Kuinka korkealle puolueet asettavat arvomaailmassaan taiteen ja kulttuurin? Entä millaiset valmiudet niillä on tehdä asiantuntevaa taide- ja kulttuuripolitiikkaa?
Esitän alkuun kysymyksen, joka on niin irrelevantti, että se on kiinnostava. Mitä jos Tommy Lee Jonesin sijaan luonnonmullistuselokuva Volcanoa (1997) olisikin tähdittänyt vuonna 1983 menehtynyt suomalaisrunoilija Pentti Saarikoski? Tämä oli vain yksi kieroutuneista mielikuvitusleikeistä, joita esitin tekoäly Midjourneylle puolijoutilaana lauantaipäivänä.
Taidekorkeakoulujen opiskelijat ovat yhä useammin korkeakoulutettujen vanhempien lapsia. Ehkä työväenluokkaisuudesta tai prekaarista vähävaraisuudesta ammentavia tarinoita pidetään ärsyttävinä uusien sukupolvien trendi-ilmiöinä osin myös siksi, että ne haastavat käsityksiä suomalaisen tasa-arvon toteutumisesta.
Herään pölyisestä neuvostohotellista aamuyön liikenteen käynnistymiseen. En ole ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa. Sama aamunsameus on tullut vastaan lähes kaikissa entisissä neuvostotasavalloissa. Nyt on kuitenkin uudenvuodenpäivä ja etelätadžikistanilaisen Qurgonteppa-Bohtarin ilma on tavallistakin sakeampaa.
Työskentelin viime kesän aikana apurahalla, joten minulla oli ensimmäistä kertaa vuosiin mahdollisuus pitää myös jonkinlaista kesälomaa. Kun kerroin tästä kuulumisia vaihtaessa, standardivastaus kuului: ”Mitäs suunnitelmia? Mitään reissuja tiedossa?” En ollut suunnitellut matkoja.
Taas moni on huolissaan kirjallisuuden ja lukemisen tulevaisuudesta. Lukemista harrastavat harvat: vain kymmenen prosenttia suomalaisista lukee enemmän kuin kymmenen kirjaa vuodessa. Vähiten lukevat nuoret miehet, kohta osa heistä tuskin osaa lukea. Äänikirjoista on povattu kirja-alan pelastajaa, uutta keinoa tahkota tuottoa auringonlaskun alalla. Kustantamot houkuttelevat somevaikuttajia paitsi mainoskasvoiksi, myös kirjailijoiksi, mikä on herättänyt närää ”alalla”.
Jokainen, joka on käynyt neuvostoliittolaisessa miestenhuoneessa, tietää mistä tässä tekstissä on kyse. Eikä sen tarvitse olla edes neuvostoliittolainen, post-sovjetti pikkula sopii yhtä lailla. Ikimuistoisin neuvostovessakokemukseni oli jossain keskellä Karatšai-Tšerkessiaa oleva pysähdys kymmenen tunnin bussimatkan jälkeen.
Taiteen tukemisen ikuinen ongelma on, annetaanko paljon harvoille, ”huipuille” vai jaetaanko niukkuutta pienemmin apurahoin mutta isommalle joukolle. Taiteen edistämiskeskuksen Taiken visioinnissa on lausuttu julki linjaus, että pienistä apurahoista siirrytään suurempiin. Myös pienistä yksiköistä halutaan eroon.
Internetissä kuka tahansa voi olla arvostelija – mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Amatöörikritiikin kirjo on laaja: kulttuurituotteiden julkinen vastaanotto on harrastustoimintaa, kaupallista toimintaa ja ammattilaisten purkautumiskanava.
Platonin ajatus taiteen hyödyllisyydestä voi hyvin tässä päivässä. Platonin mielestä runoilijat ovat epäluotettavia ja jopa vahingollisia. Nuorille tulee opettaa ainoastaan sellaista kirjallisuutta, joka kannustaa heitä toimimaan valtion parhaaksi. Valtioon taas hyväksytään vain sopiva, riittävän ankara runous, joka esittää jumalat hyvinä ja oikeudenmukaisina.
