Se tunnustettu, taidehistoriallinen suomalaisen maalauksen kultakausi on kansallisromantiikkaan ja karelianismiin nojaavaa taide 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Tämän kultaisen kauden aikana kansalliseen arvoon nousee muutkin taiteenlajit kuin maalaustaide, kuten esimerkiksi suomalainen musiikki ja arkkitehtuuri.

Maalauksen kultainen mestari oli Akseli Gallén-Kallela (1865-1931), kun hänet yhdessä koko kansakunnan voimin nostettiin kansallistaiteilijaksi. Taiteilijan tyyleinä vuorottelivat realismi ja symbolismi sekä erityisesti Kalevala-aiheiset, kansallisiksi ikoneiksi nimitetyt maalaukset kuten Aino-taru (1891) ja siitä syntyneet kaksi triptyykkiversiota, Sammon puolustus (1896) ja Lemminkäisen äiti (1897). Mutta eipä Gallén-Kallelaan tarvinnut yksin kantaa kultakautta, vaan mukaan liittyi kokonainen joukko hyvin erityyppisiäkin maalareita kansankuvaaja Juho Rissasesta symbolisti Hugo Simbergiin.

Nuori kriitikko Sigurd Frosterus (1876–1956) ironisoi kultakauden tähtikuvion Edelfelt-Gallén-Järnefelt-Enckell loisteen sammuttavan kaikki muut näköalat superkirkkaudellaan, jolloin minkään muun ei annettu edes teoreettisesti avautua. Tämä kultaloiste tuotti tilanteen, jossa vielä itsenäistymistään odottava suomalainen kansa etsi omaa identiteettiään muiden maiden joukosta, taiteen ehtiessä jo kukoistukseensa.

Kultakausi = nousukausi

Itsenäistymistä edeltävä maalaustaiteen kultakausi oli vain yksi nousukausi matkalla nykyiseen Suomeen, mutta nimenomaan taloudelliset nousukaudet ovat mahdollistaneet kulttuurin kukoistamisen uudistajien käsissä. Taiteen ja talouden käsikkäisyyttä katsotaan usein kiperänä liittona; aivan kuin niiden täytyisi hylkiä toisiaan ollakseen uskottavia. Miksei talouselämän suotaisi anteliaasti tukea taiteen kehittymistä tasoittaen sen kulkua?

Aaltoilevasti näin on tapahtunut Suomen historiassa ja yhteiskunnan rakentumisessa maatalousyhteiskunnasta kohti teollistumista ja kaupungistumista. Valtiovalta on osallistunut siihen yhtä aaltoilevasti, mutta varakkaiden teollisuusmiesten suosiossa taide on päässyt kukoistamaan kaikkein kultaisimmin – mesenaatit ovat sekä taiteilijoille että kansallisten kokoelmien muotoutumiselle kultaakin kalliimpia.

Nimenomaan taloudelliset nousukaudet ovat mahdollistaneet kulttuurin kukoistamisen uudistajien käsissä.

Länsimaiden laajamittainen teollistuminen ja taloudelliset nousukaudet luovat pohjan yhteiskunnalliselle kultakaudelle ilmiönä. Teollisuuspatruuna Gösta Serlachius (1876-1942) on mitä parhain esimerkki taloudellisen tuen vaikutuksesta taiteeseen. Serlachius-museoiden kokoelmaan sisältyy erityisen keskeisiä ja merkittäviä suomalaisen kultakauden edustajia sekä taiteilijoina että yksittäisinä teoksina. Jo nimi Serlachius mieltyy teollisuuden ja taiteen liitoksi – ja kulttuurihistorialliseksi perustaksi taiteen tukemisessa, olihan nimenomaan Gallén-Kallela yksi kaikkein keskeisimpiä Serlachiuksen suojatteja.

Kultakautisia vaikuttajia

Aloitetaan taiteilija Marita Liulian (1957) yhteydestä Gallén-Kallelaan. Kultakausi-näyttely avautuu komeasti jälkimmäisen taiteilijan symbolistisella maalauksella Ad Astra (1907) ja johdattaa näyttelyyn yhdessä Liulian oman version, valokuvateoksen Ad Astra (2015) kanssa rinnakkain. Vaikeuksien kautta tähtiin, vaikeuksien kautta voittoon (lat. per aspera ad astra) voi tulkinnallisesti tarkoittaa montaa: se voi olla taiteilijan omakohtainen kokemus tai suomalaisen kansakunnan historiallinen tie itsenäisyyteen. Maalauksen sisältö viittaa kristilliseen ikonografiaan, jossa muotokieli symboloi ylösnousemusta ja käsien stigmat Kristuksen kärsimyshistoriaa. Liulia on valokuvannut nuoren 8-vuotiaan tytön, kädet identtisesti kohotettuina kuten esikuvassa. Gallen-Kallelan vaikutus on ilmeinen, mutta Liulia on esikuvastaan huolimatta uskollinen omalle tyylilleen. Kuvapari on onnistunut ja lupaa paljon.

Taiteilijana Liulia rakentaa kuvamaailmaansa dramaattisin elementein, ja usein voimakkaan musta tausta on lähtökohta teatraalisille, ikäänkuin näyttämöllisille henkilöille. Se luo asetelmallisia henkilökuvia, lähes pikimustalla taustalla olevia ihmisiä, jotka irtautuvat taustasta lähes objektinomaisiksi. Mutta objekteja ne eivät ole, vaan suomalaisuuteen päivitetty henkilögalleria, jossa taiteilija on pyrkinyt kuvaamaan sekä uus- että kantasuomalaisia ilman miljöömuotokuvien perinteeseen liittyviä tausta-attribuutteja. Musta tausta korostaa ihmisen ihoa ja ääriviivoja asettaen henkilöt korostetun näyttämöllisesti esiin.

Marita Liulia, Ad Astra, 2015, valokuva, taustalla osa Marita Liulian maalauksesta Mustat planeetat.

Samankaltaisesti kuin Liulia, asettaa toinen suomalainen nykytaiteilija Saara Ekström (1965) sarjassaan Excess and Ascesis esineitä, materiaaleja ja muotoja sysimustalle taustalle siten, että materia on korosteisen asetelmallinen ja objektia korostava. Molempien valinta mustataustaisesta asetelmallisuudesta periytyy 1600-luvun hollantilaiseen, tai täsmällisemmin flaamilaiseen kultakauteen ja sen luomaan asetelmamaalauksen traditioon. Kultaiset aikakaudet kietoutuvat formalistisesti yhteen laajoina aikasykleinä.

Gallén-Kallelan lisäksi kultakaudelta poimittuja mestareita Liulialla on muitakin: Helene Schjerfbeckin vaikutus näkyy selkeänä muotokuvissa. Näyttelyyn on valittu Serlachiuksen omista kokoelmista Schjerfbeckin Punainen pää II (1915), mutta taiteilijan moninaiset henkilökuvat ompelijattarista, lähipiirin lapsista ja sukulaisista piirtyvät nopeasti mielikuvina verkkokalvolle. Ne ovat luoneet pohjaa suomalaisen muotokuvan eri tulkinnoille. Liulian tuotannossa ompelijattaret ovat vaihtuneet tanssijoiksi. Hän maalaa kameralla päivitetysti samankaltaisia luonne-, ammatti- ja henkilökuvia valokuvissaan ja liikkuvina muotokuvina kuin Schjerfbeck aikanaan. Näiden kahden taiteilijan elämäntarinoiden paralleelisuus on luonut jotain yhdenmukaisia elementtejä heidän taiteeseen.

Kultaa maalauksina

Näyttelyssä Kultakausi on nimensä mukaisesti erityisen runsas lukumäärä maalauksia, joissa taiteilija on käyttänyt kultaa. Ajallisesti ne ovat pääosin 2000-luvulta, suuri osa viime vuodelta. Kultakausi mielessään taiteilija on käyttänyt myös erityisen näkyvästi ja runsaskätisesti kultaa värinä ja materiaalina maalauksissaan. Marita Liulia kertoo näyttelykirjassaan elämästään, työskentelystään, laajoista yhteisproduktioista ryhmätyöskentelyinä, valokuvistaan, maalauksistaan ja suhteestaan kultaan:

”Kulta ilmaantui taidemaailmaan postmodernin 1990-luvun myötä. Tuo aikakausi seurusteli surutta uskonnollisen kitschin, ylhäisen ja alhaisen, rappion ja paheellisuuden kanssa ja nosti esiin kaiken sen maallisen ja mauttoman, pyhän ja porvarillisen, mitä edellinen modernistisukupolvi oli kammoksunut. — Kultakauteni mieluisimmat materiaalit ovat siis avaruuden lahjoittama kulta ja maan sisältä tulisena purkauksena syöksynyt laava.”

Materiaalimaalaus on maalaustaiteen jatkumossa velkaa 1950-luvun abstraktille ekspressionismille, suureelliselle elemaalaukselle ja maalaukselle aktina, fyysisinä eleinä. Yleistetysti maalaustaiteen modernismille, jonka ansio ja umpikuja oli abstraktion ylevyys. Taiteilija kirjoittaa tanssin siirtyneen maalauksiinsa fyysisenä liikkeenä, jolloin materiaalisuus on keskeinen osa hänen maalaustensa syvintä olemusta. Liulia on käyttänyt jo taidehistoriaan siirtynyttä haute patê -tekniikkaa, paksuja maalimassoja, laavaa, pigmenttiä – ja edelleen runsaasti kultaa. Yhtäältä tämä ilmaisu jatkaa pollocklaista subjektiivisuutta, action paintingiä ja tuottaa tulokseksi ei-esittävää kuvakieltä.

Marita Liulia, Helmiriitta, 2016, valokuva

Greenbergiläinen litteys abstraktiona näyttäytyy toistona kun konkreettisesti Majakka, Kajo ja Monrepos I ja II -maalaukset ovat kuvakieleltään hyvin samankaltaisia ja maalaustaiteena jatkavat ei-esittävyyden perinnettä, jonka uusiutumismahdollisuudet ja päivittyminen 2000-luvulle on oikeasti haasteellista. Maalaustaiteena ne jäävät luonnosmaisiksi ja lopullisina teoksina niiden ilme on tarpeettoman keskeneräinen – aivan kuin se yhä odottaisi etenemistä seuraavaan vaiheeseen. Toisaalta maalimassojen raaputtamisessa, fyysisessä poistamisessa ja lisäämisessä on kirkas muistuma Schjerfbeckin tavasta hiertää ja hangata kangasta ilmaisua korostaakseen.

Määrätietoinen Liulia pyrkii näyttelyssä kunnianhimoiseen tavoitteeseen: nykyhetken suomalaisuuden hahmottamiseen ja kyseenalaistamiseen sekä oman tuotannon kultakauteen. Mediataiteilijana uraauurtanut Liulia on omimmillaan laajoissa produktioissa. Tämän näyttelyn monimuotoisuus on osin piilotettua ja langat teosten välisessä keskustelussa on myös hienonhienoja, nopeasti katsottuna näkymättömiä. Keskittyen huomaa Magnus Enckellin Narkissoksen (1896/97) yhteneväisyyden Liulian valokuvissa peilautuvina narkissoksina, kuten tanssijoiden muotokuvissa.

Mistä voi päätellä taiteilijan tuotannon huippukauden ja taiteellisen kliimaksin?

Taiteilijuuden huippu

Tilankäyttö ansaitsee kiitosta, Liulia täyttää volyymin ja osaa suurieleisenä ottaaa haltuunsa tämän tilan erinomaisesti. Maalausten aiheuttamaa hämmennystä ja itsekritiikin puutetta niiden esillepanossa jää väistämättä pohtimaan – ja sitä, että taiteilija itse määrittelee tuotantonsa kultakauden. Mistä voi päätellä taiteilijan tuotannon huippukauden ja taiteellisen kliimaksin? Onko se ylipäätään kiinnostava lähtökohta vai pikemminkin myytti.

Taiteilijoiden ”parhaan” tuotannon, kultakauden toteaminen arvottamisena kriteerinä ja arvioimisessa on kritiikin ja metakritiikin alueita, johon toivoisi löytävän suoria ja selkeitä vastauksia. Vastausten löytämisessä täytyisi ensisijaisesti tietää keneltä kysyä. Onko taiteilija itse oman intentionsa parhain analysoija ja kuka muu siihen tehtävään soveltuisi vastaamaan. Instituutiokritiikissä taiteen rakenteet ovat ratkaisevia raameja taiteen sisällön laadun takeena. Sen seurauksena katse kääntyy taiteen kaikkiin ammatillisiin toimijoihin – tekijöiden lisäksi ja ohitse.

Museoammattilaiset rakentavat nähtäviä kokonaisuuksia yhdessä taiteilijoiden kanssa, joten pitäisikö heidän viime kädessä kuratoida rajustikin esitettävä sisältö. Entä ammattikriitikot, joita vähemmän kuullaan erityisesti laajojen kaarien analysoinnissa, kuten taiteilijan kokonaistuotannon arvioimisessa, tila kun nykymediassa riittää tuskin laajaan näyttelyyn. Taiteen tutkijoille jää suuri vastuu erityisesti aikalaistaiteen analyysissa, ehkä harvemmin nykytaiteilijat ovat ajankohtaisesti tutkimuksen kohteita kokonaistuotantoineen. Kultakautisuuden toteaminen online-kulttuurina internetissä lienee mahdottomuus sellaisenaan, sillä vasta aika ja taidehistorian muoto osoittaa mikä olikaan kullanarvoista. Edelleen kokonaisuuksien sijasta taide on pirstoutunut fragmentaarisiksi palasiksi ja määrällisesti kasvanut niin paljon, että harva jos kukaan saa otetta liukuvasta kokonaisuudesta.

Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja kuvataidekriitikko.

Marita Liulian yksityisnäyttely Kultakausi on esillä Serlachius-museossa Mäntässä 23.4.2017 asti.