Vuoden 2018 Kritiikin Kannuksilla palkittu työryhmä Honkasalo-Niemi-Virtanen pureutuu rihmastomaisella työskentelyllä käsityskykyä haastaviin aiheisiin.

Myytti yksinäisestä taiteilijanerosta istuu syvässä, ja kollektiivisesti toimiva taiteilijaryhmä hämmentää yhä monia. Voiko tekijyys todella olla monikollista? Tämän vuoksi työryhmä Honkasalo-Niemi-Virtanen oli erityisen iloinen, kun Suomen arvostelijain liitto päätti myöntää tämänvuotiset Kritiikin Kannukset yksilön sijaan kollektiiville. Palkinnonsaaja julkistettiin viime torstaina Galleria Sinnessä, jossa työryhmän Chimera-installaatio oli nähtävillä tämän jälkeen vielä muutaman päivän.

Felicia Honkasalon, Akuliina Niemen ja Sinna Virtasen muodostama ryhmä luo moniosaisia teoskokonaisuuksia, installaatioita ja esityksiä, jotka käsittävät muun muassa veistoksia, ääntä, liikkuvaa kuvaa, tekstiä ja performanssia. Kolmikko kuvailee taidettaan horisontaaliseksi, tutkimuslähtöiseksi, rihmastomaiseksi, polveilevaksi. Sitä on luonnehdittu minimalistiseksi käsitetaiteeksi, mutta heille teokset ovat lopputulostensa yli valuvia prosesseja, intuitiivisia ja jopa kaoottisia.

 

Kollektiivisuus antaa tilaa

Ryhmän työtapaa määrittää nimenomaan kollektiivisuuden logiikka. Kolmikko nauraa, että he ovat usein puhuneet tekijyydestään neljäntenä näkymättömänä henkilönä. Yhä edelleen heiltä udellaan, kenen tekemä mikäkin teoksen osa on. Siihen he eivät halua eivätkä voi vastata, sillä teokset ovat kollektiivisten ajatteluprosessien ketjureaktioita.

”On myös poliittinen valinta, että tekijänä on kollektiivi”, Akuliina Niemi sanoo.

Felicia Honkasalo muistuttaa, että tekijyyden määrittely vaikuttaa aina suhteeseen, jonka katsoja luo teokseen. Heille on tärkeää, että tekijän ideoiden välittämisen sijaan teos sysää katsojan ajattelemaan.

”Mutta totta kai työskentelytilanteissa on aina joku hierarkia. On uusliberalistinen ilmiö väittää, ettei ole mitään hierarkioita. Tärkeää on, että siitä tullaan tietoiseksi ja että haluamme artikuloida tekijyyttä toisella tavalla”, Sinna Virtanen täsmentää.

”Hierarkiat voivat olla myös toiseen nojautumista: tikapuita, joilla päästään korkeammille leveleille”, jatkaa Honkasalo.

Ryhmä kokee, että kollektiivisuus antaa tilaa. Kukin tuo pöytään omat vahvuusalueensa työn avoimeksi lähtöasetelmaksi. Akuliina Niemi on opiskellut Sibelius-Akatemiassa trumpetinsoittoa sekä Kuvataideakatemiassa kuvanveiston osastolla, Felicia Honkasalo puolestaan tila-aikataiteiden osastolla. Sinna Virtanen on valmistunut Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi.

Kolmikko tuntee toisensa jo lukioajoilta, mutta ryhmä heistä tuli pikemminkin sattumalta viitisen vuotta sitten. Taiteidenvälisyys ja intermediaalisuus oli kiehtonut kutakin tahollaan jo pidemmän aikaa. Sinna Virtanen sanoo, että installaation tai performanssin kaltainen lähtökohtaisesti poikkitaiteellinen muoto on jotain hallitsematonta.

”Asioita voi ehdottaa ja järjestää, mutta on ennalta-arvaamatonta, mitä katsojan ja teoksen välillä tapahtuu”, hän toteaa innostuneesti.

Akuliina Niemen kaksoisidentiteetti muusikkona ja kuvataiteilijana ajoi häntä alun alkaen pohtimaan äänellisen ja visuaalisen yhdistymiä. Felicia Honkasalo oli puolestaan jo kauan kipuillut, miten purkaa valokuvan staattisuutta.

Yhdessä oli mahdollista tehdä moniulotteisempaa taidetta.

Yksityiskohta kollektiivin Chimera-installaatiosta Galleria Sinnessä. Kuva: Jouni Viitala

Tomuksi muuttuneen toisen jäljillä

Chimera-installaatio on ensimmäinen osa teoskokonaisuudessa, jonka lähtökohtana on Pohjanmaalla sijaitsevan Levänluhdan lähteen rautakautinen vesikalmisto. Sarjan toinen osa Nature Morte nähtiin maaliskuussa esitystaiteen talo Mad Housessa, ja elokuussa avautuu viimeinen osa, Levänluhdan lähteellä koettava paikkasidonnainen ääniteos.

Rautakautisen ihmisen kasvoja tunnusteleva kokonaisuus kiinnittyy säikeisiin, joita pitkin kuljettiin jo työryhmän ensimmäisessä projektissa. Laajan hankkeen kohteena oli brittiläinen paleontologi Mary Anning (1799–1847) ja kysymys siitä, miksi hän oli kadonnut historian poimuihin.

Vuonna 2013 Felicia opiskeli valokuvataidetta Lontoossa. Kun Sinna tuli vierailulle, he lähtivät harhailemaan luonnontieteelliseen museoon. Siellä muuan muotokuva pysäytti heidät. Fossiilikori kädessään poseerava, aikakauden mukaan pönäkästi maalattu Mary Anning jäi vaivaamaan.

”Halusimme tehdä hänestä jonkinlaisen teoksen, mutta tuntui tylsältä, että ottaisin valokuvia ja Sinna tekisi tekstejä”, Felicia Honkasalo pohjustaa. Miten teos voisi olla jotakin enemmän?

He kutsuivat mukaan Akuliinan ja alkoivat kerätä tietoa kadonneesta paleontologista. He matkustivat Anningin asuinpaikkaan, niin kutsutulla Jurarannikolla Dorsetissa sijaitsevaan Lyme Regisiin ja kuljeskelivat fossiiliamatöörien ja Jurassic Park -fanien kansoittamalla rannalla. He vierailivat Anningin kotitalossa ja yrittivät päästä lähemmäs häntä. He tonkivat fossiileja ja aistivat rannikon ainutlaatuista tunnelmaa, jota leimasi jatkuvien maanvyörymien aiheuttama muutos.

Kuka katoaa ajan uumeniin? Kenen työ muuttuu tomuksi? He tunnustelivat tietään kohti työväenluokkaista, tieteen narratiivista poissuljettua naista, keskustelivat paleontologien kanssa, lukivat erilaisia tekstejä ja pohtivat omia lähtökohtiaan lähestyä aihetta. Tiettyihin välineisiin rajoittumisen sijaan he paloittelivat jatkuvasti tekemistään.

”Aihe oli niin liukas: kuka Mary Anning on voinut olla? Miten tarttua siihen, onko oikeus yrittää samastua tähän naiseen? Kaikki representaatio kertoo aina enemmän luojastaan kuin kohteestaan, ja kun historiaa kirjoitetaan uudelleen, se helposti romantisoituu”, Honkasalo kuvailee.

Alusta asti oli selvää, ettei jonkinlainen missio – tunnetuksi tekeminen, kunnian palauttaminen – riittänyt teoksen olemassaolon syyksi.

”Ajatusleikki siitä, mitä Mary Anning meistä ajattelisi, toi mukaan hauskan ambivalenssin”, Sinna Virtanen sanoo.

Neljä vuotta kestäneen projektin kuluessa syntyi teatteriesitys ja näyttely, jotka uusintakerroillaan kehittyivät ja muuttuivat. Niiden osana oli esimerkiksi aatehistorioitsija Heini Hakosalon kirjoittama kirje Mary Anningille sekä siitä syntynyt luentoperformanssi. Hankkeen keskeinen materiaali oli kivi.

”Kiviveistosta siirreltiin monta kertaa, ja teimme sen aina itse. Se oli hyvin ruumiillista, kun rekka kuljetti kivet uuteen paikkaan ja sitä sitten lapioitiin”, Akuliina Niemi nauraa.

Koska kritiikki antaa myös lukuohjeita teokselle, tässä tiivistyy kritiikin valta ja vastuu.

Tiedonjanon riivaamat

Mary Anning loi polkuja, jotka elävät ryhmän mukana yhä: aika ja historia, tieteellinen tieto ja myytit, olemassaolon kysymykset ja identiteetit.

Fakta ja fiktio kohtasivat esimerkiksi feromoneja käsittelevissä teoksissa Share the Fantasy ja Imaginary State vuonna 2017: edellisessä ryhmä vapautti näyttelytilaan ihmisen seksuaaliferomonia muistuttavaa sian feromonia, androstenonia, jälkimmäisessä he pyysivät hajustefirmaa luomaan virallisten Suomi100-sloganeiden pohjalta tuoksun, joka suljettiin sinetöityyn pulloon. Samalla he pohtivat feromoneihin perehtyneiden alakulttuuria, tuoksuihin liittyviä myyttejä, valtaa ja viettelyä.

”Nämä ovat outoja polkuja, jossa prosessi alkaa viedä johonkin suuntaan ja sitten muuttuu matkan varrella”, Niemi kiteyttää. ”Työskentelemme sen kanssa mitä haluamme tehdä, emmekä määrittele sitä.”

Tässä he näkevät myös taidekritiikin tehtävän: koska taiteilija ei voi eikä halua selittää tai avata omaa työtään, on tärkeää, että joku tekee niin – etenkin käsitteellisesti asemoituvan taiteen kohdalla.

”Teoksen olemassaolon kannalta on todella tärkeää, että joku asettaa sen kontekstiin”, sanoo Sinna Virtanen.

Parasta on, jos kritiikin kautta teokseen löytyy uusia kulmia, joita tekijätkään eivät ole ajatelleet. Koska kritiikki antaa myös lukuohjeita teokselle, tässä tiivistyy kritiikin valta ja vastuu.

***

Työryhmän teoksista sitä ei ehkä heti uskoisi, mutta kolmikko korostaa, että heillä on todella hauskaa yhdessä. Työskentelyä leimaavat yllätykselliset assosiaatioketjut, pyörteilevä ajatusten liike ja hullaantuminen.

”Teemme outoja ja absurdeja asioita. Yhtäkkiä löydämme itsemme jostain [ginitislaamo] Kyrö Distillerystä tai plastiikkakirurgian hallinnosta. Että mitä me oikein teemme täällä”, Niemi havainnollistaa.

Teosten keskeisenä materiaalina on loputon tiedonhankintatyö, jota ryhmä tekee asiantuntijoiden kanssa. Tiedonjanon ajamina he matkaavat paikasta toiseen, ”piinaavat” ja ”häiriköivät” tutkijoita, haluavat tietää aiheesta kaiken, soittelevat, kysyvät, tuppautuvat.

He ovat hytisseet aamuyön tunteina Korkeasaaressa seuraamassa visenttien ja hanhien siirtoja sekä lähteneet eläintenhoitajan kanssa risteilylle seuraamaan Ikea-kassissa kuljetettavien vaivaishiirten matkaa. He ovat perustaneet valokuvastudion vastaanottohuoneeseen Töölön sairaalassa ja seuranneet oikeuslääketieteellistä kasvorekonstruktiota.

Uusin yhteistyötaho on Helsingin yliopiston kokeellisen fysiikan laitos. Työryhmältä on tulossa syyskuussa Turun Titanik-galleriaan installaatio, jossa on mukana myös Share the Fantasy -installaatioon kuuluneessa puhelinvastaajateoksessa esiintynyt Hannele Lauri.

Teoksessa pureudutaan atomisemiotiikan hurmaavaan ehdotukseen, että säteilyjätteestä voisi tulevaisuudessa varoittaa väriä vaihtavilla kissoilla. Radioaktiivisuus ylipäätään on noussut Levänluhdan lähteen jälkeen tutkimusryhmän uudeksi kiinnostuksenkohteeksi. Katse on kääntynyt esihistoriasta syvään tulevaisuuteen, mutta aikatunnelissa säikeet kulkevat edelleen myös menneeseen – Marie Curieen ja ydinkokeisiin.

Chimera on ensimmäinen osa teoskokonaisuudessa, jonka lähtökohtana on Pohjanmaalla sijaitsevan Levänluhdan lähteen rautakautinen vesikalmisto. Kuva: Jouni Viitala

Rönsyily sallittu

Palanen radioaktiivista trinitiitti-kiveä tai oivallus elinsiirroista voi toimia rihmaston siemenenä, joka saa kysymykset liitämään. Ryhmä käyttää sanaa obsessio.

”Asetamme itsemme outoon pyörteeseen, ja sitä on aina pakko seurata”, Akuliina Niemi kertoo. ”Silloin annamme mennä, rönsyjä ei suitsita.”

Tätä työskentelyn rihmastomaisuutta he ovat halunneet myös avata ryhmän Instagram-tilillä, jossa ajatusprosessien kesyttömyyttä ja polttelevaa uteliaisuutta dokumentoidaan. Uusi pyörre saattaa avautua milloin tahansa, eikä obsessiota voi pysäyttää. Projektit lomittuvat, kolmikon iCloud-tsätti laulaa. Koko ajan taiteilijat kysyvät ja kysyvät.

”Tönimme aihetta kunnes se alkaa reagoida, tai me reagoimme”, Honkasalo tiivistää.

Ja kun tieteen tekijöitä tönii, he saattavat joskus lähteä mukaan taiteilijoiden leikkiin. Tämä on ryhmästä hienoa.

”Välillä asiantuntija luopuu manttelistaan ja alkaa kuvitella meidän kanssa, lähtee tarjoamaamme ajatusleikkiin rakentaa ja purkaa narratiiveja. Silloin voi syntyä jotain suurempaa”, Honkasalo kertoo. ”Tieteen totuudetkin ovat rakennettuja. Esimerkiksi lääketieteelliset totuudet kertovat enemmän meistä kuin mistään sinänsä olemassaolevasta.”

Miksi meillä on taipumus ajatella historiallisia ajanjaksoja ja ihmisiä kaksiulotteisina, synkkinä ja huumorintajuttomina?

Omaa ajatteluaan kollektiivi tönii valtavalla määrällä keskusteluja ja kirjallisuutta. Esimerkiksi yhteiskuntamaantieteilijä Doreen Massey on ollut heille tärkeä ajattelija. Samalla työtavat ovat ratkaisevasti fyysisiä, omaa läsnäoloa ja ruumiillisuutta aktivoivia. Sinna Virtanen kertoo, miten fossiilit tai rautakautinen lähde ovat sysänneet liikkeelle käsittämättömiä mittakaavoja.

”Ajatus siitä paikasta [Levänluhdan lähteestä] on horjuttava. Se on niin iso perspektiivi, että sitä on vaikea keksiä. Nämä prosessit ovat olleet sellaisia, että on löytynyt käsite, partikulaari, jonka kautta avautuu valtava määrä kerroksia ja aikoja. Sen tietyn partikulaarin ympärille alkaa keräytyä erilaisia materiaaleja ja kehyksiä”, Virtanen erittelee.

”Yksittäisestä kysymyksestä lähtee aina älytön rihmasto. Ja me lähestymme kysymyksiä, joita on ylipäätään vaikea hahmottaa”, Akuliina Niemi lisää.

 

Problematisointi alkaa tekijästä

Nature Morte -esityksessä ryhmä pohti omaa asemaansa osana historian representaatioiden pitkää jatkumoa. Miksi ihmisillä on niin kova tarve nähdä muinaiset kasvot ja kuvitella niihin tarinoita? Miksi meillä on taipumus ajatella historiallisia ajanjaksoja ja ihmisiä kaksiulotteisina, synkkinä ja huumorintajuttomina?

Näyttämöllä työskentelyn ryhmä näkee potentiaalisena alustana tällaiselle kyselemiselle.

”Näyttämöllä voi syntyä arvaamattomia asioita, se voi synnyttää jonkin uuden todellisuuden”, pohtii Sinna Virtanen.

Ryhmän hakeutuminen hankaliin ja upottaviin eksistentialistisiin kysymyksiin on tietoista.

”Mitä tämä tarkoittaa, saanko tehdä näin. Se oman position miettiminen on tosi tärkeää, koska teos aina kertoo tekijästä. Siitä alkavat myös ne yhteiskunnalliset kysymykset joita haluamme purkaa”, Honkasalo kuvaa.

”Vaikka liikutaan henkilökohtaisella, intuitiivisella alueella, olemme kiinnostuneita töissämme tutkimaat rakenteita jotka mahdollistavat toisille yksilöille tilaa, ja toisille ei”, sanoo Virtanen.

Mutta agendaa he eivät halua, sillä se rajaa rihmastojen etenemistä.

 

Kirjoittaja on helsinkiläinen musiikkikriitikko, kulttuuritoimittaja ja runoilija.

Jaa artikkeli:Share on Facebook14Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone