Ennen kuin tämä vuosi kääntyy lopuilleen tulemme ottamaan Kritiikin Uutisissa käsittelyyn pienten juttusarjojen muodossa muutaman ajankohtaisen teeman.

Toinen niistä on elokuvakritiikki, jonka tiimoilta on viime viikkoina saatu kuulla surullisia uutisia. Ilta-Sanomat on ilmoittanut, että se ei enää aio pääsääntöisesti julkaista elokuva-arvosteluja lehdessä. Perusteluna on esitetty ”journalismin muutosta”, ”yleisön tarpeita” ja ”klikkausten vähäisyyttä verkossa”. Toisaalla Tv-maailma-lehti on hiljattain lopettanut muun muassa ”Kriitikon valinta” -palstansa ja karsinut lehden toimituksellisen sisällön puoleen entisestä.

Ammattimaisen kritiikin, tässä tapauksessa elokuvakritiikin, alasajo valtamediassa ei anna kovin vahvaa kuvaa aikamme kulttuurista ja yhteiskunnasta. Omaa aikaansahan mediamaailma tyypillisesti aina heijastelee.

On itse asiassa aika järkyttävää, että klikkaukset ovat nykyään niin kaikki kaikessa, että niiden määrällä aivan vakavissaan ja tosissaan perustellaan porvarilliselle julkisuudelle perustavien toimituksellisten sisältöjen karsimista. Viittaan tällä sanomalehdistön ja ylipäänsä länsimaisen joukkoviestinnän eräänlaiseen synty- ja oikeutusperiaatteeseen: mitä ihmettä journalistinen media voi edes tarkoittaa, jos se ei näe tehtävänään ylläpitää kriittistä suhdetta ympäristöönsä, maailmaan ja sen tapahtumiin. Mieleen nousee aika dystooppisia ajatuksia.

Iltapäivälehtien muutoksesta ensi kuussa väittelevä Pasi Kivioja totesikin Suomen Kuvalehden (2.11.) kolumnissaan: ”Jos juttuja julkaistaan printtilehdessä vain niiden verkkoklikkien perusteella, voidaan sanoa hasta la vista kaikelle muulle paitsi massaviihteelle. Samaan mustaan aukkoon kadonnevat pian myös pääkirjoitukset.”

Jos puffit korvaavat kritiikin, niin samahan voi tapahtua myös kaikelle muulle tiedonvälitykselle.

Kritiikin Uutisten tavoin myös elokuvalehti Filmihullu saavuttaa vuoden päättyessä kunniakkaan 50 vuoden iän. Lehden juhlasymposiumissa (16.11.) käsitellään muun muassa elokuvakritiikin nykytilaa ja tulevaisuutta. Palaamme tähän tapahtumaan myöhemmin myös Kritiikin Uutisissa.

 

o o o

 

Toinen loppusyksyn teema Kritiikin Uutisissa on immersiivisyys taiteessa, josta Amos Rexin avajaisnäyttely on yksi esimerkki. Immersio-termi tulee tietokonepelimaailmasta ja sillä tarkoitetaan keinotekoiseen todellisuuteen uppoamista. Taiteessa, olipa sitten kyse esimerkiksi kuvataiteesta tai teatterista, teoksen sisään ”uppoutuminen” ei tietenkään ole mikään uusi keksintö. Paljon riippuu toki siitä, kuinka tiukasti immersiivisyys taiteessa määritellään.

Kuitenkin, sen lisäksi että kyseessä on sangen muodikas termi, on totta, että Suomessa on viime vuosina tehty briljanttia esitystaidetta, jossa nimenomaan immersiivisyyttä on hyödynnetty onnistuneesti.

Yhtenä miljöön suhteen ehkä kunnianhimoisimmista teoksista voi mainita Valtteri Raekallion Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani-kirjan (2013) pohjalta toteuttaman samannimisen esityksen (2016), joka tapahtui Marian sairaalan käytävillä ja huoneissa, sairaalan useassa kerroksessa. Lukijaa epärehellisten aivotutkijoiden maailmaan upottava Neuromaani-kirja voidaan ymmärtää jo itsessään immersiivisyyttä kirjallisin keinoin tavoittelevana teoksena – kysehän on lukijan omia valintoja vaativasta, ergodisesta kirjallisuudesta.

 

o o o

 

Poikkean vielä lyhyesti elokuvaan: suuri osa elämäni merkittävimmistä ja syvällisimmistä elokuvakokemuksista (elokuva-arkistoteatterina vuodesta 1984 toiminutta Orionia ei tässä suhteessa kuitenkaan voita mikään) on tapahtunut elokuvafestivaaliympäristössä, Sodankylän keskiyön auringon alla esimerkiksi. En viittaa mihinkään yksittäiseen elokuvakokemukseen, vaan siihen parhaimmassa tapauksessa vapaaseen, luovaan ja ylevöittävään audio-visuaalis-sosiaaliseen rihmastoitumiseen, joka syntyy elokuvien ja niistä muiden ihmisten kanssa käytyjen keskustelujen yhteisessä karttumisessa usean päivän aikana.

Mutta festivaalit tai vastaavat teosten ylenmääräisyyttä juhlivat tapahtumat mahdollistavat myös kritiikittömän hurmoksellisuuden sekä kadon asioiden selväpiirteisessä hahmottamisessa suhteessa todelliseen maailmaan. Jopa eskapismin.

Tässä kohdin nousee esiin ikiaikainen kysymys – oli kyseessä kriitikko tai ihminen ylipäänsä – eläytymisen ja kriittisen etäisyyden säilyttämisen välisestä dialektiikasta.

Itse en ole niin huolissani silloin, kun taidekokemus on väkevä, mutta samalla mieltä herkistävä. Taidokas. Teoksen tai taidekokemuksen maailmasta astutaan kuitenkin ulos, jolloin etäisyyttä ottava ajattelu alkaa, mennyt kokemus samaan aikaan vahvana mielessä.

Erikoisimmissa tapauksissa on mahdollista sekin, että totunnaisuuksista irtautuneen mielen kyky ottaa kriittistä etäisyyttä vahvistuu jo nimenomaan kokemuksen sisällä, sen aikana. Uppoutuminen ja kriittinen etäisyys eivät – paradoksaalista kyllä – sulje aina toisiaan pois.

Mutta silloin kun päädymme elämään tauotta sulavasti toimivassa keinomaailmassa, mediaklikkausten täyttämässä trueman-showssa, on tilanne aivan erilainen. Aivot turtuvat, ajattelu kapenee, ihmismielen, siis olemisen, mahdollisuudet heikkenevät.

 

o o o

 

Otan vielä esiin muutaman esimerkin immersiivisyydestä johdannoksi tuleville aihetta käsitteleville artikkeleille Kritiikin Uutisissa.

Jenni Kivelän Rosemaryn huone tänä syksynä Helsingin Lammassaaressa oli aivan oivallisesti toteutettu immersiivinen esitys, jossa kaikki aistit oli huomioitu. Yleisö johdatettiin syrjäiseen kartanoon keskellä ”ei mitään” – tämä ja hytisyttävä lämpötila sekä syksyinen pimeys loivat jo lähtökohtaisesti vahvan tunnelman. Yleisö toivotettiin tervetulleeksi ”kesäsiirtolaan”. Kukin sai eteensä lautasellisen tomaattikeittoa, joka oli lusikoitava vaiti omiin sisuksiinsa. Tuota pikaa ”vieraat” jo ohjattiinkin pareittain ”kesäsiirtolan” huoneisiin, joissa alkaa tapahtua.

Kaksi toisilleen vierasta ihmistä pienessä huoneessa istumassa kumpikin oman sänkynsä reunalla. Meidät on uppoutettu – ja sanoisinko herkistetty – aivan erityiseen ja varsin intiimiin aistikokemukseen. Lievässä kauhutunnelmassa meitä ohjataan tarkkailemaan toisiamme (voiko tuohon toiseen luottaa?), jossain vaiheessa minän ja toisen välille syntyy myötätuntoinen suhde (nyt häntä kidutetaan! -huoli, kun brutaali hammaslääkäri yllättää), ja ennen kaikkea: jakamisen kokemus on läsnä eri mittakaavoissa läpi koko teoksen.

Kokemus on eettinen, ja sitä voi kuvata miltei sakraaliksi. Väittäisin, että tämänkaltaisten immersiivisten teosten tapauksessa – kun teos aidosti herkistää ja vie meitä hauraan ihmisyytemme ytimiin – kriittinen perspektiivi paradoksaalisesti säilyy vaikka meidät onkin täysin immersoitu teoksen sisään.

Pian ensi-iltansa Helsingissä saa Valtteri Raekallion Yleisö-esitys, joka pohjautuu runoilija Eino Santasen tekstiin sekä hänen kehittämäänsä erityiseen runosetelirunouteen: 20 euron seteleihin, jotka on kaapattu taiteen käyttöön. Epäilyksettä on odotettavissa korkeilla panoksilla toteutettua immersiivisyyttä, dekonstruktiivista sellaista, sillä ovathan yleisöllisyys ja valuutta digitalisoituneen aikamme toksisesti immersiivisimmät rakennuspalikat.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook67Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone