Surullisen hahmon ritari Don Quijote kuvittelee vapautuvansa nykytodellisuuden kokemisesta.

Don Quijote -romaanin kirjoittajan Miguel de Cervantes Saavedran kuolemasta tuli viime vuoden huhtikuussa 400 vuotta. Vuosisadat eivät ole kuitenkaan vähentäneet romaanin suosiota eivätkä Cervantesin oivallusten paikkansapitävyyttä. Don Quijote ratsastaa väsymättömänä Rocinantensa selässä ympäri maailmaa. Nykyisellä murroskaudella näyttäisi olevan yhtymäkohtia Cervantesin aikaan, jolloin elettiin suurta kulttuurin murroksen aikakautta. Mitä meidän tulisi oivaltaa Cervantesilta?

Fjodor Dostojevskin mukaan maailmassa ei ole mitään Don Quijotea syvällisempää ja voimakkaampaa teosta. Se on tähänastisen inhimillisen ajattelun viimeisin ja suurenmoisin sana. Se on kitkerintä ironiaa, mitä ihminen voi ilmaista, ja jos maailma loppuisi tähän ja ihmisiltä siellä jossain kysyttäisiin: miten on, oletteko ymmärtäneet maanpäällisen elämänne ja mihin tulokseen olette siitä tulleet? Silloin ihminen voisi vaieten ojentaa Don Quijoten ja sanoa: Tässä on johtopäätökseni elämästä, voitteko tuomita minut siitä?

Don Quijote on humoristinen yhteenveto elämästä, suuresta ja pienestä, arvoista ja valhearvoista, traagisesta ja koomisesta. Se kuvaa symbolisesti sitä, mitä tapahtuu, kun politiikkaa tai taidetta toteutetaan edellisen aikakauden ehdoilla eikä paluu menneeseen ole mahdollista.

Suomessa astuimme Don Quijoten aikakaudelle 31.4.1987 Harri Holkerin hallituksen aloittaessa hallitun rakennemuutoksensa. Sen jälkeen on itsepintaisesti markkinoitu menneisyyden erheitä uutuuksina ja säästötoimenpiteiden hengessä on esitetty väitteitä, jotka sotivat todellisuuden ja kokemuksen antamia todisteita vastaan.

Liiallinen lukeminen ja unen vähyys kuivaa Don Quijoten aivot ja hän sekoaa.

Käyttökelvottomat vanhat univormut

Mille Don Quijotessa nauretaan, mikä siinä ihmisiä vuosisadasta toiseen huvittaa? Myöhäiskeskiajan ritariromaanit pyrkivät säännöstelemään käytännön arkikieltä opettamalla hyvää tyyliä ja yläluokkaisia hyviä tapoja. Ne olivat oman aikansa käytös- ja menestystarinaoppaita. Ritariromaanin kieli ymmärrettiin ”vulgaarin” rahvaanomaisen kansankielen jalostuneena vastakohtana. Cervantes otti kuvauksensa kohteeksi liiallisesta ritariromaanien lukemisesta höpsähtäneen viisikymppisen poikamiehen ja esittelee hidalgo Quijadan lukijalle hyvin tuttavalliseen sävyyn.

Hidalgo antautuu joutoaikoinaan lukemaan ritariromaaneja sellaisella halulla ja nautinnolla, että melkein kokonaan unohtaa metsästyksen ja jopa taloudenhoidon. Ritariromaanien lukemiseen häneltä kuluvat yöt ja päivät. Liiallinen lukeminen ja unen vähyys kuivaa hänen aivonsa ja vihdoin häneltä menee järki sekaisin.

Hän elää oman aikansa virtuaalitodellisuutta niin antaumuksellisesti, että hänen mielikuvituksensa täyttää kaikki se, mitä hän kirjoista lukee. Hidalgo uskoo lukemiensa haaveelliset sommittelut niin totiseksi todeksi, ettei hänen mielestään maailmassa ole mitään sen varmempaa historiaa. Hän näkee vain sen, mitä uskoo maailmassa olevan sekä miten uskoo ja toivoo asioiden olevan. Ritariromaanien avulla hän kuvittelee vapautuvansa nykytodellisuudesta. Hänelle oikea todellisuus on menneessä, vaeltavien ritarien aikakaudessa.

Don Quijotessa liikutaan hyvin arkisessa maailmassa suurien unelmien siivittämänä, kuten virtuaalitodellisuudessakin. Don Quijote törmää haavekuvineen siihen, että hänen kohtaamansa ihmiset ottavat maailman itsestään selvyytenä ilman suuria luuloja ja kuvitelmia itsestään tai virallisesta kulttuurista. Murheellisen hahmon ritarina Don Quijote on kahlinnut mielensä menneen maailman jäykkiin kaavoihin, joista aika on tehnyt käyttökelvottomia vanhoja univormuja.

Don Quijoten haaveilu menneen maailman sankariteoista on vastakohta Cervantesin karnevalistiselle, kokeilevalle fantasialle, jonka avulla kirjailija tarkastelee maailmaa ja virallistettua menneen maailman yksiäänistä totuutta uudenlaisesta, epätavallisesta perspektiivistä. Hän laittaa hullun suuhun ne sanat, jotka hän tarkoittaa oman aikakautensa kritiikiksi.

Jos ei tunne historiaa, ei voi tehdä myöskään vertailua ja valintoja uuden ja vanhan välillä, kun aina sama tarjoillaan aina uutena.

Olevan arvostaminen älyllistämisen sijaan

Cervantes ja William Shakespeare kuolivat huhtikuun 23. päivänä vuonna 1616 tietämättä toisistaan mitään, vaikka liikkuivat samoilla asioilla. Kuolinpäivä on kuitenkin vain näennäisesti sama, koska Espanjassa käytettiin gregoriaanista ja Englannissa juliaanista ajanlaskua. Shakespeare kuoli siis 3. toukokuuta.

Cervantes vaihtoi suunnan ritariromaanien sievistelevästä opettavaisuudesta ja asetti huumorin romaanin perustavanlaatuiseksi voimaksi. Huumorin avulla samaa ilmiötä voidaan katsoa eri näkökulmista ja eri valaistuksessa nopeammin ja helpommin kuin vakavuuden kautta.

Cervantesin ajan ylhäisö halusi elää kirjallisissa tekotunnelmissa ja paeta hovin ja kaupungin seuraelämän teennäisyyttä runoiltuun teennäisyyteen. Ihanteiden sijaan Cervantesille avautui ihminen sisältä päin, ja tätä hän syventyi tutkimaan tunteella ja ajatuksella. Hän käänsi romaanissaan nauruksi sen, mitä edelliset sukupolvet olivat ihailleet.

Shakespeare näytti kuningasvallan nurjan puolen kaivautumalla vallanpitäjien sielun ja tajunnan syövereihin. Shakespeare kohdisti huomionsa sielunelämään, psykologiaan. Cervantes huomioi asiat maalarin tavoin asettaen henkilönsä osaksi ympäristöä. Hän pudotti urhean ritarityypin satulasta ja istutti tämän tilalle hullun, joka toimii ja puhuu pelkkien mielijohteittensa mukaisesti tervejärkisten seurassa. Tällä hämäävän orwellilaisen uuskielen kultaisella aikakaudella on hyvä muistaa tämä Cervantesin metodi, minne suuntaan mieliämme arvostelma- ja puhuttelusanoilla ohjaillaan.

Don Quijote tunnetaan erityisesti taistelustaan tyylimyllyjä vastaan.

Espanjalaisen kulttuurifilosofi José Ortega y Gassetin (1883–1955) mukaan Cervantesin romaani saattoi näyttää 1900-luvun alussa espanjalaisille, miten asioita voi lähestyä niitä kunnioittaen ja arvostaen, samaan aikaan kokemuksellisesti ja järjellisesti, havaiten ja reflektoiden, sitoutuen ja etäisyyttä ottaen. Cervantesin pohtiva suhtautuminen ympärillä olevaan ei ole älyllistämistä vaan olevan arvostamista, älyllisen rakkauden harjoittamista.

Cervantes purkaa huumorin avulla vanhoja tapoja, käsitteitä ja ennakkoluuloja, koska ne estävät näkemästä asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, eikä sellaisina kuin katolinen kirkko luulottelee niiden olevan. Ennakkoluulot hallitsevat näkemistä ja muistamista, ellei tiedetä ennakkoluulojen alkuperää. Jos ei tunne historiaa, ei voi tehdä myöskään vertailua ja valintoja uuden ja vanhan välillä, kun aina sama tarjoillaan aina uutena.

Kritiikin tehtävä on kulttuuristen merkitysten tiedostamisen ja purkamisen kautta vapauttaa ihmiset tosiasioille vieraiden ajatustottumusten vallasta. Tässä tapausten kulussa Cervantesin Don Quijote -romaanin metodit ovat Ortegan mielestä mitä parhaimpia työkaluja. Ortega muistuttaa, ettei kulttuurin ja taiteen pohtiva tarkastelu saa aikaan lopputuotetta tai tutkielmaa, vaan käynnistää prosessin, jonka voi aloittaa alusta koska tahansa.

 

Taideteos valloitetaan piirittämällä

Ortega muistuttaa, että ihmisen tragedia on Don Quijoten tragedia. Emme voi elää ilman, että antaisimme ympärillämme olevalle todellisuudelle merkityksiä ja elämällämme mieltä. Mitä perusteellisemmin ajattelemme, sitä varmemmin tulemme yhä uudelleen piinallisen tietoisiksi siitä, että jokainen merkitys voi romahtaa ja jokainen arvo voi osoittautua ihmisen tuotokseksi, joka kestää vain niin kauan kuin pystymme sitä omalla tahdollamme kannattelemaan. Kaikki henkilökohtaiset arvomme ja ajatuksemme katoavat meistä kuolemassa, vaikka kenties jatkavatkin elämäänsä jälkeemme jäävissä henkilöissä. Mutta jokaisen ihmisen elämä on aina vain hänen ”omaa elämäänsä”, joka ei milloinkaan toistu kenessäkään muussa.

Taideteosten lähestymistapaansa Ortega nimitti ”Jeriko-metodiksi”. Taiteellisen mestariteoksen salaisuus ei avaudu äkkirynnäköllä, kuten luonnon salaisuudet, jotka riistetään väkivaltaisella tavalla tieteentekijän edetessä suoraan kohti ongelmaa kuin metsästäjä. Jos hänellä on oikea ase ja riittävästi tahtoa, riista on hänen. Uusi tieto putoaa vääjäämättä hänen jalkojensa juureen kuin lennossaan vahingoittunut lintu.

Taiteellisen mestariteoksen salaisuus ei kuitenkaan Ortegan mukaan avaudu tämänkaltaisella älyllisellä äkkihyökkäyksellä. Sitä ei voi taivuttaa väkisin. Taideteoksesta itsestään on kiinni, kenelle se vastaa. Sen salaisuuden avaamisessa edellytetään tieteellisen totuudenetsinnän tapaan omistautuvaa ja työlästä keskittymistä, mutta menemättä metsästäjän tapaan suoraan sitä kohti:

”Taideteos ei siis antaudu asein, vaan korkeintaan hiljaisen tutkiskelun ja kunnioittavan asenteen edessä. Don Quijoten kaltainen suuri teos on valloitettava, kuten nainen valloitetaan tai kuten Jeriko valloitettiin piirittämällä. Laajoissa kierroksissa ja kaarteluissa ajatustemme ja tuntemustemme on painauduttava sitä vasten hitaasti, samalla kun kuulostelemme kuvitteellisten torvien kaikua ilmassa.”

Ritariromaanien avulla hidalgo kuvittelee vapautuvansa nykytodellisuudesta.

Jäljittelyä uuden luomisen sijaan

Murheellisen hahmon ritari Don Quijote ei kalpene meidän aikamme besserwissermäisten mediagurujen rinnalla. Hän tuntee vanhaa ja uudempaa historiaa, osaa jonkun verran italiaa, arabiaa ja latinaa. Hän siteeraa raamattua ja kirkkoisiä ja on lukenut Ciceroa, Vergiliusta, Horatiusta ja Ovidiusta. Hän ymmärtää näytelmätaidetta yhtä hyvin kuin ritarillisuuden lakeja. Hän on myönteisen ajattelun edelläkävijä, vaikka ei osaakaan epäillä, vaan uskoo hyvää kaikista ja pettyy aina.

Hän uneksii menneestä ”kulta-ajasta” ja näkee kaiken nykyisen sen hohteessa. Hänen tunne-elämänsä on kuin halvaantunut, eikä mikään uusi herätä hänessä tutkimishalua saati ihastusta. Siksi hän ei käsitä leikkiä, vaan ottaa kaikki vakavasti. Koska hän ei itse osaa elää vapautuneesti, eikä vapautua menneisyyden perinteiden taakoista, hän ei antaisi muidenkaan elää muuten kuin itse määrittelemiensä kaavojen mukaisesti.

Hän ei opi kokemuksistaan mitään, koska hänen idealistinen umpisokeus estää näkemästä todellista elämää ja maailmaa. Hän on koomillinen, koska häneltä puuttuu kritiikintaju sekä elämän ja tosiasioiden ymmärrys. Hän on läpeensä vanhoillinen ja auktoriteettisuskoinen, hän pelkästään jäljittelee, mutta ei luo mitään uutta.

Hän hakee ahdaskatseisesta auktoriteettiuskosta siveellistä voimaa, joka vapauttaisi hänet epäilystä ja itsensä arvioimisesta. Tässä suhteessa hän on Hamletin vastakohta, jota epäily ja itsekriittisyys raatelevat. Hänen uskonnollisuutensa on kaiken epäilyksen yläpuolella. Hän on kävelevä ritarillisuuden lakipykäläkirja, joka täyttää kyseiset lakipykälät pilkulleen.

Kun natsirikollisten jäljittäjä Simon Wiesenthal näki juutalaisten joukkomurhan pääorganisaattori Adolf Eichmannin istuvan oikeussalin lasikopissa Jerusalemissa huhtikuussa 1961, Wiesenthal kirjoitti päiväkirjaansa:

”Hänessä ei ollut mitään demonista; hän vaikutti kirjanpitäjältä, joka ei uskalla pyytää palkankorotusta.” Olivatko natsit oman aikansa Don Quijoten perillisiä?

Olivatko natsit oman aikansa Don Quijoten perillisiä?

Suurin oikeus on suurin vääryys

Alun perin Cervantesin aikomuksena oli kirjoittaa parodia Amadis-ritariromaanista. Kirjoittaessaan hän kiintyi luomiinsa hahmoihin niin, että sepitti tietämättään uuden ajan ensimmäisen taiteellisen romaanin, ainoan joka jäi renessanssin romaaneista eloon.

Neliosaisen Amadis de Gaula -ritariromaanin ensimmäinen painos ilmestyi 1508. Se on yltiöpäisen haaveellisuuden ja ihanteellisen ritarihengen omituinen ilmaus, teos vailla kiinteää rakennetta tai ajan, paikan ja tapahtumien järjellistä yhteyttä.

Päähenkilö on rohkea ja jalo ritari, heikkojen ja sorrettujen suojelija, puhdas ja uskollinen rakastaja. Jo nuorena hän tutustuu prinsessa Orianaan, josta tulee hänen sydämensä valtiatar, ja jonka vuoksi hän suorittaa kaikki sankaritekonsa. Lopulta romaanisarja kasvoi 30-niteiseksi sarjaksi.

Viljo Tarkiaisen mukaan Cervantes tekeytyi kirjallisissa arvosteluissaan vaarattomaksi ja antoi iskun viehättävässä muodossa, salaa. Mutta iski samalla syvemmin kuin olisi ollut avoimessa taistelussa mahdollista. Siksi hänen kritiikkiään ei pidä tulkita yksipuolisen sananmukaisesti. Hänellä on aina käytössään kaksiteräinen miekka:

”Jos lukija ei näe samanaikaisesti sekä Don Quijotea että Sancho Panzaa, hänelle ei romaanin varsinainen sisältö koskaan avaudu. Hän pysähtyy pinnalle ja pettyy ajatuksen suunnasta. Don Quijotessa salainen pohjavirta vie aivan päinvastaiseen suuntaan mihin pinnalta katsoen näytetään olevan kulkemassa.”

Don Quijote tavoittelee täydellisen nuhteetonta ihanneihmisyyttä, mutta joutuu aina puuhakkuutensa vuoksi naurettavaan valoon. Romaanin pohjana virtaava huumori paljastaa hänen tekojensa mielettömyyden ja arvottomuuden, kun seuraukset muuttuvat aikomustensa vastakohdiksi.

Don Quijote on koomillinen, koska häneltä puuttuu kritiikintaju sekä elämän ja tosiasioiden ymmärrys.

Don Quijote koettaa estää vaitiolollaan asioiden todellisen tilan paljastumista, koska totuus olisi hänelle epäedullinen. Sancho toimii kuitenkin ymmärtämättömyyttään totuudentorvena ja tekee Don Quijoten naurettavaksi.  Oikeudentunto on kehittynyt hidalgossa sairaalloisen yksipuolisesti muiden sielun puolien kustannuksella.

Hänen tunnuslauseekseen sopisi fanaatikon periaate: Fiat justitia, pereat mundu! (Maailma menköön nurin, kunhan oikeus tapahtuu!). Oikeudenmukaisuus on hänelle ehdoton päämäärä sinänsä. Hän tekee oikeutta sen itsensä vuoksi. Sillä ei ole merkitystä, onko hänen tuomansa apu lainkaan tarpeen tai onko se edes järkevää. Pääasia, että hän saa tilaisuuden auttaa ja osoittaa uhrautuvaisuuttaan. Hänen esiintymisensä oikeuden puolustajana toteuttaa vanhan totuuden: Summum jus, summa injuria (Suurin oikeus on suurin vääryys).

Hänen täydellisen subjektiivinen käsitys oikeudesta johtaa täyteen anarkiaan. Tosin Don Quijoten oikeuskäsitys on hyvin samantapainen uusklassisen taloustieteen ihannoiman valtion ohjailusta vapaan laissez faire (antaa mennä) -periaatteen kanssa.

 

Tavalliset asiat taivaallisten sijaan

Kummanko puolella kirjailija Cervantes itse on, Sanchon vai Don Quijoten? Tarkiaisen mukaan hän rakastaa kumpaakin ja samalla ylenkatsoo. Toisessa elää kulttuurin, runouden ja ritarillisuuden valhe, toisessa inhimillinen mataluus, ajatuksen ahtaus ja pyrkimysten pienuus.

Molemmissa Cervantes näkee horjuvan ja haparoivan ihmisen, joka pettyy aina pyrkimyksissään, koska maailma toteuttaa hyvin harvoin meidän henkilökohtaisia toiveitamme. Romaanina Don Quijote on Platonin dialogien tavoin vuoropuhelu, jossa toista mitataan ja rajoitetaan toisella, ja molempien ylle levitetään ymmärtäväinen hymy.

Kummankaan päähenkilön todellisuudentaju ei kuitenkaan Cervantesia tyydytä. Hän kaipaa jotain suurempaa, rohkeampaa ja kauniimpaa, jota hänen oma aikansa ei tuonpuoleisuuden tavoittelussaan pystynyt tarjoamaan.

Cervantes itse totesi, että runouden ei tarvitse aina puhella taivaallisista asioista, vaan joskus se kaunistautuu juttelemalla jokapäiväisyyksistä. Mielikuvituksen tuotteet ovat sitä parempia ja hupaisampia, kuta lähempänä ne ovat totuutta tai todennäköisyyttä. Todet ovat sitä parempia, mitä todempia ne ovat. Niin kritiikissäkin.

Kirjoittaja on 30 vuotta kestäneen toimittajan uransa aikana julkaissut lukuisia kulttuurin ja filosofian alan artikkeleita.

 

Lähteet:

Milan Kundera: Romaanin taide, WSOY, suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, WSOY 1987.

Miguel de Cervantes Saavedra: Don Quijote, suom. J.A. Hollo, WSOY 1999.

V. Tarkiainen: Cervantes, WSOY 1918.

Tuukka Tomperi: ”Quijote-meditaatioita: elämä, kulttuuri ja filosofia Ortega y Gassetilla”, Synnyt/Origins 1/2004.

Jaa artikkeli:Share on Facebook11Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone