Kolumnit

Taiteilijat tarvitsevat taikauskoa

Elämän kaoottisuudesta kärsivälle ihmiselle maaginen ajattelu voi antaa hallinnan tunteen. Olen teini-ikäisestä saakka halveksinut syvästi kaikkea maagiseen ajatteluun viittaavaa. Vuosi sitten päätin testata maagista ajattelua – ja tulos yllätti!

Ohipuhumisen olympialaiset

Kyllästyin jo kauan sitten siihen, että ”hyvä ja älykäs ajatus” tarkoitti yhtä kuin ”omaa maailmankuvaani vahvistava”. Kirjoitin tästä myös esseissäni. Siitä, miten puisevaksi kävi tämä: niin kauan kuin jankutin samaa, toki retorisesti jokseenkin viihdyttävästi, minulle hurrattiin.

Emme saaneet tekoälyä mitä tarvitsimme, saimme tekoälyn minkä ansaitsimme

Rikon nyt kaikkia hyvän kirjoittamisen sääntöjä ja puhun aiheesta, josta en tiedä paljoakaan, enkä oikeastaan myöskään hirveästi välitä: tekoälystä. Juuri nyt, kirjoittamishetkellä, on käynnissä Israelin toimeenpanema palestiinalaisten kansanmurha, jota mikään kansainvälinen yhteisö tai protestiliike ei näytä pysäyttävän, sekä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajo, johon mikään määrä lakkoilua ei näytä tehoavan.

Kuolleet lehdet – avain, periferia ja lupalappu

”Ihminen voi vallan hyvin elää tietämättä totuutta, mutta jos häneltä viedään myytti, elämä kadottaa kaiken merkityksensä”, provosoi Valdur Mikita Lingvistinen metsä -teoksessaan. Kaltaistani totuuteen obsessoitunutta sielua väite pöyristyttää. Siksi haluan ajatella, että myyttien totuudet ovat laadultaan toisenlaisia.

Kriitikkokissa pöydälle

Yhtäkkiä kriitikkokissa hyppäsi pöydälle ja innostui aivan hirveästi juttelemaan, polemisoimaan ja kommentoimaan kritiikin ja kulttuurin nykytilannetta. (Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 4/2013.)

Miehet jotka vihaavat miehiä

Edellisessä kolumnissani väitin, että ”monia ikäryhmäni suomalaisia mieskirjoittajia tuntuu vaivaavan miesmasennus, jonka estetiikka perustuu valjuun, haavoittuneeseen, melankoliseen voimattomuudentunteeseen”. Mielessäni pyöri, ei erityisen jäsennellysti, muun muassa sellaiset äskettäin lukemani teokset kuten Antti Hurskaisen Kuihtuminen, Harry Salmenniemen Varjotajunta ja Pontus Purokurun Haavamaa.

Oleileminen ja aika

Aluksi vastustin äänikirjoja periaatteesta. Lukeminen on lapsen työtä, minä ehkä ajattelin. Se oli tehtävä, ei laulaen, mutta mukisematta. Kommuunissa, missä asuin parikymppisenä kilpailtiin siitä, kuka lukee sivun Thomas Mannin (1875–1955) Taikavuorta (1924) ääneen lyhyimmässä ajassa. En ole koskaan ollut kovin nopea lukemaan.

Tulesta ja nälästä

Kirjoitan tätä kolumnia pariviikkoisen kuopuksen kanssa. Kaikkien elämäni hyllymetrien jälkeen en ole edelleenkään lukenut montakaan sanaa siitä, miten päräyttävää voi olla kantaa ja synnyttää uutta elämää; miten käsittämätöntä pitää sitä hengissä oman ruumiinsa voimilla. Millainen metafyysinen mullistus ja paradoksi on olla yhtä aikaa yksi ja kaksi, ja että kahdesta tulee kolmas – joka vielä pitkään kokee olevansa yhtä.

Selitä tai kuole. Miksi kulttuurikeskustelu niin usein muistuttaa poliisikuulustelua?

”Selitä mulle Deleuze nyt heti tai kirjaimellisesti vittu tapan sut! Älä vesitä sitä joksikin epämääräiseksi paskaksi! Mikä vittu on elimetön ruumis?” Suunnilleen näin kuuluu, vapaasti suomennettuna, meemiytynyt ruutukaappaus 4Chan-keskustelupalstalta. Kommentin kirjoittaja on silminnähden kärsimätön ja epätoivoinen. Selitys on pakko saada, koska käsittämätön on sietämätöntä.

Kärsimyksen tuolla puolen

Tänä kesänä olen, useammastakin syystä, tullut miettineeksi taiteen ja kärsimyksen suhdetta. Kärsivän neron myytti ei ole ihan tuore. Mielenterveys- ja päihdeongelmat on ammoisista ajoista asti mielletty taiteilijoiden taudeiksi. Miestaiteilijoille on ollut jopa suotavaa hukuttautua päihteisiin, naistaiteilijoille tämä ei ole ollut sen enempää eduksi kuin naisille muutenkaan.
bursa escort