Kuka kantaa vastuun kulttuurista? Hallituksen budjettiriihen ja historiallisen mittavien kulttuuribudjetin leikkauksien alla taidetta ja kulttuuria on muutaman viime viikon aikana noustu puolustamaan isolla massalla ja kovalla tohinalla. On puhuttu kulttuurin kohtalonhetkestä.
Huomaan usein harmittelevani sitä, miten vähän eri lajit vuotavat toisiinsa kritiikissä. Runokriitikko tanssiesityksen sanallistajana ja tanssikriitikko romaanin kriitikkona on mahdollisuus, jota hyödynnetään aika vähän.
Mitäpä jos teatteritieteilijä yhdistäisi teoreettista osaamistaan henkilökohtaiseen, kokeilevaan ja tekstilajeilla ilakoivaan kirjoittamiseen? Näin toimitaan T-efektissä. Vuodesta 2019 teatteria käsitteleviä tekstejä verkkosivuilleen kirjoittanut ryhmä julkaisi marraskuussa ensimmäisen kirjansa Me teatterissa, teatteri meissä.
Kaikki äidistäni -näytelmän Agrado-hahmon sitaatti muuttui ensi-illan alla todellisuudeksi. Nettikohun jaloista jäi sivuun syksyn todellinen teatteriskandaali: se, ettei Kansallisteatterin johtajasta ole vetämään linjaa tai puolustamaan oikeusvaltiota.
Aloitin teatterista kirjoittamisen blogiini lukioikäisenä, koska halusin edistää kotikaupunkini Lappeenrannan teatteriympyröiden masentavaksi kääntynyttä julkisuuskuvaa. Kirjoitin aluksi nimimerkin suojista, mutta sen suomasta turvasta huolimatta en kokenut, että kasvojenkohotusta tulisi tehdä liioittelevilla tai jopa valheellisen kehuvilla väittämillä. Sellainen kun ei palvelisi sen paremmin teatterin kuin katsojienkaan etua, ja siksi luonteva suunta olikin alkaa kirjoittaa teatterikritiikkejä. Aidosti kehuvallakaan kritiikillä ei kuitenkaan olisi mitään merkitystä, jos se ei olisi lukijoiden mielestä uskottava.
Kritiikin Kannuksilla palkittu Ilja Lehtinen liukuu näytelmäkirjailijan, dramaturgin, esseistin ja spoken word -artistin roolien välillä. Elinvoima-esityksen jälkeen Lehtinen tuntee, että ekokatastrofin on jollain tavoin sisällyttävä hänen kaikkeen taiteelliseen toimintaansa.
Jo kohta löysin itseni lämpimän maksani liukkaalta pinnalta. Nappasin melko huoletta kiinni ensimmäisestä vastaantulevasta suolenpätkästä ja laskeuduin sen avulla mahalaukkuuni. Kaivelin happoisen sammion pohjalta...
Suuret kysymykset kysytään meren rannalla auringonlaskun aikaan. Ihminen istuu laiturin nokassa, taivas raottaa kantensa ja avaruus katsoo sisään. Ihminen tutkii sydäntään kuten televisiossa...
Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 3/2016.
Kirsikka Moring rakastui jo nuorena teatteriin ja Siperiaan. Sittemmin hän lähti mukaan poli...
Istun tuolilla pienessä huoneessa, jonka toisella reunalla on pyöreä matto. Matolla on neljä ihmistä – yksi heistä on esiintyjä, kolme yleisön jäseniä. He hyväilevät toisiaan. Katselen heitä. Seison matolla ja kuljetan nenääni pitkin...
