Kuka kantaa vastuun kulttuurista? Hallituksen budjettiriihen ja historiallisen mittavien kulttuuribudjetin leikkauksien alla taidetta ja kulttuuria on muutaman viime viikon aikana noustu puolustamaan isolla massalla ja kovalla tohinalla. On puhuttu kulttuurin kohtalonhetkestä.
Kirjoitan tämän viimeisen kolumnini lehden ilmeisimmälle ja kriittisimmälle lukijakunnalle, kriitikoille. Lukuohjeeksi sanottakoon, että olen itse kirjoittanut kritiikkiä, ollut sen kohteena, tilannut sitä lehtiin ja tehnyt sille tilaa niissä. Ennen muuta olen nautiskellut kritiikkiä jo parikymmentä vuotta.
Makaan pehmeällä sängyllä vanhassa puutalossa Hangossa kello 01:35. Paul Auster, kirjailija, on kuollut 77 vuoden iässä. Instagramin algoritmi syöttää minulle videon, jolla Auster kertoo kuvan ulkopuoliselle haastattelijalle, että taiteilijan on aina annettava 100 %. Muilla aloilla voi kuulemma päästä helpommalla, mutta taiteilijan on aina laitettava itsensä likoon kokonaan.
Elämän kaoottisuudesta kärsivälle ihmiselle maaginen ajattelu voi antaa hallinnan tunteen. Olen teini-ikäisestä saakka halveksinut syvästi kaikkea maagiseen ajatteluun viittaavaa. Vuosi sitten päätin testata maagista ajattelua – ja tulos yllätti!
Kyllästyin jo kauan sitten siihen, että ”hyvä ja älykäs ajatus” tarkoitti yhtä kuin ”omaa maailmankuvaani vahvistava”. Kirjoitin tästä myös esseissäni. Siitä, miten puisevaksi kävi tämä: niin kauan kuin jankutin samaa, toki retorisesti jokseenkin viihdyttävästi, minulle hurrattiin.
Rikon nyt kaikkia hyvän kirjoittamisen sääntöjä ja puhun aiheesta, josta en tiedä paljoakaan, enkä oikeastaan myöskään hirveästi välitä: tekoälystä. Juuri nyt, kirjoittamishetkellä, on käynnissä Israelin toimeenpanema palestiinalaisten kansanmurha, jota mikään kansainvälinen yhteisö tai protestiliike ei näytä pysäyttävän, sekä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajo, johon mikään määrä lakkoilua ei näytä tehoavan.
”Ihminen voi vallan hyvin elää tietämättä totuutta, mutta jos häneltä viedään myytti, elämä kadottaa kaiken merkityksensä”, provosoi Valdur Mikita Lingvistinen metsä -teoksessaan. Kaltaistani totuuteen obsessoitunutta sielua väite pöyristyttää. Siksi haluan ajatella, että myyttien totuudet ovat laadultaan toisenlaisia.
Yhtäkkiä kriitikkokissa hyppäsi pöydälle ja innostui aivan hirveästi juttelemaan, polemisoimaan ja kommentoimaan kritiikin ja kulttuurin nykytilannetta. (Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 4/2013.)
Edellisessä kolumnissani väitin, että ”monia ikäryhmäni suomalaisia mieskirjoittajia tuntuu vaivaavan miesmasennus, jonka estetiikka perustuu valjuun, haavoittuneeseen, melankoliseen voimattomuudentunteeseen”. Mielessäni pyöri, ei erityisen jäsennellysti, muun muassa sellaiset äskettäin lukemani teokset kuten Antti Hurskaisen Kuihtuminen, Harry Salmenniemen Varjotajunta ja Pontus Purokurun Haavamaa.
