Kuluneen syksyn aikana Helsingissä pyöri useita nykytanssi- ja -teatteriesityksiä, joissa esiintyjien kasvot oli kätketty naamioin. Nykytanssin puolella erilaisia huppuasuja voidaan pitää perinteisinä, mutta keinon vyöryminen teatteri- ja esityslähtöisiin teoksiin jäi pohdituttamaan. Mistä on kysymys, kun konteksteissa, joissa esiintyjien ilmeet ovat olleet oleellinen osa ilmaisua, jopa lähtökohta, on nyt päädytty peittämään ne joukolla?
Vaikka vastatuulet lepattavat välillä purjeita, niin luovikoon taide, kulttuuri ja syvällinen kritiikki yhteiskunnassamme uusille raikkaille vesille. Navigoikaamme kulttuurisen muistin merillä, taivaan merkit ja pohjavirrat tutkien!
När jag träffar Camilla Granbacka i Helsingfors några veckor efter att hon mottagit Finska kulturfondens E. J. Vehmas -pris för kritiker frågar jag om hon går med på att få sitt porträtt taget, och hon ger hon sitt medkännande eftersom bilderna från prisutdelningen på Helsingfors bokmässa enligt henne antagligen inte är så användbara med tanke på att hon på de flesta av dem torkar tårar. Denna frimodiga sensibilitet utgör grunden för Granbackas skrivande – hon räds inte för att visa sina känslor.
Suomi on tuhansien taidepalkintojen maa. Jos televisioiduissa gaaloissa jaettavat Jussit, Venlat ja Emmat jätetään laskuista, lienevät näkyvimpiä kaunokirjallisuudelle jaettavat palkinnot sekä taiteen valtiopalkinnot. Jokaisen jaetun palkinnon takana on raati, joskus myös esiraati, joka siivilöi ehdokkaat suuresta määrästä taidetta ja teoksia.
Runoilija Timo Salon tarkastelussa Alva Noën taiteen luonnetta pohtiva teos Omituisia työkaluja – taide ja ihmisluonto. ”Omituisia työkaluja tarttuu rohkeasti kysymykseen taiteen olemuksesta ja merkityksestä ihmislajille.”
"Hiljakseen minulle on käynyt käsittämättömäksi, miten kukaan voi katsoa toimintaelokuvia, ylipäätään mitään niin fasistisen päällekäyvää ja ’mukaansatempaavaa’ kuin nykyinen teollinen elokuva on. Olen keksinyt, että mukaansatempaavuus on pahinta kaikesta. Sehän on pelkkää ahnehtimista. Vain ’toimimaton’ voi todella koskettaa." – Helena Ylänen
Elokuvakriitikko Helena Ylänen poistui keskuudestamme viime vuoden joulukuussa. Mikä on mestarikriitikon perintö? Kysymystä pohtivat 22.9.2019 Helsingin Bio Rexissä käydyssä keskustelussa Kati Sinisalo, Veli-Pekka Lehtonen ja Anna Möttölä.
Antropologia syntyi kolonialismin myötä, mutta samalla se on oppiala, joka tarjoaa yhden kriittisen näkökulman länsimaisen nyky-yhteiskunnan tarkasteluun.
”Tavoitellessaan moraalista päämäärää runoilija uhraa runollisen voimansa; eikä tällöin olisi hätiköityä lyödä vetoa, että teoksesta tulee surkea. Runous ei voi kuin menehtymisen tai heikkenemisen uhalla muuttua tieteeksi tai moraalifilosofiaksi... Todisteleva mielenlaatu... on runollisen mielenlaadun suora vastakohta.” (Charles Baudelaire) Kysymys: kuvaileeko Baudelaire yllä yhden käsityksen taiteesta ja yhden taiteelle vastakkaisen ”todistelevan mielenlaadun” vai kuvaileeko hän kaksi samanarvoista mutta vastakkaista käsitystä taiteesta?
”Kritiikki on haamu. Kritiikki on äpärä.” Näin ruotsalainen Magnus William-Olsson täräyttää alkuun toimittamansa esseekokoelman Kritiken i den nya offentligheten (”Kritiikki uudessa julkisuudessa”). Kritiikki, tämä taiteen, tieteen, intuition ja muiden hedelmöittäjän sekasikiö on läsnä kaikkialla, kaikilla tasoilla.