Huomaan usein harmittelevani sitä, miten vähän eri lajit vuotavat toisiinsa kritiikissä. Runokriitikko tanssiesityksen sanallistajana ja tanssikriitikko romaanin kriitikkona on mahdollisuus, jota hyödynnetään aika vähän. Ainakin silloin kun hyödynnetään kriitikon oman alan ammattitaitoa ilman että yhteen lajiin vihkiytyneestä sukeutuukin yhtäkkiä myös toisen alan suvereeni tuntija.

Siksi halusin kirjoittaa teatteri- ja tanssikriitikkona kaunokirjallisuudesta, jossa luodaan suhde teatteriin ja tanssiin. Tarkastelen sitä, millaisia näkökulmia, mielikuvia ja kenties määritelmiä kirjallisuudessa annetaan tanssille ja teatterille. Valitsin käsittelyyni neljä teosta: Laura Laakson dokumenttiromaanin bicmacbeth, Henna Raatikaisen esseeteoksen Kuinka baletti nousi jaloista päähäni ja Aino Frilanderin Los Angeles -esseet (etenkin sen viimeisen, tanssiaiheisen ”Soolovariaatio”-esseen) sekä Jenna Viron romaanin Tuhkimoleikkaus.

Millaisia näkökulmia, mielikuvia ja kenties määritelmiä kirjallisuudessa annetaan tanssille ja teatterille?

Teatteri, tanssi ja ooppera toimivat romaaneissa usein kulissina draamalle, ikään kuin hedelmällisenä miljöönä tapahtumille. Mutta voisiko niiden läsnäololla tavoitella muutakin? Voisivatko ne näyttää, mitä kaikkea näiden lajien käsittely kirjallisuudessa voi olla? Usein näyttämötaiteen ja tanssin kuvaus nimittäin tuntuu olevan kirjallisuudessa varsin kapeakatseista.

En tarkoita kapeakatseisuudella kuvauksen epäuskottavuutta. Huolellisesti taustoitettuja teoksia kyllä löytyy, eikä minulla ole sen suhteen valittamista. Jos rajaan tanssi- ja teatteritaiteilijoiden omat muistelmat pois ja keskitän näkökulmani nimenomaan romaaneihin ja kaunokirjalliseen, ei-akateemiseen esseistiikkaan, niin väitän, että ne kysymykset, jotka elävät tanssissa ja esittävissä taiteissa juuri nyt, eivät juuri näy romaaneissa tai esseistiikassa. Ja heti toki mieleeni tulee liuta loistavia poikkeuksia säännöstä: esimerkiksi Pirkko Saisio, Helena Kallio ja Anna-Leena Härkönen ovat kirjoittaneet kirjallisia merkkipaaluja kuvaten nimenomaan teatterimaailmaa sisältäpäin.

Popkulttuuri, elokuvat ja kirjallisuus valikoituvat hyvin usein esseeteosten aiheiksi, mutta tanssi ja teatteri miltei loistavat poissaolollaan. Poikkeuksina voisi mainita Hanna Helavuoren tuoreen esseekokoelman Tuntoisia ruumiita ja hänen bloginsa, sekä Teemu Mäen, Eetu Virenin ja Jaana Seppäsen, joilta kultakin löytyy muutama tanssi- ja teatteriaiheinen essee. Yksittäisiä esseitä löytyy esimerkiksi Voima-lehden Taiteen paikka -osastolta ja Mustekalasta, mutta ani harvoin mistään laajempilevikkisemmästä lehdestä. Ei-akateemista, kaunokirjallista tanssi- ja teatteriaiheista esseistiikkaa löytyy kyllä muun muassa Maggie Nelsonilta ja Sarah Ruhlilta, muttei suomeksi käännettynä.

• • •

Esitykset katoavat, ja kun niistä ei kirjoiteta, ne katoavat vielä nopeammin. Esitysten taltiointi ei korvaa ruumiillista suhdetta, jonka elävästä esityksestä kirjoittava luo teokseen. Muistan sirkustaiteilijoiden harmitelleen sitä, että kun taltioinnit tulivat ja sitä myötä kadotettiin kirjoitukset, joissa esitykset kuvailtiin mahdollisimman tarkkaan kiertueita varten, menetettiin paljon. Kuvailut tallensivat ruumiillisen kokemuksen, tallenteet eivät. Kuvailusta selvisi, miltä esitykset todella tuntuivat.

Katoavaisuuden vuoksi tanssi ja teatteri haavoittuvat niin helposti.

Katoavaisuuden vuoksi tanssi ja teatteri haavoittuvat niin helposti. Ne joutuvat niistä kirjoitettujen tekstien armoille – myös teoksissa, joissa kuvataan lajia ylipäätään. Ehkä tämän vuoksi myös suhteeni fiktioissa latteasti kuvattuihin tanssi- ja teatterikuvailuihin on niin ankara. Jos joku kuvailee huonosti kirjallisuutta, musiikkia tai kuvataidetta, voi lukija aina tarkistaa asian tarttumalla kirjaan, levyyn tai katsomalla vaikka taulua. On kestäviä todisteita kirjoitusta vastaan. Esityksiä – ja oikeastaan siis kokonaisia lajeja – jotka elävät hetkessä, käsitteleviä tekstejä kohtaan ei samalla tavalla ole todisteita.

Neljän viime vuonna julkaistun kirjan lukemisen jälkeen saatoin heti huokaista helpotuksesta ainakin aiempien ennakkoluulojeni suhteen. Kaikki valitsemani teokset kirjoittavat auki asioita ennen kaikkea siitä, mitä kaikkea tanssi voi kirjallisuudessa olla eikä tanssi-, teatteri- tai oopperamaailmaa käytetty niissä vain kiehtovana miljöönä.

Laakson bigmacbeth toimii teoksista laajimmalla skaalalla ja vahvasti nimenomaan kielen materiaalisuuden tasolla. Balettimaailman raadollisuus on teoksessa toki yksi taso, mutta sitäkin vahvempi on teoksen allegorinen taso, sillä pienten ruumiiden sisällä eletään paitsi yksityistä kamppailua siitä, ryhtyäkö tekemään hyvää vai pahaa, myös kamppailua kahden suurvallan välillä, bulimisen ja anorektisen välillä, idän ja lännen välillä.

Ukrainan sodan myötä bigmacbethin ajankohtaisuus on ennen kaikkea pohjattoman surullista. Jostain mieleni pohjasta pulpahtaa muisto Elina Pirisen koreografiasta Personal Symphonic Moment, jossa tehtiin ikään kuin ruumiinavauksia Šostakovitšin Leningrad-sinfonialle. Jotain samaa, pohjatonta repimistä, arkkitehtoniselle muodolle ilkkumista ja samalla kuitenkin sinfonian materiaalin kunnioittamista on bigmacbethissä. Kirjassa kertoja alkaa kertoa ja tarkkailla balettikoululaisten maailmaa, mutta eksyy keskelle Macbethin tragediaa. Kysymys Venäjän kulttuuri-imperialismista välittyy yllättäen tyttöjen ruumiin kautta.

Bigmacbeth on toki runsas, mutta runsaus on äärimmilleen harkittua, laadultaan enemmän tiheää materiaalia kuin hajanaista tai epämääräistä. Teoksen ruumis pysyy todella tiukasti kasassa, mutta juuri ruumiina, ei tarinana. Lukijan teos kutsuu kerran toisensa jälkeen ruumiinsa luo – nimenomaan ruumiilliseen suhteeseen. Välillä kirja antaa virvoittavan naurun, välillä sen myllytys tuntuu niin vahvalta, että pienenkin lukurupeaman jälkeen tuntuu, kuin olisi itsekin tanssinut itsensä hikeen ja uuvuksiin. Bigmacbethissä käydään syvällä traumassa, se kertoo sellaisesta, josta ei voi puhua, mutta joka saa ruumiin. Jos siitä voisi puhua, ei kirjaa tarvittaisi.

• • •

Henna Raatikaisen Kuinka baletti nousi jaloista päähäni puolestaan on esseeteos siitä, miten baletti jaksaa Oopperan balettikoulun teini-ikäisenä lopettanutta kirjoittajaa riivata. Tuloksena ei ole – kuten kirjoittaja itse asian kuvaa – kertomus siitä, miten hän jätti jäähyväiset baletille kun tajusi, miten kiero ja kuristava sen maailma on. Ehei. Esseeminälle baletti ei ole kuollut vaan vahvasti läsnä, kun hän hakee omaa tapaansa katsoa tanssia ja taidetta tai ylipäätään elää. Baletin perintöä ei noin vain pyyhkäistä pois.

Kirja kuvaa herkullisesti balettimaailman arkea, sitä, miten hienolta tuntuu kuulua valittuihin, mutta samalla ankeaa ja kauheaa, kun ei koskaan voi tietää, riittävätkö taidot tähtiballerinaksi. Ja se on kortti, jonka katsomista esseeminä välttelee viimeiseen asti. Balettia kuvataan sisältä ja ulkoa, omin havainnoin ja toisten lauseita makustellen, mutta vaikka kirjoittaja onkin jättänyt baletin taakseen, se seuraa häntä muutenkin kuin vain aiheena. Kirjahan on mitä ruumiillisin, täynnä joustavia hyppyjä, läsähdyksiä, kurotuksia ja taiturointia.

Aino Frilanderin esseessä ”Soolovariaatio” aikuisena baletin aloittanut toimittaja päätyy opettelemaan israelilaiskoreografi Ohad Naharinin kehittämän tanssimuodon, Gagan. Pandemian aikana, joka muistuttaa tarkassa ihmisten välttelyyn perustuvassa liikekielessään harkittua tanssiteosta; esseeminä opettelee siis uuden lajin, tanssin, joka ei perustu siihen, että joku katsoo virheitä eikä ylipäätään muiden katseeseen. Toimittaja löytää tanssiinsa ilon kun ruudulta välittyy vain sumuinen kuva eikä kukaan ole arvostelemassa. Väreilevä essee kertoo vaikeista ja painavista asioista – toisten katseesta vapautumisesta, oman sisäisen liikkeen löytymisestä – näennäisen kevyesti ja kuin tunnelmaa makustellen.

Essee ei vain aiheen tasolla tarkennu tanssin nautintoon vaan keskittyy siihen myös tekstin tasolla. Siinä missä bigmacbeth on kuin repivää, kieltä ja ihmiskuvaamme joka ikisellä nanosekunnilla uuteen asentoon vievää, ison kuoron esittämää nykytanssia ja Raatikaisen kirja kuin sykäyksittäin baletin liikekieltä tavoitteleva ambivalentti duetto kahtiajakautuneen esseeminän kanssa – ehkä vähän samaan tapaan kuin Florentina Holzingerin teokset (Raatikainen muuten vastikään kirjoitti kiehtovan haastattelun hänestä), joissa käsitellään baletin kivun antamaa nautintoa – on Frilanderin teos letkeä, jazztanssia ja improvisaatiota yhdistelevä soolo.

• • •

Baletin kolonialistista, patriarkaalista ja miltei totalitaristista mielenlaatua kritisoidaan jollain tavalla kaikissa näissä kolmessa teoksessa, mutta samalla kysytään, onko ankaran elämän tuolla puolen jotain parempaa. Laakson bigmacbeth esimerkiksi sisältää kohtauksia, joissa ihmetellään sitä, kuinka ilman kovaa työtä ja uurastusta voi saavuttaa näkyvyyttä. Pienet ruumiit toimivat kahden suurvallan taistelutantereina. Toisaalla askeettinen ja totalitaristinen baletin maailma, toisaalla nautintoon tähtäävä maailma, jossa mitä tahansa voi laittaa esille, laiskasti, itseään ihaillen. Bigmacbethissä on kritiikkiä kumpaakin ajattelutapaa kohtaan.

Kuinka ilman kovaa työtä ja uurastusta voi saavuttaa näkyvyyttä?

Raatikaisen teoksen yhdessä sivujuonteessa puolestaan baletti näyttäytyy unelmana siitä, miten se voisi auttaa päihdeongelmaisen irti huumeista. Olisiko sen kurinalaisuus antanut päiviin selkeän rytmin ja pitänyt huumeidenkäyttäjän ruodussa. Voisiko? (Elli Valtosen vuona 2024 julkaistussa Tainnutuskehdossa on juuri sellainen hahmo, entinen tanssija, joka löytää tanssitunneilta elämäänsä järjestyksen merkityksen, kun illuusiot maailman parantamisesta eläinlääketieteen keinoin romahtavat. Tainnutuskehdon olisi muuten hyvin voinut lisätä näiden kirjojen joukkoon, sillä niin tanssillinen se syvältä ruumiin sopukoista nousevana rukouksena on.)

Onkin erityisen kiinnostavaa, miten Laakson, Raatikaisen ja Frilanderin kirjoissa tulee esiin se, että nykyinen keskustelu representaatiosta tavoittaa usein vain jäävuoren huipun. Etenkin Laakson ja Raatikaisen kirjoissa painotetaan hyvin paljon sitä, miten yksikään esteettinen ratkaisu ei elä irrallaan yhteiskunnasta eikä yksikään traditio tai praktiikka elä tyhjiössä.

En tee syväsukelluksia kaikkien näiden kirjojen kaikkien teemoihin. Mutta tartun muutamaan, joita pidän olennaisena juuri alussa muotoilemani havainnon kanssa. Ensimmäinen on nauru, toinen on täydellisyys. Bigmacbeth on loputtoman hauska toistaessaan vimmaisesti tyttöjen itseensä ja muihin kohdistamaa väkivaltaa, jota asioista pihalla olevat majoneesia syövät lääkärit eivät ymmärrä ollenkaan! Samoin Kuinka baletti nousi jaloista päähäni on hauska, kun se kuvaa sitä, miten esseeminä ei saata olla nauramatta eikä saa aivojaan pois päältä kun tanssii! Ja samoin Los Angeles -esseiden kuvaus tanssista kalsarisillaan keittiössä. Niiden kertojat eivät pysy ruodussa, eivät osaa sulkea ajatuksiaan ruumiiltaan ja ruumista ajatuksiltaan.

• • •

Neljäs kirja, Jenna Viron Tuhkimoleikkaus, ei tarkennu tanssiin, mutta siinä kerrotaan herkullisen oopperaesityksen keinoin kauneusleikkauksista ja ihmisen kauneudenkaipuusta kaikessa raadollisuudessaan. Teos pursuilee viittauksia oopperamaailmaan – mutta myös nukke- ja esineteatteriin – lähes yhtä tiuhaan kuin bigmacbeth ja Kuinka baletti nousi jaloista päähäni -teos baletin kulttuurihistoriaan. Plastiikkakirurgi lupaa rakkaudessa epäonnistuneelle Magdalenalle kauneusleikkauksen, joka tekee hänestä maailman kauneimman. Teos tarjoaa koko joukon oopperoiden konventioista tuttuja juoruilevia seurapiirejä, perintörahojen jahtaamista ja naimakauppojen hieromista.

Naimakaupat edellyttävät ruumiin rusikointia.

Naimakaupat edellyttävät ruumiin rusikointia. Oopperalavalla esineet puhuvat ja kauneuden maailmassa ihminen vaikuttaa usein enemmän esineeltä kuin paikkansa tietävät esineet, aina ihmesalvoista aurinkopuuteriin. Lopuksi näytöksen jälkeen jaetaan katsojille kauneustuotepaketit kotiin vietäväksi. Oliko yleisö katsonut koko ajan mainosta, jossa kauneuskirurgiaa parjattiin, jotta päästiin myymään kauneustuotteita?

Viron romaania voisi tarkastella oopperamaailman lisäksi myös nykytanssin teoreetikoiden ajattelun kautta, sillä se ei asetu yksipuolisesti varoittamaan kauneuskirurgian vaaroista, muttei toisaalta jää pelkästään kuvaamaankaan tilannetta ottamatta siihen kantaa. Pikemminkin Viro rakentaa eräänlaista spektaakkelin jälkeistä taideteosta. Vastarinnan pitää ikään kuin elää spektaakkelin sisällä, jotta se olisi elinvoimaista. Näin tapahtuu muun muassa tanskalaisen koreografin Mette Ingvartsenin Manual Focus -teoksessa, jossa eläimet muuttuvat päättömiksi ihmisiksi ja nimeämättömiksi hahmoiksi. Muun muassa vanhojen miesten naamiot kolmen alastoman naisen takapäässä muuttavat heidät 12-jalkaiseksi organismiksi, muuttavat heidän identiteettinsä ja peittävät heidän todelliset kasvonsa naamion keinotekoisuudella. Se tuottaa tuntemattoman katseen jo tuntemiimme kehoihin. Hirviömäisyydestä ei saa kiinni vaan se pakenee määrittelijäänsä. Spektaakkelia ei vastusteta siis vastustamalla selkeästi tiettyä muotoa vaan pikemmin toimimalla spektaakkelin sisällä ja luomalla siihen kriittisiä katseita ja hetkiä, joissa katsotaan kriittisesti myös niitä tapoja luoda suhde yleisöön, joita on pidetty draaman jälkeisessä teatterissa eli tietyn yhden totuuden teatteria vastustaneessa teatterissa ikään kuin itsestään selvästi poliittisen ja vaikuttavan teatterin merkkinä. Nyt Viron teoksessa tätä turvallista paikkaa lukijalle ei tarjota. Draaman jälkeinen teatterikaan ei Tuhkimoleikkauksessa jämähdä tiettyyn, turvalliseen muottiin vaan pysyy elävänä, kuten sen pitäisi pysyä muissakin teoksissa.

Sen sijaan että Viron teoksessa kritisoitaisiin spektaakkelia, kritisoidaankin spektaakkelin itselleen omimia draamaan jälkeisen teatterin eleitä ja niiden tekemistä epäpoliittisiksi. Tämäkään tilanne ei toki pysy ikuisesti samana vaan spektaakkeliyhteiskunta voi imeä tämänkin keinon itseensä. Tällaisista ajatuksista löysin itseni ahmiessani Viron herkullista, niin, spektaakkelia.

Tuhkimoleikkaus osoittaa, miten spektaakkelimaisuuden vastustaminen on aina liikkeessä: kun on kehitetty jonkinlainen vastarinnan muoto, se ei ole voimassa ikuisesti vaan vaatii jatkuvasti tarkentamista. Kauneuskirurgian vastustamisen tai sen kyseenalaistamisen sijaan Tuhkimoleikkaus luo kaleidoskoopin, jossa yleisön suhde asiaan pysyy loppumattomassa liikkeessä.

• • •

Kaikkein kiinnostavinta neljässä lukemassani teoksessa on lopulta täydellisyyden pohtiminen. Sitä kautta täydellisyys menettää sen täydellisyytensä, joka sillä on ollut lajin treenaajien ja ihailijoiden elämässä, ja siitä tulee täydellistä vain suhteellisesti. Mutta samalla täydellisyys on vahvasti olemassa. Täydellisyyteen ei pyritä, mutta sen olemassaoloa ei kielletäkään. Siihen otetaan suhde.

Täydellisyydelle piirtyy selkeät ääriviivat – se on yksi asia tässä maailmassa, eikä sekään saa olla tabu, taiteen pitää kyetä käsittelemään sitäkin. Sillä jos se jää tabuksi, löydämme itsemme yhä uudestaan tavoittelemasta sitä kuin Jenna Viron Tuhkimoleikkauksessa verikekkereiden katsojat.

Kaikkein kiinnostavinta neljässä lukemassani teoksessa on lopulta täydellisyyden pohtiminen.

Vuoden 2023 kirjoissa teatteri, tanssi ja ooppera ovat vahvasti läsnä juuri konservatiivisuutensa kautta, mutta teokset eivät juutu konventioihin. Nimittäin lukiessani kirjoja huomasin, että kysymys siitä, onko lajia käsitelty hyvin, oikeastaan katosi. Huomasin sen sijaan kysyväni: Kun tanssin ja teatterin kysymykset tuodaan proosaan ja esseistiikkaan, mitä silloin voi parhaimmillaan tapahtua? Minusta tuntui, että juuri se paras oli tapahtunut. Sillä viime vuonna julkaistiin tanssi-, teatteri- ja ooppera-aiheisia romaaneja ja kaunokirjallisia esseitä, jotka sisälsivätkin jotain aivan muuta kuin mihin olin tottunut.

Niitä voi sanoa poikkeaviksi, toisenlaisiksi kirjoiksi. Sellaisiksi, jotka eivät pelkästään auta ymmärtämään paremmin teatteria, tanssia ja oopperaa vaan auttavat ymmärtämään sitä, mitä ne voivat tuoda esiin kirjallisuudesta.

Kirjoittaja on teatteri- ja tanssikriitikko sekä Teatterin Uusi Alkukirjasto -kustantamon toinen perustaja.

Lähteet

Esitykset:

Manual Focus, koreografia Mette Ingvartsen, ensi-ilta vuonna 2003.

Personal Symphonic Moment, koreografia Elina Pirinen, ensi-ilta vuonna 2013.

Tantz, koreografia Florentina Holzinger, ensi-ilta vuonna 2019.

Tutkimuskirjallisuus ja esseet:

Eiermann, André: Postspektakuläres Theater. Die Alterität der Aufführung und die Entgrenzung der Künste, Oktober / Transcript Verlag 2009.

Helavuori, Hanna: Tuntoisia ruumiita, TUA 2022.

Lehmann, Hans-Thies: Draaman jälkeinen teatteri (suom. Riitta Virkkunen), Like 2009.

Mäki, Teemu: Taiteen tehtävä, Parvs 2023.

Nelson, Maggie: The Art of Cruelty – a Recognition, W. W. Norton & Company 2011.

Kaunokirjalliset romaanit ja esseeteokset:

Frilander, Aino: Los Angeles -esseet, Kosmos 2023.

Härkönen, Anna-Leena: Sotilaan tarina, Otava 1986.

Kallio, Helena: Ennen kuin sielu puutuu, Teos 2007.

Laakso, Laura: bigmacbeth, Aviador 2023.

Saisio, Pirkko: Kadonnut aurinko, Kirjayhtymä 1979.

Raatikainen, Henna: Miten baletti nousi jaloista päähäni? S&S 2023.

Ruhl, Sarah: 1000 essays I don’t have time to write, Macmillan Publishers 2014.

Valtonen, Elli: Tainnutuskehto, Kosmos 2023.

Viro, Jenna: Tuhkimoleikkaus, Kosmos 2023.