John Ruskin:

Työ, talous ja sielu. Suomentanut Hannu Poutiainen.

Basam Books 2021, 310 s.

Tuore suomennosvalikoima palauttaa mieleen englantilaisen 1800-luvun taide- ja yhteiskuntakriitikon John Ruskinin. Erityisesti hänen kirjoituksensa gotiikan arkkitehtuurista sykähdyttää edelleen.

Epäilen, että kirjoittaessaan gotiikasta John Ruskin (1819–1900) kuitenkin kirjoittaa jostain muusta. Mutta jos keskiaikaa on joskus pidetty jonakin jähmeänä ja staattisena, ei ainakaan Ruskin sellaista näkemystä ruoki. Hänen keskiaikansa on poikkeuksellisen vauhdikas.

”Tämä kumma levottomuus, joka goottilaisessa hengessä elää, on sen suuruuden todellinen alkuperä: tämä uneksivan mielen rauhattomuus, joka saa sen vaeltelemaan siellä täällä syvennyksestä syvennykseen, käymään pienoistornien ympäri kuin kuumeesta väristen, väreilemään ja vaipumaan solmuiksi ja varjoiksi, jotka sokkeloina levittäytyvät kattoja ja seiniä pitkin, saavuttamatta tyydytystä sen enempää nyt kuin koskaan” (Työ, talous ja sielu, s. 67).

Ruskinin käsissä arkkitehtuurikritiikki muuttuu koko länsimaisen historian kritiikiksi. Puolitoista vuosisataa on kulunut, mutta teksti sykähdyttää edelleen.

Hannu Poutiainen on suomentanut Ruskinin kolme pitkää esseetä valikoimaksi Työ, talous ja sielu. Essee Gotiikan olemus (The Nature of Gothic) sisältyy alkujaan kirjoittajansa kenties kuuluisimpaan teokseen, monumentaaliseen arkkitehtuurihistoriaan The Stones of Venice (kolme osaa 1851–1853). Ruosteen ylistys (The Work of Iron) on alun perin pidetty luentona ja Viimeiset tulevat ensimmäisiksi (Unto this Last) koottu lehtiartikkeleista. Kukin teksti on englantilaisessa kirjallisuudessa erityispaikalla. Ne ovat luettuja, tutkittuja ja kiisteltyjä.

Taidehistoriallisesta analyysista siirrytään taiteen ja luonnon yhteensovittamisen kautta ihmisten yhteiskunnallisen olemisen kritiikkiin.

Kirja noudattaa kaavaa, jossa ensimmäisen esseen taidehistoriallisesta analyysista siirrytään taiteen ja luonnon yhteensovittamisen kautta ihmisten yhteiskunnallisen olemisen kritiikkiin. Viimeinen teksti on täysveristä ja ilmeisen utopistista sosiaalisen uudistusohjelman esittelyä.

Poutiaisen käännösprojekti alkoi Ruskinin 200-vuotisjuhlien yhteydessä 2019. Suomessa juhlat taisivat sujua huomaamatta; silloiset Ruskin-suomennokset – Keskinäinen ihmisyys (suom. K. E. Holm), Luonto ja ihminen (Vihtori Lehtonen), Kultavirran kuningas (Lyyli Vihervaara) ja Kuninkaitten aarteet (V. Hämeen-Anttila) – olivat yli sadan vuoden takaa.

Mutta kuka Ruskin? Sadan vuoden hiljaisuus laittaa kysymään sitäkin.

Ajattelijoiden pörssissä

John Ruskin syntyi varakkaan, lontoolaistuneen sherrykauppiaan perheeseen.[1] Lahjakas poika opiskeli Oxfordissa, sai mainetta runoilijana ja ennen kaikkea William Turnerin (1775–1851) taiteen tuntijana ja puolustajana. Turner-harrastus johti Ruskinin kirjoittamaan teoksen Modern Painters, joka lopulta laajeni viisiosaiseksi (1843–1860). Maalaustaiteesta hän siirtyi arkkitehtuuriin teoksissa The Seven Lamps of Architecture (1849) ja Stones of Venice.

Samaan aikaan kun Ruskinin toimenkuva laajeni (hän oli muun muassa professorina Oxfordissa), laajenivat myös hänen kiinnostuksensa kohteet. Kirjoitusten aiheet ulottuivat luonnontieteestä yhteiskunnallisiin uudistusohjelmiin, poliittisesta taloustieteestä Raamatun selityksiin, ja taidekritiikki kasvoi koko teollistuneen yhteiskunnan kritiikiksi – siis yhteiskunnan analyysiksi ja arvottamiseksi. Tämä on selvästi nähtävissä Työ, talous ja sielu -kirjassa, teoksen nimeä myöten. Ruskin matkusti, tutki, luennoi, kävi kirjeenvaihtoa ja maalasi.

Kuuluisaksi tieteentekijä tuli ennen kaikkea kirjallisen tyylinsä ansiosta. Tämä yhdistää Ruskinia muun muassa aikalaiseensa, englantilaiseen historioitsijaan Thomas Carlyleen (1795–1881). Yksittäinen esseevalikoima voi tietenkin antaa vain aavistuksen tekijänsä kirjallisista ansioista, mutta aavistuksen se tosiaan antaa.

Fin de sièclen maailmassa Ruskin oli kuuluisimpia eurooppalaisia kirjailijoita. Hänen nimeensä vannoivat niin Tolstoi kuin Proust, jälkimmäinen jopa ranskansi erään Ruskinin teoksen. En tiedä, missä määrin suomalaisten aikalaisintellektuellien Ruskin-reseptiota on tutkittu; aihe on joka tapauksessa kiinnostava.

Fin de sièclen maailmassa Ruskin oli kuuluisimpia eurooppalaisia kirjailijoita.

Ruskinin kuoleman jälkeen hänen tähtensä alkoi laskea. L’art pour l’art -ajattelun kannalta hän oli taidehistorioitsijana liian yhteiskunnallinen, toisaalta hänen moraaliset ja korkealentoiset painotuksensa eivät kestäneet 1900-luvun ”tieteellisyyden” puristimessa.[2] Viime vuosisadan loppupuolella Ruskinia alettiin kuitenkin rehabilitoida, ja ajattelijoiden pörssin kurssivaihtelut ovat nostaneet hänet jälleen kiinnostavaksi ja ajankohtaiseksi.

Aatehistoriallisesta perspektiivistä, nimenomaan romantiikan aatemaailman tulkkina ja muovaajana, Ruskin vaikuttaa loputtoman kiehtovalta.

Konkretian henki

”Kaikista harhaluuloista, jotka aikojen saatossa ovat päässeet pesiytymään suurten ihmisjoukkojen mieliin, kenties eriskummallisin – ja epäilemättä kunniattomin – on moderni kansantaloustiede…”, kirjoittaa Ruskin (s. 203). Välittömästi mieleen tulee Karl Marx (1818–1883). Hän työskenteli samojen asioiden parissa samaan aikaan, samassa maassa ja oli Ruskinin kanssa suunnilleen saman ikäinen. Toistensa kanssa he eivät tiettävästi olleet tekemisissä, ja Pääoman pitkästä hakemistosta on turha etsiä Ruskinin nimeä. Esseessään Viimeiset tulevat ensimmäiseksi Ruskin ei mainitse Marxia, mutta kantaa huolta siitä, että hänen rahavallan vastainen opetuksensa saatetaan sekoittaa ”sosialismin oppien kanssa” (s. 263).

Siinä missä Ruskin työskenteli valokeilassa, Marx työskenteli varjoissa.

Ajattelijoiden yhtäläisyydet tai erot ovat asia sinänsä,[3] mutta jos Viimeiset tulevat ensimmäiseksi -esseetä vertaa Marxin kirjoittamaan, kaksi eroa nousee esiin välittömästi. Siinä missä Marxilla on satiiria ja konkretiaa, on Ruskinilla uskonnollisen paatoksen aiheuttamaa, puritanismiin viittaavaa totisuutta – synti, josta Marx oli vapaa.[4] Taloudellisten näkemystensä tueksi Ruskin ei esitä juurikaan todistusaineistoa, eikä hahmottele konkreettisia keinoja tavoitteidensa (mm. samapalkkaisuus) saavuttamiseksi.

Ruskin saattaa hyvinkin sanoa totuuden, mutta vailla konkretiaa. Eikö se ole hyödytön totuus?

Työ, talous ja sielu pyrkii juoksemaan kirjoittajansa monipuolisuuden perässä, mutta kirjan parasta antia on ehdottomasti esseistä ensimmäinen, Gotiikan olemus. Siinä tiivistyy kaikki, mitä Ruskin ei vielä ole edes ehtinyt sanoa.

Siinä tuntuvat kivi ja rauta, se on hakattu syvään johonkin kirjallisten makusuuntausten pintalaastin alle.

Gotiikka on nimittäin erityisen konkreettinen asia. En viittaa pelkästään siihen, että Ruskin yhdistää sanottavansa olemassa oleviin rakennuksiin ja silmin havaittaviin tyylipiirteisiin – konkreettisuus tarttuu jopa hänen kieleensä. Siinä tuntuvat kivi ja rauta, se on hakattu syvään johonkin kirjallisten makusuuntausten pintalaastin alle. Tai kenties gotiikan konkreettisuus onkin peräisin juuri Ruskinin kielestä.

Kirjoitus on alusta loppuun huomattavan analyyttinen: sen täyttävät luokittelut, esimerkiksi arkkitehtuurin historiaa tai ihmisten taiteellisia kykyjä koskevat. Analyyttisyyden vastapainona nousee tämän tästä esiin unohtumattomia kiteytyksiä: ”…ettei arkkitehtuuri voi koskaan olla todella jaloa, ellei se ole epätäydellistä” (s. 51) tai ”…paras goottilainen rakennus ei ole se, joka on eniten goottilainen” (s. 106).

Asiantuntijat saavat rauhassa riidellä Ruskinin gotiikan määritelmästä (suippokaaren muotoinen välikatto + harjamallinen päällyskatto + lehtikoristelu), hänen tähtäimensä on jossakin muualla. Tuntuu nimittäin siltä, että tämä ”goottilaisuus” edustaa Ruskinille historian huippukohtaa, jolla on aikakaudesta riippumaton moraalifilosofinen merkitys. Gotiikassa henki lentää korkeimmillaan. Tässä kuvittelemansa keskiajan ”edustavuuden” perinteessä Ruskin on täysverinen romantikko, sir Walter Scottin (1771–1832) ja Henry Adamsin (1838–1918) välissä.

Tietenkin Ruskinin gotiikan teoria on enemmän teoriaa hänestä itsestään kuin gotiikasta. Näin pitää ollakin. Nietzschen Kreikka on kertomusta Nietzschestä, ei Kreikasta.

Gotiikan levoton henki, jonka Ruskin haaveili edelleen liihottavan jossakin tyylisuuntien, aikakausien ja yhteiskuntamuotojen tuolla puolen, on kenties kirjoittajan ihannekuva omasta hengestään, sen liikkuvuudesta ja työteliäisyydestä. Ja hengen aherrus palkitaan: Ruskinin kuva siitä kaikesta, johon hän toivoi oman henkensä pystyvän. Ja hengen aherruksesta seuraa palkinto:

”Gotiikan taide, joka tekee työtään väreilevin lehtisahoin, ei kykene sen paremmin lepäämään työssään kuin taukoamaan työstään, vaan on pakotettu kulkemaan unettomana eteenpäin, kunnes kaivattu muutos saavuttaa ikuisen päätepisteensä siinä suuressa muutoksessa, jonka niin heränneet kuin nukkuvat ovat vielä kerran kokevat” (s. 67).

Menetetty luottamus

Hannu Poutiainen valittaa esipuheessaan suomentamisen hankaluutta. Ruskinin eräänlaisesta tyylillisestä läpitunkemattomuudesta on minullakin Stones of Venice -kirjan osalta rivilukijan vaatimatonta kokemusta. Paikoitellen kirjailija on hieman kiusallinen: ”Ihmisiä voidaan piestä, kahlehtia ja piinata, sitoa liekaan kuin karjaa ja tappaa summittain kuin kesän kärpäsiä, eivätkä he silti menetä sitä vapautta, joka on vapauksista parhainta” (s. 39).

Vaikeaa tai ei, Poutiainen selviytyy tehtävästään ihailtavasti. Puolentoista vuosisadan takainen englanti on muuttunut täysin luontevaksi nykysuomeksi. Kieli on poikkeuksellisen korkealentoista, mutta se tuntuu tässä ja nyt pelkästään virkistävältä. Pidän kovasti Poutiaisen ”ruosteenpuremista” ja ”väreilyistä”, ja Ruskinin raamatullisuuden kanssa hän tasapainoilee taiten. Terävän kulman vastakohta tosin lienee suomessa ”tylppä”, ei ”tylsä”.

Kieli on poikkeuksellisen korkealentoista, mutta se tuntuu tässä ja nyt pelkästään virkistävältä.

Aatehistoriallisesti mielenkiintoinen on Poutiaisen huomio siitä, että ajan kuluessa Ruskinin kääntäminen on muuttunut vaikeammaksi. Yli vuosisadan takaiseen käännössuomeen ”Ruskinin uskonnollinen lataus, samoin kuin hänen aitoromanttinen luottamuksensa taiteen moraaliseen perustaan ja sivistävään voimaan, saattoi siirtyä luontevasti ja kahta kertaa miettimättä” (s. 11). Jos sadassa vuodessa on menetetty ”luottamus taiteeseen”, voidaan sitten miettiä mitä on saatu tilalle – ja miksi.

Mutta kääntämisen historia voi siis muuttua aatehistoriaksi. Sitä ajatusta Ruskin olisi varmaan mielellään ja suurella paatoksella kehitellyt eteenpäin.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.

Viitteet

[1] Päälähteenä tässä Nicholas Shrimptonin artikkeli ”John Ruskin” britannica.com-julkaisussa.

[2] Esimerkiksi Erwin Panofsky ei näytä gotiikkansa yhteydessä mainitsevan Ruskinia lainkaan, ei myöskään ranskannokseen esipuheen kirjoittanut Pierre Bourdieau. Ks. Erwin Panofsky, Architecture gothique et pensée scolastique. Les Éditions de minuit, 1967 (englanninkielinen alkuteos 1951).

[3] Ks. Zachary Bullock, ”From Labour to Value: Marx, Ruskin, and the Critique of Capitalism”.

[4] Taloustieteen yhteydessä mielessäni ovat esimerkiksi sellaiset satiiriset Marx-passukset kuin ”kansantaloustiede […] on […] kaikkein moraalisin tiede. Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista” (Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844, s. 124) tai ”Taloustieteilijät menettelevät merkillisesti. Heidän mielestään on olemassa vain kahdenlaisia laitoksia, joko keinotekoisia tai luonnollisia. Feodaaliset laitokset ovat keinotekoisia, kun taas porvarilliset luonnollisia. Taloustieteilijät muistuttavat tässä teologeja, jotka niin ikään erottavat kahdenlaisia uskontoja. Jokainen vieras uskonto on ihmisten keksimä, kun taas heidän oma uskontonsa on jumalan ilmestystä” (Filosofian kurjuus, s. 130, molemmat suom. Antero Tiusanen).