Milja Sarkola: Pääomani. Teos 2020, 169 s.

Pääomani. Q-teatteri. Teksti: Milja Sarkola. Ohjaus ja dramaturgia: Milja Sarkola ja Katariina Numminen.

Pitkän linjan teatterintekijä Milja Sarkola käsittelee esikoisromaanissaan Pääomani erinomaista aihetta: talouden vaikutusta ihmisiin ja ihmissuhteisiin. Aihe on jo arvo sinänsä poikkeuksellisuutensa takia, mutta Sarkola myös pyörittelee sitä ajatuksella ja luotettavan kirjanpitäjän tarkkuudella.

Romaani

Romaanin päähenkilö Cecilia, nelikymppinen, suomenruotsalainen teatteriohjaaja, on eräänlainen kirjanpitäjä hänkin. Hän tekee tauotta tiliä rahoistaan. Naisella on omaisuutta ja taiteilijaksi hyvät tulot. Saldo päivittyy päiväkirjassa. Hän valmistelee näytelmäänsä, käy opintomatkalla Saksassa ja residenssissä Yhdysvalloissa, keskustelee miehensä, pienen poikansa ja eritoten sijoitusneuvojansa kanssa. Cecilia ei halua kuitenkaan puhua rahasta suoraan, koska se on epähienoa. (Sivuhuomautuksena voi todeta, että ei köyhäkään halua puhua omasta taloudestaan, häntä hävettää varattomuus.)

Saldo päivittyy päiväkirjassa.

Pääomani-romaanissa draama on päähenkilönsä kaltaista: pieniliikkeistä, kontrolloitua ja itseään reflektoivaa. Tapahtuu vähän, sanotaan paljon. Rahan alkuperä liitetään syntyperään ja luokkaan. Nainen on nainut alaspäin. ”Kotona silmäilen poikani erinomaista todistusta ja ajattelen että tarina itsestäni jokseenkin yläluokkaisena, vähintäänkin ylempään keskiluokkaan kuuluvana, on aina ollut minulle tärkeä.” (s. 73)

Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski

Sarkola oivaltaa, miten laajasti ekonomistinen ajattelu vaikuttaa ihmisiin. Naisen suhde aviomieheenkin määrittyy työnteon ja velanmaksun kautta. Ei aikaakaan kun aiemmin rento mies alkaa myös laskea, mikä ei tiedä suhteelle hyvää.

Cecilia menee Berliiniin katsomaan saksalaisia teatteriohjaajia, koska niin kannattaa tehdä, jotta pysyy ajan hermolla. Eräs tuttavuus on hänelle arvokas, toisesta ei ole hyötyä. Hän ihmettelee miksi ihmiset puistossa eivät tee mitään, ovat siis hyödyttömästi. Kirjan lähteistä löytyy tietenkin Pierre Bourdieun kulttuurisen pääoman analyysi.

Rento mies alkaa myös laskea, mikä ei tiedä suhteelle hyvää.

Nainen hallitsee elämäänsä luvuilla ja määrillä tiedostaen samalla, että yrittää laskemisella vain vältellä kuolemaa.

Pääomassani alleviivataan naisen jääkylmyyttä. Kolkon luonteen ja konemaisen laskemisen välillä nähdään yhteys. Lukija voi ajatella, että onneksi minä en ole tuollainen, vaan sydämellinen tyyppi, joka näkee muitakin kuin taloudellisia arvoja. Vaan eihän se niin mene. Lämmin, ihana ihminen laskelmoi ja arvioi hyötyjä aivan yhtä hyvin. Kukaan ei ole viaton.

Näytelmä

Sarkola kirjoitti ensin romaanin, sitten samannimisen näytelmän Q-teatterille. Hän on myös ohjannut sen Katariina Nummisen kanssa. Näytelmä siirtää romaanin lavalle uskollisesti hahmoja, tapahtumia ja repliikkejä myöten. Ratkaiseva ero kirjan ja näytelmän välillä on se, että romaanissa komedia on rivien välissä, näytelmässä tragedia peittyy komedian alle.

Romaanissa komedia on rivien välissä, näytelmässä tragedia peittyy komedian alle.

Pääosassa on Nainen, joka on solmussa pääomansa kanssa. Eero Ritala näyttelee hahmoa loistavalla vivahdetajulla. Umpineuroottiset eleet näyttävät syntyvän vaivattomasti. Tommi Korpela näyttelee muun muassa aviomiestä ja sijoitusneuvojaa, Laura Rämä poikaa ja pankkivirkailijaa, Lotta Kaihua isää, kaikki moitteetta.

Näytelmä jakaantuu kahteen osaan. Ensin ollaan Suomessa ja läpivalaistaan Naisen kirottua suhdetta pääomaansa pankissa, kotona ja miehen sukulaisten luona. Syvin suhde Naisella on taloutensa kanssa. Vain poikaan on jonkinlainen kontakti.

Näytelmä etenee ripeästi, eikä tempo juurikaan vaihtele. Kohtaukset leikataan irti toisistaan luontevasti. Välillä vuorosanat tulevat nauhalta ja näyttelijät huulisynkkaavat. Älykkäällä efektillä ilmennetään sitä, että ihmiset ovat etäällä itsestään ja joku ulkopuolinen voima ohjaa heidän puhettaan. Kielinä ovat suomi, englanti ja ruotsi. Ruotsin kielessä Nainen on luonnollisesti enemmän kotonaan kuin englannissa. Kaisa Rasilan mustavalkoisista kulmikkaista pinnoista rakennettu lavastus kuvastaa täsmällisesti kiillotettua, mutta ankaraa todellisuutta. Riitta Röpelisen puvustus varsinkin toisella puoliajalla osuu nappiin.

Eero Ritala (keskellä), Laura Rämä (ylh.), Lotta Kaihua (oik.) ja Tommi Korpela (selin), Pääomani, Q-teatteri, 2020. Kuva: Pate Pesonius

Näytelmän toinen jakso vietetään Yhdysvalloissa taiteilijaresidenssissä. Pitkän pöydän ääressä syödään aamiaista ja juhlitaan newyorkilaisen valokuvauksen professorin, saksalaisen kuvataiteilijan ja chicagolaisen runoilijan kanssa. Ritala esittää Naisen epävarmuuden ja säpsähdykset samalla koomikon taidolla kuin nuori Pirkka-Pekka Petelius.

Nainen kärsii ja nauttii samaan aikaan laskiessaan kaikelle hintaa.

Keskustelu residenssissä pyörii taiteen tekemisen ja taiteilijoiden kulttuurierojen ympärillä. Nainen joutuu määrittelemään markkina-arvoaan taiteilijana ja pärjäämään itsevarmojen kollegojen kanssa. Nainen yrittää iskeä Lotta Kaihuan esittämää runoilijaa. Komiikka korostuu entisestään ja tekee kaikesta vähän kevyttä.

Toisella puoliajalla talousteemaa laajennetaan taiteeseen ja kulttuuriin, mutta mukana on paljon teemaa hajottavaa sälää. Ensimmäinen puoliaika on toista kiinteämpi kokonaisuus. Siitä käy jo hyvin ilmi, miten Nainen kärsii ja nauttii samaan aikaan laskiessaan kaikelle hintaa.

Kriitikko vieraisilla

Kuultuani Milja Sarkolan julkaisevan samaan aikaan Pääomani-romaanin ja -näytelmän, virisi ajatus yhteisjutusta. Olisin sekä kirjallisuus- että teatterikriitikko. Olen kirjoittanut kirjallisuuskritiikkiä 1990-luvun alusta lähtien, teatterikritiikkiä en milloinkaan. Niinpä teatterissa huomioni kiinnittyi erityisesti siihen, mitä näyttämöllä tapahtuu ja miten lavan draama eroaa tekstin draamasta.

Olen ollut aina sen verran tekstilähtöinen, että käsikirjoitus ohjaa näytelmässäkin näkemääni ja pidän yleensä näytelmistä joissa puhutaan paljon. Siksi Pääomani tuntui etukäteen suotuisammalta kritiikin kohteelta, kuin vaikka musiikkipainotteinen teatteri.

Näkemääni vaikutti se, että olin lukenut kirjan ennen esitystä. – – Esityksen jälkeen ajattelen kirjaakin eri tavalla.

Romaanin luin yksin, teatterissa olin seurassa ja sain esityksen jälkeen näkemyksilleni tukea tai oikaisua. Näkemääni vaikutti se, että olin lukenut kirjan ennen esitystä. Joitakin seikkoja olin tulkinnut väärin. Saatoin tarkistaa kirjasta asioita toisin kuin näytelmän tapauksessa. Luulen ymmärtäneeni hyvin näytelmän dramaturgisia ratkaisuja. 

Esityksen jälkeen ajattelen kirjaakin eri tavalla. Romaani vuoti näyttämölle ja näyttämö romaaniin, mutta molemmat toimivat hyvin itsenäisinä, omassa lajissaan varmoina teoksina. 

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.