Huomaan usein harmittelevani sitä, miten vähän eri lajit vuotavat toisiinsa kritiikissä. Runokriitikko tanssiesityksen sanallistajana ja tanssikriitikko romaanin kriitikkona on mahdollisuus, jota hyödynnetään aika vähän.
Voiko arvioimansa taiteenlajin tuntea liian läheltä – tai kritiikin kannalta ”väärin”? Miten baletin ihanteisiin tulisi kriitikkona suhtautua? Mitä merkitsee esimerkiksi se, että toivoo tanssijoiden liikkeiden ja asentojen olevan puhtaita, siis ”oikein”?
Vuosi 2020 tarkoitti minulle mappeja ja kansioita. Se tarkoitti kymmeniä paksuja nahkaselkäisiä tai pahvisia mappeja, joiden sivuille oli liimattu kellastuneita balettikritiikkejä. Välillä kritiikin pitkät lipareet oli monimutkaisesti taiteltu sivujen väliin tai korjattu teipillä, joskus niistä puuttui olennaisia palasia.
