Kun kulttuurijournalismin määrä supistuu, kritiikki uhkaa kadota juttumuotona tai hautautua hybridiformaatteihin.

Kritiikkien määrä on vähentynyt mediassa. Tämän me jo tiedämme. Vähemmän kirjoja, kuvataidetta, musiikkia, teatteria arvioidaan ja kääntäen: enemmän teoksia ja esityksiä jää kokonaan mediahuomion ulkopuolelle.

Journalisti-lehden selvityksen (6/23) mukaan Helsingin Sanomissa, Kalevassa ja Turun Sanomissa printtilehden kulttuurijuttujen määrä on puolittunut 20 vuodessa.

Jo kymmenkunta vuotta sitten alettiin yleisesti puhua myös kritiikkien pinnallistumisesta ja ylipäätään kulttuurijournalismin popularisoitumisesta. Toinen trendi on ollut journalistisoituminen eli arvioiden sijaan tehdään enemmän varsinkin henkilöjuttuja.

Tällä hetkellä ollaan vaiheessa, jossa paradoksaalisesti saattaa näyttää välillä siltä, että Helsingin Sanomien kulttuurijutuista suurin osa on nimenomaan arvioita. Näin käy varsinkin sunnuntaina, jolloin sivut täyttyvät kirja-arvioista, vanhan perinteen mukaan.

Kun kulttuurijuttujen absoluuttinen määrä on vuosien mittaan kutistunut, se on tapahtunut kaikissa juttutyypeissä.

HS julkaisee päivittäin yhden niin sanotun lähtöjutun ja sen lisäksi pienempiä juttuja, pikku-uutisia sekä kasan arvioita. Tämä noudattaa printtilehden rakennetta, joka on jatkunut tabloidi-aikanakin. Kun kulttuurijuttujen absoluuttinen määrä on vuosien mittaan kutistunut, se on tapahtunut kaikissa juttutyypeissä. Yhä vähemmän tehdään lyhyempiä tekijähaastatteluita, ja uutistarjonnaksi riittävät pikapikaa käännetyt viihdepätkät.

Jäljelle on jäänyt näin ollen usein vain se päivän pääjuttu ja muutama arvio, jotka sitten sirotellaan verkkolehteen. Samaan aikaan media-alan keskittyessä samat, yleensä Helsingissä kirjoitetut arviot kiertävät ympäri maata.

Kehitys kuuluu aina asiaan, mutta mihin tässä vielä päädytään?

• • •

Työskentelin Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa vuodesta 1995 alkaen, ja jättäydyin freelanceriksi vuonna 2010. Olen edelleen lehden avustaja ja elokuva- ja tv-kriitikko. Ennen Hesaria tein töitä kahden maakuntalehden kulttuuritoimituksille.

Näinä vuosikymmeninä maakuntalehtien kulttuuritoimitukset ovat menettäneet itsenäisyytensä, vaikka esimerkiksi arvioita on toki edelleen julkaistu.

Helsingin Sanomissa kulttuuritoimituksessa juttutarjonta lisääntyi 2000-luvun alkuun saakka entisestään, kun populaarikulttuuri nousi korkeakulttuurin rinnalle. Sen jälkeen alkoivat muutokset, joille ei näy loppua.

Kulttuuritoimitus oli väkimäärältään lehden suurin toimitus, joten totta kai sitä on ollut varaa supistaa viimeistään 2010-luvulla, kun media-alaa pyyhkivät lukuisat yt:t ja irtisanomiset. Samaan aikaan suurten ikäluokkien toimittajat eläköityivät.

Kulttuurijournalismi voisi ehkä toipuakin siitä, että tekijöitä ja resursseja on vähemmän, mutta se ei selviydy digiajan mittareilla. Jos jokaiselle verkossa julkaistavalle jutulle on annettu lukijatavoitteet, mitä ne sitten ovatkaan, suuri osa esimerkiksi kulttuurikritiikistä jää takuulla niiden alle.

Todennäköisesti näin käy myös vaikkapa kulttuurin rahoitusta koskevalle uutisoinnille – koska eihän se oikeastaan kiinnosta muita kuin tekijöitä. Silti mikään ei ole niin tärkeää suomalaiselle kulttuurille kuin rahoitus.

Opin kulttuuritoimittajaksi aikana, jolloin puhuttiin palvelujournalismista.

En todellakaan haikaile menneisyyteen, mutta opin kulttuuritoimittajaksi aikana, jolloin puhuttiin palvelujournalismista. Edelleenkin olen sitä mieltä, että kritiikit ovat nimenomaan yleisön palvelemista, ja samaa on korostanut myös HS:n kulttuuritoimituksen nykyinen esihenkilö Aino Miikkulainen.

Kulttuuri ei ole Suomessa marginaalissa. Sen huomaa, kun itse harrastaa kulttuuria. Näyttelyissä on ruuhkaa, konsertit myydään loppuun, yleisö jonottaa kirjamessuille ja elokuvafestivaaleille. Potentiaalia on valtavasti, ja kulttuurialalla pyörii rahaakin.

Kaikkea ei tehdä suurille yleisöille eikä ole tarkoituskaan. Minun on vaikea nähdä kulttuurijournalismille mitään tärkeämpää tehtävää kuin nostaa näkyville sitä kulttuuria, joka uhkaa jäädä pimentoon. Se on sitä palvelua.

Tärkeää olisi myös näyttää ruuhka-Suomen kulttuurinharrastajille, mitä tapahtuu muualla Suomessa, ja ennen kaikkea vahvistaa maakuntien uskoa omaan kulttuuriinsa. Kulttuuri on monen kunnan vetovoimatekijä. Tähänkin tarvitaan avuksi mediaa.

Minun on vaikea nähdä kulttuurijournalismille mitään tärkeämpää tehtävää kuin nostaa näkyville sitä kulttuuria, joka uhkaa jäädä pimentoon.

Digiaikana media vastuuttaa lukijoita: jos te ette lue näitä juttuja, niin miksi me tekisimme ja julkaisisimme niitä? Sanotaan, että kukaan ei lue. Kuinka monta on ei kukaan? Otetaanko huomioon arviojuttujen pitkä elinkaari? Usein niitä kaivetaan verkosta vasta sitten, kun jokin tietty teos kuten kirja tai elokuva on lukijalle ajankohtainen.

HS:n kulttuuritoimituksen entinen esihenkilö, journalismin tutkija Heikki Hellman sanoo sen suoraan: ”Algoritmiperusteinen yleisöanalytiikka koituu kulttuuriarvostelujen tuhoksi.”

”Entä jos arvosteluja luetaankin näköislehdestä tai painetusta lehdestä, jossa ne ovat hyvin esillä?” hän samalla kysyy. Eli verkko ei kerro kaikkea yleisöstä tai yleisöistä nykytilanteessa, jossa lehteä käytetään monella eri tavalla.

Hellman huomauttaa, että toimitusten data-analytiikka tunnistaa ja noteeraa vain yksittäisten juttujen lukemisen verkkolehdestä. Näköislehden osalta se tunnistaa vain aukeaman tai sivun avaamisen ja sen parissa käytetyn ajan, mutta ei sitä, mitä juttua on luettu.

• • •

Yhä tuskaisempaa on löytää riittävän painokkaita sanoja sille, että kulttuurijournalismilla, kaupallisellakin, on tehtävänsä. Että pitää palvella sekä suuria että pienempiä yleisöjä ja kaikkea siltä väliltä. Jos tämä ei onnistu, vika ei ole lukijoissa eikä toimittajissa vaan liiketoiminnassa.

Oma lukunsa on Yle. Vastikään eläköitynyt, Ylen pitkän linjan kulttuuritoimittaja ja tuottaja Marjaana Mykkänen kirjoitti Kanava-lehdessä perusteellisen puheenvuoron julkisen palvelun kulttuurijournalismin alasajosta. ”Yle voi olla Suomessa monelle ainoa yhteys kulttuuriin ja taiteisiin”, hän muistuttaa.

HS:n kirjallisuustoimittaja Antti Majander vakuutti viime vuonna Kuoleeko kulttuurikritiikki? -katsauksessaan näin: ”Yksikään päätoimittaja ei aseta rajaa sille, miten monta lukijaa arvion pitäisi vähintään saada. Toimitus ratkaisee, mikä on tärkeää, ei analytiikka. Vaikka klikkausmäärät jäisivät maltillisiksi, parhaimmassa tapauksessa kritiikki voi olla sitä sisältöä, josta lukija on valmis maksamaan.”

HS:n päätoimittajaksi juuri siirtynyt Erja Yläjärvi toteaa samassa jutussa – vielä HBL:n päätoimittajan roolissa –, että kritiikkimuotoon liittyy ”tiettyä konservatismia itse muodon ja käytetyn kielenkin osalta”.

”Uudistaminen on edellytys sille, että saamme myös nuorempaa yleisöä mukaan”, Yläjärvi sanoo.

Nyt siis odotamme mielenkiinnolla, mitä uudistamisella tarkoitetaan.

Mutta onko ongelmana muoto itsessään vai sittenkin median käytettävyys?

Kulttuurijournalismin sisällöt, kuten kritiikit, jätetään verkkolehtien uumeniin, vaikka lukijoita voisi palvella esimerkiksi selkeästi erottuva arviopaketti. Toisaalta kuka menee enää kulttuurisisältöjen äärelle suoraan verkkosivun kautta? Kuinka moni edes lukee verkosta koko päivän lehden kerralla?

Some ei paikkaa median roolia, mutta some voi tukea mediaa. Itse olen päätynyt seuraamaan HS kulttuuria sen oman Facebook-sivun kautta, koska toistaiseksi sinne jaetaan kaikki päivän kulttuurijutut. Instagramin ja Twitterin vastaavista on jo vuosia sitten luovuttu, ehkä ennen aikojaan.

• • •

Siirrytään käytännön tasolle eli kriitikon työhön.

Olen havainnut, että kritiikit, arviot eivät ole enää juttumuotona itsestäänselvyys. Avustajilta on tilattu juttuja, jotka olisivat arvioiden ja haastattelun yhdistelmiä. Ymmärrän, että haastattelut olisi syytäkin tehdä aina vähän vastakarvaan, mutta se ei tee niistä arvioita. Itselläni on aina ollut periaatteena, että en tee arviota teoksesta, jonka tekijää olen vastikään haastatellut.

En tee arviota teoksesta, jonka tekijää olen vastikään haastatellut.

Tämäkin on supistamista tai kenties sitä uudistamista. Kun ei ole ”varaa” teettää samasta kulttuurituotteesta sekä haastattelua että arviota, ne ympätään yhteen. Näin sen ainakin tulkitsen.

Arvio on kuitenkin aina oma juttumuotonsa, enkä näe, että sen olisi sinänsä tarve uudistua, kunhan se vain tunnistetaan. Legendaarinen yhdysvaltalainen elokuvakriitikko Pauline Kael esitti ammoin kysymyksen, mitä jos kritiikkiä ei julkaistaisi ollenkaan. Ja vastasi, että siinä tapauksessa on vain markkinointia. Hänen näkemyksensä ei ole vanhentunut, pikemminkin päin vastoin.

Voidaan tehdä haastatteluita, puffijuttuja ja featureita, mutta arviot ovat eri asia. Rajojen pitäisi pysyä selvinä, sillä kriitikot ovat oma ammattikuntansa. Me voimme olla epäoikeudenmukaisia, laimeita, ajastamme jäljessä, teräviä, luotettavia ja ärsyttäviä, mutta meillä on oma duunimme, jota pyrimme hoitamaan. Jokainen kriitikko voi itse tykönään pohtia, onko mitään tullut uran aikana opittua. Kriitikon on tietenkin syytä kestää kritiikkiä.

Hannu Harju kirjoittaa tuoreessa Jukka Kajavan elämäkerrassaan, että Kajavan rooli oli kuin Keisarin uudet vaatteet -sadun pojalla. Kritiikki voi olla sitäkin: epämukavien asioiden lausumista ääneen.

Hyvä esimerkki juttumuodon hämärtymisestä on Aamulehden uuden päätoimittajan Sanna Keskisen vastaus Journalisti-lehden haastattelussa (7/23), kun häntä provosoitiin sanomaan näkemyksensä kulttuurijutuista:

”Meidän pitäisi pystyä tekemään lukijaa kiinnostavaa kulttuurisisältöä, joka tavoittaa myös nuoren yleisön. Ihan liikaa on tehty instituutioille suunnattua journalismia tai kriitikon omaa ammattitaidon esittelyä.”

Mitä muuta kritiikit voivat olla kuin ammattitaidon esittelyä?

Oma työtilanteeni tv-kriitikkona muuttui, kun HS korvasi tv-sivunsa Ilta-Sanomien tuottamalla juttupaketilla. Moni lukijakin hämmästyi, kun IS-paketin jutut eivät olleet enää niinkään arvioita vaan pikemminkin esittelyitä. Ihmettelin koko ratkaisua, koska mielestäni päivittäiset tv-arviot eivät enää nykyaikana puolusta paikkaansa. Miksi siis käyttää puolivillaista materiaalia?

Jäi tunne, että arvioihin suhtaudutaan pelkkänä tekstimassana.

Päällimmäisenä tästä kummasta operaatiosta jäi tunne, että arvioihin suhtaudutaan pelkkänä tekstimassana. Ei niinkään toimituksessa vaan jossain muualla. HS julkaisee nyt myös perusteellisempia tv-arvioita, joita me ”tutut” kriitikot edelleen teemme.

Jäin turhaan toivomaan, että HS:n sivuilla olisi julkaistu juttu, jossa kerrotaan suoraan, mitä tapahtuu ja miksi. Samassa yhteydessä olisi voinut myös muistuttaa HS:n radio&tv-sivuston historiasta, Kajavasta ja meistä muista. Se olisi palvellut lukijoita, ehkä viihdyttänytkin.

• • •

Toimituksissa tiedetään, mitä lukijat klikkaavat. Jos aiheena on PMMP:n paluukeikat, niin todellakin kiinnostaa. Sen perusteella kannattaa siis vääntää vaikka väkisin monta juttua PMMP:n paluukeikoista. Moni kriitikko on huomannut, että eniten huomiota saavat teilaukset tai ylistävät arviot, yhden ja viiden tähden ääripäät. Nykylogiikalla kannattaisi siis pyrkiä jyrkkiin mielipiteisiin.

Suosituin, itsestäänselvin kulttuuritarjonta ei kuitenkaan ole mikään haaste. Haasteena on kulttuurin potentiaalinen yleisö, joka haluaa tehdä löytöjä ja viisastua.

Median kulttuuritoimitusten tulisi olla edelläkävijöitä. Ehkä se olisi sittenkin paras keino saavuttaa myös nuoret fiksut yleisöt.

Kokonaisuutena kulttuurijournalismi alkaa näyttää vanhalta arvokkaalta rakennukselta, jota on rempattu eri aikakausina ja jätetty lopulta rapistumaan, jotta se olisi helpompi purkaa.

Mihin siis ollaan menossa? Tarjonta supistuu, ja vaihe vaiheelta kritiikin massa hupenee tai hautautuu hybridiformaatteihin. Joko supistamisen voisi katkaista? Verkossahan ei tila lopu, ja vaikea uskoa, että konsernin talous kohenee, jos avustajilta vähän niistetään työtilaisuuksia.

Kokonaisuutena kulttuurijournalismi alkaa näyttää vanhalta arvokkaalta rakennukselta, jota on rempattu eri aikakausina ja jätetty lopulta rapistumaan, jotta se olisi helpompi purkaa.

Tilanne ei kuitenkaan ole vielä toivoton, vaan juuri nyt on sopiva hetki reipastua. Hyvä alku olisi, jos kulttuuritoimituksissa suosittaisiin avoimuutta, rehellisyyttä, luottamusta tuleviin vuosiin ja lukijoihin. Ai niin ja sivistystä.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.

Lähteet

Voitto Ruohonen, Heikki Hellman, ”Tabloidisaatio ja Helsingin Sanomien kirjallisuusjournalismin muutos 2011–2016”, Avain 2020.

Voitto Ruohonen, Heikki Hellman, ”Helsingin Sanomat kirjallisuuden kuluttaja-asiamiehenä”, Avain, vol 19 /nro 4, 2022.

Antti Majander, ”Kuoleeko kulttuurikritiikki?”, Helsingin Sanomat 13.2.2022.

Marjaana Mykkänen, ”Musiikki kuuluu vielä kaikilla kanavilla, mutta kuuluvatko ajatukset?”, Kanava 7.10.2023.