”Maaginen ajattelu”, kirjoittaa Amanda Montell kirjassa The Age of Magical Overthinking (2024), tarkoittaa uskomusta, että omilla mielen sisäisillä ajatuksilla voisi olla vaikutusta ulkoisen maailman tapahtumiin.

Maagista ajattelua on esimerkiksi käsitys, että ihminen voi manifestoida itsensä ulos köyhyydestä, tai että syövän voi parantaa kiitollisuusharjoituksilla.

Tai, kuten Joan Didion kirjassa The Year of Magical Thinking (2005) kertoo, se että kuvittelee kuolleen aviomiehensä palaavan jos säilyttää hänen kenkänsä niiden vanhalla paikallaan.

Elämän kaoottisuudesta kärsivälle ihmiselle maaginen ajattelu voi antaa hallinnan tunteen.

Olen teini-ikäisestä saakka halveksinut syvästi kaikkea maagiseen ajatteluun viittaavaa.

Vuosi sitten päätin testata maagista ajattelua – ja tulos yllätti!

Abrakadabra!

”Miksi on olevaista, miksi ei ei-mitään?” kysyi aikanaan Gottfried Leibniz (1646–1716).

Minusta on selvää, että kaikenlainen luominen perustuu taikaan: jossain, jossa aiemmin ei ollut mitään, on yhtäkkiä jotain.

Abrakadabra, אברא כדברא, avra kedabra, ”luon sanoillani”.

• • •

Esseessä Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan vuodelta 1949 (suom. Outi-Alanko Kahiluoto, 2001) Maurice Blanchot (1907–2003) kuvailee taiteelliseen kirjoittamiseen liittyvää kaksinkertaista taikuutta: yhtäältä se luo kirjailijan, jota ei ennen kirjoittamista vielä ollut olemassa, toisaalta kirjan, jota ei olisi voinut kuvitella ennen kuin se on kirjoitettu.

”Henkilön, joka toivoo kirjoittavansa, pysäyttää ristiriita. Kirjoittaakseen hänellä on oltava lahjoja kirjoittaa, mutta lahjakkuus itsessään ei ole mitään: niin kauan kuin hän ei ole istuutunut pöytänsä ääreen ja kirjoittanut teosta, kirjailija ei ole kirjailija eikä hän tiedä onko hänellä kykyjä tulla sellaiseksi. Hänellä ei ole lahjakkuutta kuin vasta kirjoittamisen jälkeen, mutta hän tarvitsee lahjakkuutta kirjoittaakseen.”

Esseetä lukiessani koen vaikuttuvani siitä taianomaisesti: tuijotan tummia merkkejä valkealla pohjalla ja mieleni alkaa hallusinoida, tunnen tunteita, joita kehoni ei erota ”tosimaailman” tapahtumien aikaansaamista tunteista.

• • •

Michael Enden fantasiaromaani Tarina vailla loppua (Die unendliche Geschichte, 1979) on kirja kuvittelemisen taiasta.

Alakouluikäinen Bastian varastaa antikvariaatista kirjan nimeltä ”Tarina vailla loppua” ja piiloutuu ullakolle lukemaan.

Tarinassa tuonpuoleista valtakuntaa, Fantaasiaa, uhkaa tuho. Maailma on syöksymässä kuiluun, sitä syö tyhjyys, Ei-mikään.

Spoiler: Fantaasia tuhoutuu sitä mukaa kun ihmiset tämänpuoleisessa lakkaavat uskomasta tarinoihin.

Tämänpuoleisessa Petteri Orpon johtaman oikeistohallituksen leikkaukset sosiaaliturvaan ja kulttuuriin ovat kuin suoraan Enden kirjasta.

Kaiken tuhoava Ei-mikyys senkun leviää.

Oikeiston tuhovimmaa ei selitä velka eikä isänmaan etu, vaan mielikuvituksen köyhyys ja inhimillisyyden totaalinen rappio.

Että jossain, jossa on ollut jotain, halutaan että jatkossa on ei-mitään.

Alakazam!

Oikeiston tuhovimmaa ei selitä velka eikä isänmaan etu, vaan mielikuvituksen köyhyys ja inhimillisyyden totaalinen rappio.

• • •

Järkeistäminen on pelkoreaktio, ja nykyaika, toisin sanoen planetaarinen elämänmuotojen tuhoaminen ja yhteiskunnallisten tukirakenteiden alasajo, uhkaa tehdä taiteilijoista rationaalisia.

Antti Nylén kirjoittaa uusimmassa Parnassossa, miten romanttisten taiteilijamyyttien tilalle on syntynyt ”taiteellisen tutkimisen” idea, jonka myötä taiteesta tulee harmitonta ”praktiikkaa”, joka ei väitä mitään, ainoastaan hämmästelee tyhjyyttä tai vaikkapa ”katkoksia”.

Runoilija Leif Färdingiä käsittelevässä tekstissä Nylén väittää että nykyihmiseltä puuttuu elämäntehtävä, on vain elämä, josta toivoo mahdollisimman mukavan itselleen.

Eikö taiteilijan elämäntehtävä toimi vähän kuin Blanchot’n lahjakkuus?

Se ei ole ennalta annettu, se ”manifestoituu” vasta uhraamalla elämänsä taiteelle.

Siinä vaiheessa kun kaikista taiteilijoista on tullut tutkijoita, pelko on voittanut.

• • •

Vasemmiston kollektiivinen melankolia on luonut marginaalissa olemisesta meille identiteetin. Olemme kuin joukko rapuja ämpärissä: jos yksi ravuista on pääsemässä pakenemaan reunan yli, muut ravut vetävät sen takaisin alas.

Melankoliaan taipuvainen rapumieli tekee ämpäristä itselleen hyveen, imartelee itseään siitä, että pitämällä itseänsä pohjalla ”ei vie tilaa”.

Säilyttääkseen illuusion toimijuudesta rapu turvautuu itsesabotaasiin, ryhtyy ”hallitsemattomaksi”, eli mahdottomaksi työllistää.

Epävarmuuteen liittyvää ahdistusta lääkitään varmaksi todetuilla keinoilla: tekemällä valintoja, jotka varmimmin estävät kokemasta mitään uutta.

• • •

Depressiivisimpinä vuosinani olin myös varmin ajatteluni objektiivisuudesta, järkevyydestä, rationaalisuudesta.

Koin elämäni merkityksettömäksi.

Yhdessä vaiheessa paranoidi marxilainen kriittinen ajattelu sai minut jopa kuvittelemaan, ettei yksilöä käytännössä ollut olemassa, ihmisellä ei ollut sielua tai edes psyykettä, kaikki johtui ”rakenteista”, eikä kukaan ollut vastuussa omasta elämästään, kaikkea ohjasi kohtalonomainen järjetön sattuma, eikä taidekaan voinut olla muuta kuin kapitalismin sanelemaa merkeillä pelaamista ja kaupankäyntiä.

Siteerasin mielelläni sarkastisesti Paul Valérya: ”Jumala loi maailman tyhjästä, mutta tyhjyys paistaa läpi.”

Miksi sitten ylipäänsä tehdä asioita, miksi ei yhtä hyvin ei-mitään?

Olin siten itse, kuten Tarinassa vailla loppua, omalla uskon puutteellani päätynyt edesauttamaan ei-mikyyden leviämistä, luomakunnan tuhoa.

• • •

Maybe he’s born with it, maybe it’s developmental trauma… (Maybe it’s Mercury in Retrograde). 

Mitä psykologia kutsuu rajoittavaksi uskomukseksi olen alkanut kutsua loitsuksi.

Negatiivinen ajatus, jota toistaa mielessään alkaa ajan myötä vaikuttaa ulkoiseen todellisuuteen.

Negatiivinen ajatus, jota toistaa mielessään alkaa ajan myötä vaikuttaa ulkoiseen todellisuuteen.

Negatiivisena loitsuna luettuna kriittinen teoria oli ajanut minut henkiseen umpikujaan, jota Mark Fisher kuvaa kirjassaan Capitalist Realism – Is There No Alternative? (2009). Umpikuja, jota Fisher päätyi samalla itse ylläpitämään.

Kuten Pontus Purokuru kirjoittaa Komeetta.infossa, Fisher pyrki Capitalist Realismissa näkemään kaikki liikkeet jo ennalta tappiollisina.

Purokuru selittää Fisherin käsitteen ”refleksiivinen kyvyttömyys” tilana, jossa olemme ”loputtoman tietoisia ja valveilla epäkohdista mutta emme pysty muuttamaan niitä. Olemme tietoisia myös tästä kyvyttömyydestä, mikä taas lisää kyvyttömyyttä.”

Refleksiivisen kyvyttömyyden voisi siten sanoa olevan eräänlaista kaaostaikaa.

• • •

Chaos magic, magick, tai suomeksi kaaostaika on taikuuden nykyaikainen netissä kehittynyt muoto, joka pohjautuu 1970-luvun englantilaisiin uuspakanallisiin ja esoteerisiin alakulttuureihin.

Tässä ajattelussa taiat, loitsut ja kiroukset ovat mielen voimia.

Niiden toimivuus ja teho riippuvat harjoittajan mielen laadusta, aurasta, ja kyvystä aistia ja suunnata energiaa.

Tuottamalla ihmisille uskomuksia voidaan saada aikaan konkreettisia asioita.

Tunnettu loitsu: Fake it until you make it.

Tiktokissa on yleistynyt tapa lanseerata jokin uusi asia väittämällä sen olevan viraalihitti, jotta siitä tulisi viraalihitti, tyyliin ”Check out this new thing that just went viral on Tiktok…”

Tällaista itseään toteuttavaa ennustusta kuvaava sana on hyperstition.

Tunnettu loitsu: Fake it until you make it.

• • •

Alettuani noin vuosi sitten, ensin ironisesti, mutta ajan myötä yhä vilpittömämmin, harjoittaa maagista ajattelua omassa elämässäni esimerkiksi visualisoimalla mielessäni omia tavoitteitani, opiskelemalla astrologiaa ja jungilaista shadow workia, asentamalla älypuhelimeeni kuun vaiheita seuraavan äpin ja päivittäisen Tarot luennan tekevän äpin, ja kuuntelemalla päiväunien taustalla erilaisia kiitollisuusmeditaatioita, tunsin, yllätyksekseni, alkaneeni vapautua vuosikausien kirouksesta.

Yllätys ei ehkä ollut yhtä päätähuimaava, kuin jos olisin ajatuksen voimalla onnistunut saamaan suuren summan rahaa tai päässyt eroon hammaskivestä, mutta koin ainakin yhden selkeän parannuksen elämänlaatuuni: olin päässyt eroon päivittäisestä surullisten affektien manaamisesta.

Vasta nyt, enemmän tai vähemmän raitistuneena ja henkisesti nextille levelille evolvanneena tajuan: paranoidi /depressiivinen kriittinen ajatteluni ei ollut koskaan rationaalista, vaan maagista – tiedostamattomalla ja itseäni rajoittavalla tavalla.

Kuin taikaiskusta mieleeni alkoi vapautua tilaa muuhun.

• • •

Yhdyn Purokurun kolumnin sanoihin, että ”kapitalistisen realismin pakeneminen ei tarkoita utopismia vaan uskon tuottamista”.

Kyse ei ole ”tarpeesta uskoa johonkin muuhun, vaan tarpeesta uskoa tähän maailmaan”, jonka osina me hengitämme.

Metamodernismin hengessä, minun ei tarvitse pitää astrologiaa totena voidakseni soveltaa sitä käytännössä.

Vanha sanonta kuuluu: Jos sinulla on vain vasara, koko maailma näyttää naulalta.

Toisin sanoen: mitä enemmän työkaluja, sen monipuolisemmalta maailma näyttää.

(Eikä työkaluja ole pakko käyttää niiden alkuperäisen tarkoituksen mukaan; vasaraa voi käyttää vaikka dildona).

Maailman aistittavat kolme ulottuvuutta ovat vasta käyttöliittymän pintakerros. Kaikessa virtaa elämä, jonka olemus on maaginen: että voi olla jotain, eikä vain ei-mitään.

Kaikessa virtaa elämä, jonka olemus on maaginen: että voi olla jotain, eikä vain ei-mitään.

• • •

Fisherin keskenjäänyt teksti Happokommunismi (Acid Communism) vuodelta 2016 ehdottaa, että ”Pääoman kumoamisen sijaan meidän tulisi keskittyä siihen, mitä pääoma pyrkii aina estämään: kollektiivisen kykymme tuottaa, hoivata ja nauttia.”

Pääoman kumoamiseen tai oikeiston pilkkaamiseen keskittyminen on henkisesti rajoittavaa, koska se sitoo energian siihen, mitä vastustetaan, eli tekee kielteisyydestä päämäärän.

Tarinassa vailla loppua Bastian imeytyy sisään kirjan tapahtumiin ja saa Ikuisen Lapsuuden Valtiattarelta palkkioksi medaljongin, jonka avulla kaikki on mahdollista. Selviytyäkseen takaisin ihmisten maailmaan on Bastianin toteutettava kaikkein vaikein käsky: Tee mitä todella tahdot.

Mitä itsensä toteuttaminen nykypäivänä tarkoittaa?

Mitä se voisi tarkoittaa?

Abrakadabra!

• • •

Johannes Ekholmin aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

Emme saaneet tekoälyä mitä tarvitsimme, saimme tekoälyn minkä ansaitsimme (21.2.2024)

Selitä tai kuole. Miksi kulttuurikeskustelu niin usein muistuttaa poliisikuulustelua? (4.9.2023)

Oleileminen ja aika (2.11.2023)

Miehet jotka vihaavat miehiä (10.12.2023)

Johannes Ekholm on vuodesta 2013 lähtien kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia, esseitä ja kaunokirjallisuutta, sekä ollut muulla tavalla mukana erinäisissä taideprojekteissa – näytellyt, ohjannut, toiminut dramaturgina. Hänen esikoisromaaninsa Rakkaus niinku (Otava, 2015) sai Kalevi Jäntin palkinnon. Hänen esikoisnäytelmänsä Kaspar Hauser (Q-teatteri, 2015) arvioitiin lehdistössä sukupolvitapaukseksi ja se palkittiin Thalia-palkinnolla.

Kuva: JE