Esseet

Upplevelsens fördjupning och motstånd – att möta bildkonsten i den festivaliserade kulturens era

I 1900-talets kritiska teorier om de visuella konsterna är ett centralt tema konstens sociala roll och konstverkets relation till betraktaren. Det som det i förlängningen har kommit att handla om är en granskning av rörelsen mellan verket och upplevelsen, skiftningarna mellan bild och realitet, skillnaden mellan verklighet och fiktion i en samhällelig kontext. I 2000-talet är vi sedan länge överösta med spektakel, översköljda av bildvågor och förlorade i de visuella representationernas skikt.

Elokuvakritiikille koitti hyytävä syksy

Viime aikoina on tullut liikaakin syitä miettiä, mitä tulevaisuutta elokuvakriitikon ammatilla voi olla. Nykyiset toimituspäälliköt eivät muusta halua kuullakaan kuin siitä, mikä on otsikoissa muuallakin eli sellaiselle on tilausta, jota voi myydä lukijoille sen populaariudella ja entuudestaan tuttuudella.

Yksisilmäisyydestä moniaistisuuteen – immersiivisen estetiikan uudet vaatteet

Kuvataiteessa pyrkimys immersiiviseen estetiikkaan on tullut yhä ajankohtaisemmaksi teemaksi, vaikka visuaalisten taiteiden laajentumispyrkimysten juuret ulottuvat jälkimodernismiin 1960-luvulle. Jo silloin kuvataiteiden yksisilmäisyys, näköaistin ylivertaisuus sai haastajan estetiikasta, joka perustui sekä tilan että ajan käyttöön osana taideteosta.

#Finlandiapalkinto – suomalainen kulttuurijuna, leikkimielinen karnevaali, salamyhkäinen teurastus vai jäävuoren huippu?

”Onko vakavampaa suomalaista karnevaalia kuin Finlandia-palkinto kaikkine institutionaalisine piirteineen?” Näin kysyi professori Juhani Niemi teoksessaan Kirjojen takaa (1991) eritellessään vuoden 1989 Finlandia-palkintolautakunnan työtä. Kirjallisuuspalkintoraadin työskentelyyn liittyvät ongelmat korostuvat juuri kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon yhteydessä, onhan se näyttävin ja seuratuin Suomen lukuisista kirjallisuuspalkinnoista.

Enkä ole yksin ja turha

Maria Laukka (1942–2017) teki elämäntyönsä lastenkulttuurin parissa. Hän työskenteli ensin Taideteollisessa oppilaitoksessa/korkeakoulussa tuntiopettajana ja myöhemmin lehtorina ja apulaisprofessorina vuosina 1977–1989. Tämän jälkeen hän oli perustamassa Voipaalan taide- ja lastenkulttuurikeskusta ja työskenteli sen toiminnanjohtajana neljätoista vuotta. Sitä ennen ja sen rinnalla syntyi jatkuvasti muuta.

Cold War: Puremajälki sielussa vai liian sentimentaalista lelutaidetta?

Pawel Pawlikowskin ohjaama Cold War -elokuva herätti suomalaisissa kriitikoissa poikkeuksellisen erilaisia näkemyksiä. Neljäntoista arvion joukosta löytyy voimakkaita lyttäyksiä ja hehkutuksia. Muualla myönteisemmän ja tasaisemman vastaanoton saanut elokuva herätti Suomessa myös esimerkiksi pohdiskelua koko elokuvataiteen tilasta ja puolalaisen kansanmusiikin sykähdyttävyydestä. Paljon jäi myös uupumaan. Touko Kauppinen kävi arviot läpi ja analysoi ne.

Erään kriitikon tunnustuksia

Tuskin mikään kirjoittamisen laji on koetellut hermojani samalla tavalla kuin kritiikki – enkä puhu nyt omien teosteni arvioista. Puhun kritiikin kirjoittamisesta. Olen harjoittanut kriitikon eli taiteen arvostelijan työtä yli kaksikymmentä vuotta ja tehnyt sitä innolla. Mutta silti jo pitkään olen harkinnut kriitikon työn lopettamista. Samat mietteet aina tammikuun alkaessa.

Neljä katsetta Otso Kantokorpeen

Otso Kantokorven poikkeuksellisen laaja elämäntyö nojasi ehtymättömään uteliaisuuteen, toimeliaisuuteen ja ihmisläheisyyteen. Ennen kaikkea hän oli järkkymätön taide- ja yhteiskuntakeskustelun herättäjä, kriitikko, joka sanoi mitä ajatteli. Hän näytti, että kriitikon tehtävänä on kyseenalaistaa, kaivautua yksinkertaistuksien alle ja pitää taiteen puolta. Hänen myötään tuli päätökseen eräs aikakausi suomalaisen taidekritiikin historiassa. Otso Kantokorven karhumainen ja moniulotteinen hahmo piirtyy neljän hänet tunteneen ihmisen kertomuksista.