Edellisessä kolumnissani väitin, että ”monia ikäryhmäni suomalaisia mieskirjoittajia tuntuu vaivaavan miesmasennus, jonka estetiikka perustuu valjuun, haavoittuneeseen, melankoliseen voimattomuudentunteeseen”. Mielessäni pyöri, ei erityisen jäsennellysti, muun muassa sellaiset äskettäin lukemani teokset kuten Antti Hurskaisen Kuihtuminen, Harry Salmenniemen Varjotajunta ja Pontus Purokurun Haavamaa.
Mitäpä jos teatteritieteilijä yhdistäisi teoreettista osaamistaan henkilökohtaiseen, kokeilevaan ja tekstilajeilla ilakoivaan kirjoittamiseen? Näin toimitaan T-...
Saaren kartanon residenssi kutsui kriitikoita osallistumaan DasArts-palautteenantotyöpajaan tänä syksynä. Intensiivisten päivien tuloksena syntyi idea kriitikoiden omasta palautteenantokurssista.
Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama Suurteoksia ilmestyi 2021. Toimittajat kutsuivat tuolloin 19 naiskirjoittajaa esittelemään mielestään suuria teoksia. Suurteoksia sai jatkoa tänä vuonna. Tällä kertaa mukana on 20 kirjoittajaa, kaikki jälleen naisia.
Suomen arvostelijain liiton kuvataidejaos järjesti torstaina 26.10. Kuvataidekritiikin tila -keskustelutilaisuuden Helsingissä Galerie Anhavalla. Paneeliin osallistunut kriitikko, jaoksen hallituksen jäsen Petteri Enroth tiivistää keskustelun antia, johon sisältyi rutkasti näkökulmia esimerkiksi valtion roolista kritiikin turvaajana aina siihen, miten kritiikin ja muun kulttuurijournalismin suhdetta voisi ajatella uusiksi.
Aluksi vastustin äänikirjoja periaatteesta. Lukeminen on lapsen työtä, minä ehkä ajattelin. Se oli tehtävä, ei laulaen, mutta mukisematta. Kommuunissa, missä asuin parikymppisenä kilpailtiin siitä, kuka lukee sivun Thomas Mannin (1875–1955) Taikavuorta (1924) ääneen lyhyimmässä ajassa. En ole koskaan ollut kovin nopea lukemaan.
”Eräänä keväisenä aamuna auton rattia tunnustellessaan hän havahtuu kysymään: mikä on romaani? Onko romaanilla sääntöjä tai selkeitä rajoja? Onko olemassa ’romaanin rakenne’?” Auton ratin takana voi havahtua kysymään mitä vain, miksei sitten romaanin rakennetta. Asioiden välillä voi myös nähdä loogisen yhteyden: ratilla ohjataan autoa, mieli kuljettaa romaania.
Markku Paasosen ja Jukka Koskelaisen debatti jatkuu! Keskustelu sai alkunsa Herman Raivion kritiikistä "Käsitettä vastaan" (12.9.2023), joka koski Paasosen esseeteosta Lykätty salamurha.
Kun kulttuurijournalismin määrä supistuu, kritiikki uhkaa kadota juttumuotona tai hautautua hybridiformaatteihin. Kritiikkien määrä on vähentynyt mediassa. Tämän me jo tiedämme. Vähemmän kirjoja, kuvataidetta, musiikkia, teatteria arvioidaan ja kääntäen: enemmän teoksia ja esityksiä jää kokonaan mediahuomion ulkopuolelle.
Kirjoitan tätä kolumnia pariviikkoisen kuopuksen kanssa. Kaikkien elämäni hyllymetrien jälkeen en ole edelleenkään lukenut montakaan sanaa siitä, miten päräyttävää voi olla kantaa ja synnyttää uutta elämää; miten käsittämätöntä pitää sitä hengissä oman ruumiinsa voimilla. Millainen metafyysinen mullistus ja paradoksi on olla yhtä aikaa yksi ja kaksi, ja että kahdesta tulee kolmas – joka vielä pitkään kokee olevansa yhtä.