Kritiikin Kannukset sai tänä vuonna Elina Sallinen, jonka runoteoksessa Kehät kaupunki ja maaseutu, ihminen ja muut olennot kiertävät toisiaan ja vaihtelevat paikkaa. Maaseudulla kasvanut ja nyt takaisin maalle muuttanut runoilija pitää tärkeänä ylläpitää kulttuuria myös suurten kaupunkien ulkopuolella.

Kaarevuuksia, erillisyyksiä ja suhteita. Vuonna 2020 lintujen lentojen kaarevuuksien ihmettelystä alkoi muovautua kuva runoteoksesta, jonka työnimi oli Lintujen kehä. Useamman vuoden aikana kertyneet fragmentit ja tekstipalat alkoivat löytää paikkojaan teoksen kehillä. Myöhemmin nimeksi tiivistyi Kehät. Siitä tuli Elina Sallisen esikoisrunoteos, jonka Osuuskunta Poesia julkaisi keväällä 2023. Nyt Sallinen on Kehät-teoksellaan palkittu Suomen arvostelijain liiton Kritiikin Kannukset -tunnustuksella. Mitä kehiä kirjassa siis kaartuu lintujoukkojen lisäksi?

”Oli abstrakti ajatus avaruudesta, jossa kulkee erilaisia kehiä. Ehkä kirja on ikään kuin taso avaruudessa ja kehät läpäisevät sitä niin, että sivulla vain jokin tietty kohta kehiltä tulee näkyviin”, Sallinen kuvailee.

Kehien sivuilla risteilee fragmentteja, joissa häilähtelee havaintoja olentojen etäisyyksistä toisiinsa, vuorovaikutuksista ja kiertokuluista. Kehien kirjoitus muistuttaa jäänteitä: tekstipalanen on jäänyt näkyviin sivun pinnalle, eikä lukijalle ole selvää, mistä se on tullut ja kenelle se kuuluu.

”Jollain tapaa muoto voi kyseenalaistaa selkeitä puhujuuksia. Tai puhetta on, mutta jonkinlaisina kaikuina. Fragmentit kelluvat eikä niitä voi enää paikantaa sellaiseen puheen tekoon, johon me normatiivisesti haluaisimme kieltä palauttaa”, Sallinen sanoo.

Kehät liittyy paljolti kysymykseen siitä, mitä fragmentit ovat.

Kehät liittyy paljolti kysymykseen siitä, mitä fragmentit ovat. Kokoelman julkaissut Poesia yhdistetään uuden runouden kentällä nimenomaan fragmenttiin tekstilajina. Sallinen oli pohtinut fragmenttien dynamiikkaa luetussa kauan ennen Kehien muovautumista kirjaksi. Mikä on fragmenttien suhde toisiinsa? Hapuilu kohti vastausta tuotti kuvan näkymättömistä kehistä. Toisiaan leikkaavat, pyörivässä liikkeessä olevat kehät tuovat mieleen esikopernikaanisen maailmankuvan sfäärit, joihin yhdistettiin ihmiskorville äänetön musiikki. Myös Kehiin on kirjoitettu paljon ääniä, joita ei heti mieltäisi ääniaistimuksiksi.

”Minua kiinnostivat hälyt, toisiinsa sekoittuneet äänet ja myös äänettömyys äänenä – se mikä äänistä jää havaitsematta”, Sallinen kertoo.

Sanotaan: tuulee, / mutta vielä äänilläkin on liikkeensä.

Kehissä lukijalle avautuu korostuneen hiljaisia tiloja: tyhjiä huoneita, pellonpientareita ja jäätyneitä merenrantoja. Fragmentit leikkaavat kurkistusaukkoja kohtiin, jotka yleensä jäävät huomiotta: haja-asutusalueille, joutomaille ja unisiin lähiöihin. Lehtikerrosten alle ja puiden sisään. Teoksessa välähtävistä paikoista on usein vaikea sanoa, kuinka tiheään asutusta ympäristöstä on kyse. Avautuvat näkymät saattavat olla hiljainen asuinalue isossa kaupungissa, autio saaristo tai maaseutupaikka. Kehissä kuvataan maaseutua ja kaupunkia ilman vastakkainasettelua.

Kehissä kuvataan maaseutua ja kaupunkia ilman vastakkainasettelua.

Ihmistoiminnan sijaan aistit kohdistuvat usein pihapiirin lintuihin tai sisätiloissa liikkuviin hyönteisiin. Niille annetaan keskittynyttä huomiota ja niiden toimijuus herättää kiinnostusta, kun taas ihmiseltä vaikuttavat olennot ovat Kehissä hämäräreunaisia ohikulkijoita, ehkä vain nimen alkukirjain: u // U kävelyllä.

”Linnut ovat ehkä ilmeisimpiä toislajisia olentoja, joita ihminen havaitsee, tai huomaa ympärillään, välittää huomata. Ehkä, hämähäkin ja muurahaisen lisäksi”, Sallinen sanoo. ”Pitää olla taitava unohtamaan ihmiskeskeisyytensä ja ymmärtämään tämä alituinen yhdessäolo. Tällä hetkellä kaikkialla on muuttolintuja, ja kotonani kuulen valtavan kurkiorkesterin joka suunnasta. Se muistuttaa, että kaikki paikat eivät ole vain meidän, vaan enemmän vaikkapa kurkien paikkoja.”

On siis vain toinen lintu.

Tai sudenkorento kaislikossa. / Aivan kuka tahansa voi erehtyä olemaan siinä.

Maalla kasvanut runoilija muutti maaliskuussa kaupungista jälleen takaisin maaseudulle, vanhaan puutaloon kirkonkylän reunamilla. Metsän hiljaisuus on vieressä, mutta kauppa ja bussipysäkki silti pyörämatkan päässä. Salliselle oli selvää, että monien kaupungeissa vietettyjen vuosien jälkeen oli edessä paluu maalle.

”Tärkeältä tuntuvat suo- ja metsäpaikat, eloisuus, monieliöisyys, tietynlainen suhteellinen hiljaisuus, tähdet, kasvimaa”, hän kuvailee.

Sallisen kotipaikkakunnalla Koskella TL Varsinais-Suomessa oli sekä yläasteella että lukiossa mahdollista suorittaa luovan kirjoittamisen opintoja.

”Sillä oli suuri merkitys tällaiselle pienellä paikkakunnalla kasvavalle nuorelle kirjoittajalle ja lukijalle.”

Jo lapsena Elina luki paljon ja kirjoitti pupunmuotoiseen päiväkirjaan, ehkä ei vielä edes oikeita sanoja. Päiväkirja on jäänyt mieleen, sillä pikkusisko tuhosi sen kostoksi isosiskon rikkomasta barbista.

Lukion jälkeen Sallinen opiskeli yleistä kirjallisuustiedettä ja luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa.  Opintojen aikana Sallinen päätyi Ruotsiin ensin useaksi vuodeksi kesätöihin ja myöhemmin vaihto-opiskelijaksi. Hän teki töitä kotihoitajana Tukholmassa, luki ruotsinkielistä runoutta ja kirjoitti kahden kielen välillä.

”Pohjoismaisen runouden lukemisen kautta tutuiksi tulivat kokeellisen, konkreettisen ja käsitteellisen runouden moninaiset elonkirjot”, Sallinen kertoo.

Kotihoitajan työhön kuului paljon metrolla ja busseilla matkustamista. Työpäivien aikana Salliselle tuli tavaksi kirjoittaa ja maalata pieniä runokortteja ja jättää niitä metroihin sekä busseihin.

Pohjoismaisen runouden lukemisen kautta tutuiksi tulivat kokeellisen, konkreettisen ja käsitteellisen runouden moninaiset elonkirjot.

”Metrorunous oli eräänlainen yhteyksiä ja yhteisöllisyyttä hapuileva kokeellisten runokeinojen laboratorio”, hän pohtii. ”Se totutti irti päästämisen tekoon ja sai kiinnostumaan runon kirjoittamisen hetkellisyydestä sekä performatiivisuudesta, ja toisaalta tekstin lukijan aktiivisesta suhteesta runoon ja sen runona näyttäytymiseen.”

Jotain, mitä metsä ympäröi, / kaupunki, suo.

Vuonna 2021 Sallinen aloitti opinnot Helsingissä, Taideyliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmassa. Monitaiteisessa opinnäytetyössään Sallinen työskenteli sukupaikassaan Pihtiputaalla ja kirjoitti esimerkiksi soilla, autiopihoilla ja tulvalehdoissa. Hän pohti kirjoituksen hajoamista, lahoamista ja säilymistä paikassa, kirjoituksen limittymistä erottamattomaksi osaksi paikkaa, sen ei-aivan-teoksistumista.

Elina Sallinen. Kuva: Jouni Viitala

”Paikkasidonnaiselle työskentelylle olennaiselta tuntui se, että kirjoittamisen materiaalit ovat sieltä, missä työskentelee. Lisäksi materiaalien yksilölliset piirteet kiinnostivat”, hän sanoo. Runoja hän kaiversi erityisesti tuohelle, puulle ja kiville. Tuohi kiinnosti paperimaisuutensa ja historiansa vuoksi: Sallista kiehtoivat tuohelle kirjoitetut kirjeet ja kirjat, joita on säilynyt eri puolilta maailmaa, erityisesti pohjoiselta pallonpuoliskolta, ja löytynyt myös Turusta.

”Tuohikirjeet muistuttavat siis eräänlaisia arkeologisia fragmentteja. Tuntuu ihmeelliseltä, että tuohessa on voinut säilyä kirjoitusta yli tuhannen vuoden takaa. Ja kun tuohi rullaantuu, kieli ikään kuin menee piiloon”, hän kuvaa.

Maisteriohjelman aikana Kehät oli jo pitkällä, mutta samaan aikaan alkoi hahmottua uusia runouden kysymyksiä. Heti haastattelumme jälkeen Sallinen oli lähdössä työskentelemään Kainuuseen Mustarinda-residenssiin.

”Soilla ja metsissä kääpäisten lahojen ja rämemäntyjen kanssa värjöttely ja kirjoittaminen tuntuu oman taiteellisen työskentelyn kannalta juuri nyt jotenkin tosi olennaiselta”, hän sanoo. ”Varmaan koen myös sellaista vastarintaa, ettei kaikki taide ja kulttuuri olisi kaupunkikeskeisistä havainnoista lähtöisin. Ehkä moninaisissa ympäristöissä alkaa hahmottua myös moninaisemmin erilaisia tapoja huomata, havaita tai kuvitella.”

Kirjoittaja on helsinkiläinen runoilija ja klassiseen musiikkiin erikoistunut vapaa kirjoittaja.