ANTI – Contemporary Art Festival 12.–17.9.2023.

Kuopiossa 22. kerran järjestetty ANTI-festivaali on sympaattinen, omalaatuinen ja taiteellisesti kunnianhimoinen tapahtuma. Elävästä nykytaiteesta koostuva ohjelmisto oli rikas ja jätti korkeatasoisen kokonaisvaikutelman yhdestä selkeästä säröstä huolimatta.

Olen äärimmäisen epäritualistinen ihminen. Merkkipäivien muistaminen, juhlatilaisuuksien koreografiat ja yhdessä suoritettujen ruumiillisten eleiden merkitykset pysyvät luultavasti hautaani asti hankalina tavoittaa. Taiteiden piirissä lankean todennäköisimmin loveen yksin lukiessani tai musiikkia kuunnellessani.

Torstai-iltana 14.9. seison kymmenien muiden ihmisten kanssa viileyteen pimenevän Väinölänniemen kärjessä Peräniemen kasino -nimisen puurakennuksen vieressä. Väinölänniemi ulottuu etelään kohti Kallaveden selkää parin kilometrin päässä Kuopion keskustasta, ja Peräniemi on sen uloin tuntosarvi järveen, josta tuuli tänä iltana nostelee pieniä laineita.

Keskityn kuuntelemaan, kun tongalais-australialainen Latai Taumoepeau kertoo pian alkavasta teoksestaan With this body I remember, with this body I re-wild. Osallistava teos toteutetaan liikkumalla yhdessä niemenkärjen pienellä metsäalueella. Taumoepeau ohjeistaa meitä muistamaan ja toistamaan matkan aikana kolme elettä. Kun hän nostaa kätensä puolittain pystyyn, se merkitsee eteenpäin liikkumista. Kaikkien on määrä toistaa liike, jotta tieto kulkee koko ryhmälle. Pulssimainen kämmenen avaaminen ja sulkeminen tarkoittaa, että tulee hajaantua ja antaa toisillemme tilaa. Kolmas ele nojaa ääneen, käsien taputtamiseen rytmikkäästi yhteen niin, että kämmenet ovat kuppimaisessa asennossa ja lopputuloksena on vaimeampi ja matalataajuisempi ääni kuin tutussa aplodiläpytyksessä. Kuppitaputuksella ilmoitetaan rituaalin alkaminen ja päättyminen.

Taputamme yhdessä hetken, kunnes Taumoepeau nostaa kätensä ohjaten meidät puiden lomaan.

Tunnin mittaisella kävelyllä etenemme hyvin verkkaisesti pysähdellen välillä kuin erilaisille rasteille. Niistä ensimmäisellä Taumoepeau kertoo kookospähkinän moninaisista käytöistä ja merkityksistä omalle yhteisölleen Tongassa. Kaavimme samalla sormenpäillämme viileässä ilmassa saippuamaiseksi jämähtänyttä rasvaa kookoksenpuolikkaista ja hieromme sitä käsiimme, joiden lämpöön rasva hiljalleen kesyyntyy. Tunne on miellyttävä ja rauhoittaa koko ruumista aistimaan.

Latai Taumoepeau, With this body I remember, with this body I re-wild. Kuva: Akseli Muraja

Eteenpäin siirryttäessä altistumme vaihdellen Taumoepeaun puheelle, työryhmäläisten mukanaan kantamista kaiuttimista kuuluville lauseille sekä ympäri metsälänttiä asennetuista kaiuttimista soivalle musiikille. Kaiuttimista meitä kehotetaan esimerkiksi tulemaan yhtä vanhoiksi kuin atomit, joista koostumme, sekä samastumaan valtamereen. Kuten teoksen nimi ennakoi, tekstissä korostetaan ruumiin kykyä muistaa. Hetkittäin tunnen sanojen voiman, toisinaan tekstistä on vaikea saada selvää, välillä sen ydin pakenee.

Kahdessa eri kohdassa koemme myös saamelaisen Elin Kåvenin tanssia ja laulua. Maastoon sijoitettujen punaisten led-valojen monokromaattisessa hohteessa Kåvenin läsnäolo on vaikuttava ja tunnelmaa voimakkaasti tihentävä. Ajoittain tunnelma myös hieman latistuu, esimerkiksi siirtyessämme leveämmältä hiekkatieltä jonossa kuljettavalle pienelle polulle. Tilanne saa ruumiini muistamaan lähinnä ruuhka-aikaisen tupeksinnan kaupunkiympäristöjen pullonkauloissa, nyt vain hidastettuna.

Kulkemisemme aikana Taumoepeau on myös videopuheluyhteydessä ystäväänsä ja kollegaansa Hanna Cormickiin. Meille on alussa kerrottu, että Cormick ei sairauden vuoksi juuri pysty oleilemaan ulkoilmassa. Näemme hänestä vilauksia tabletilta, jota Taumoepeau kantaa selässään, ja Taumoepeau taas välittää Cormickille videokuvaa meidän taholtamme suuntailemalla selfie-keppiin asennettua puhelinta matkamme eri vaiheisiin. Ajatuksen ja eleen kauneus välittyy, vaikka puhelimen, kepin ja tabletin arkisuus haraavat vastaan.

Teoksen edetessä huomaan arvostavani sitä yhä enemmän muodonannon ja taiteellisen työn näkökulmasta pikemmin kuin vajoavani siihen yhteisöllisenä rituaalina. Kokonaisrytmi on joistain takelteluista huolimatta harkittu ja toimiva, työryhmän monialainen yhteistyö alkaa hahmottua yhä taidokkaampana, ja esimerkiksi puolivälin paikkeilla puiden varjoista kantautuva, ujeltavista ja kujertavista siniaaltoäänistä rakentuva syntetisaattorimusiikki herättää syvän viehättäviä mielikuvia spiraalimaisista harmonisista liikkeistä sekä jonkin tuntemattoman planeetan lintulajeista, jotka eivät laula toisiaan vastaan vaan yhdessä.

Hyväksyn, että tämä hieman etäinen arvostus on mielekkäin suhteeni teokseen.

Tulen hellän tietoiseksi siitä, miten keskeinen ja moninainen todellisuutta järjestävä osa yhteiset rituaalit ihmisille ovat.

Tunnin päästä Taumoepeaun ensimmäisestä kädennostosta saavumme pimentyneille rantakallioille, joilla tanssahtelee paikalle sytytetyn avonuotion valo. Taumoepeaun viimeisten minuuttien sanoja ja rituaalin päättävää kuppitaputusta säestävät kaupungin keskustan suunnalta järven laineita pitkin kaikuvat riehaantuneet huudot. Siellä Itä-Suomen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan fuksit kiertävät omia rastejaan yhteisten tehtävien äärellä. Oooooooooo, WUUUUUUUUUUUU… aaaAAAAAA. Tulen hellän tietoiseksi siitä, miten keskeinen ja moninainen todellisuutta järjestävä osa yhteiset rituaalit ihmisille ovat.

Myöhemmin illalla luen hotellin sängyn syleilyssä antropologi Claude Lévi-Straussin huomioita kollektiivisen metelinpidon ja hiljaisuuden dynamiikoista esimoderneissa yhteisöissä. Yhteisesti hallittu äänen tuottaminen ja hiljentyminen liittyvät hetkiin, joina aistittavan ja aistimattoman todellisuuden välinen yhteys on eniten auki. Ihmisten kuollessa, saaliseläinten matkalla yhteisön ravinnoksi, shamaanien siirtymisten ympärillä.

Saan kylmiä väreitä, koen ymmärrystä ja samastumista. Se vaati yhteiseen koreografiaan osallistumisen sijaan hiljaista sanojen pureksintaa.

Olen äärimmäisen epäritualistinen ihminen.

• • •

Väinölänniemen havupuulehdon ja hotellihuoneen välissä käyn kolmannessa tilassa, joka muistuttaa yhtä vähän kumpaakaan. Keskustan kyljessä, Haapaniemenkadulla, kyhjöttää 70-luvulla rakennettu betonielementtitalo, johon arkkitehti ja tutkija Kaisa Karvinen ohjaa huomiomme. Kuulemme nyt jo illan kylmentämässä katukuilussa, että rakennuksella ei luultavasti ole enää paljoa elinaikaa, ja kiinnitämme huomiota sen muutamiin yksityiskohtiin ennen kuin astelemme sisään kivijalan harmaantuneen tyhjään, kenties aiemmin kerhohuoneena toimineeseen tilaan.

On johdonmukaista, että Henriikka Himman, Karvisen, Julia Lappalaisen, Sofia Palillon ja Nicolas ”Leissi” Rehnin teos I was living in a strange place alkaa 70-luvulta. Kuten meille kerrotaan, tuolloin kehitetyn elementtirakentamisen myötä kiteytyivät modernin arkkitehtuurin suuret linjat: tasa-arvoisuus, suunnitelmallinen tehokkuus sekä pysyvyyttä viestivät ulkoasut ja mittakaavat. Ne tarjoavat luontevan lähtökohdan esityksen kahdelle ydinteemalle: arkkitehtuurin ja asumisen suhteelle sekä monumentaalisimpienkin rakennusten katoavaisuudelle.

Teoksen lähtökohtana on toiminut arkkitehti Helmi Kajasteen esseekokoelma Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos 2020). Taustamateriaalin käyttö ei ole vain tekstillistä ammentamista, vaan esityksen mittaan viitataan pari kertaa siihen, miten teksti on myös arkkitehtuurimaisesti suunniteltu tila, jonka yksilö elää ja kokee.

En ole lukenut Kajasteen kirjaa, mutta Himman mainitessa sen nimen esityksen alussa tulkitsin sen heti haihattelemattoman modernina vastapallona filosofi Martin Heideggerin arkaais-naiiville 1950-luvun puheenvuorolle Rakentaa, asua, ajatella (Bauen Wohnen Denken, 1954). Heideggerin teksti oli suunnattu modernistista arkkitehtuuria vastaan erityisesti sen teknis-välineellisessä suhteessa kaupungistumisen haasteisiin; Heideggerin mukaan rakentaminen tulee ymmärtää ihmiselle syvän alkuperäisenä toimintana, erottamattomana osana hänen suhdettaan maailmassa olemiseen, asumiseen ja ajatteluun.

Se voi, Martin, olla näin, mutta ihmisten täytyy silti ihan fyysisestikin voida asua, emmekä oikein voi siirtyä malliin, jossa jokaiselta kysellään, että mihinkäs tänne näiden työpaikkojen läheisyyteen haluaisit ihan itsesi tuntuisen töllin pystyttää, tuossa muuten rahat hankkeeseen.

Kajasteen kirjan ohjaamana I was living in a strange place tarttui juuri suurisuuntaisen, teollistuneen arkkitehtuurin ja asumisen intiimiyden suhteeseen. Suhdetta ei esitelty dramaattisena ristiriitana, diagnosoituna ongelmana tai suurena paljastuksena, joka ilmentäisi vieraantumistamme jostain autenttisemmasta olemisen ja elämisen tavasta. Himman teoksille ominaisesti rikastekstisen esityksen sävy oli esseistisen pohdiskeleva, anekdotaalinen ja kuljetteleva. Esiintyjät kertoivat esimerkiksi hyvin erilaisista suhteistaan parvekkeisiin: yhdelle luotaantyöntävä putoamisen paikka, joka kelpaa korkeintaan varastoksi, on toiselle mahdollisuus pohtia lapsena kanssa, että jos ihmisillä olisi siivet, parveke olisikin eteinen.

Yhdelle luotaantyöntävä putoamisen paikka, joka kelpaa korkeintaan varastoksi, on toiselle mahdollisuus pohtia lapsena kanssa, että jos ihmisillä olisi siivet, parveke olisikin eteinen.

Materiaalisen rakennuksen ja eletyn kodin ajoittaista ristivetoa ei silti täysin sivuutettu. Hieman sen jälkeen, kun Julia Lappalainen oli kovaäänisesti ja kliinisellä vimmalla tuhonnut edessämme kontaktimikrofoneilla ryyditetyn puristelevyn, kuulemme, miten remonttimies oli tulevasta urakasta Lappalaiselle kertoessaan hymyillen maininnut, että meteli tulee olemaan ”helvetillinen”. ”Hymyssä ei ollut mitään osaaottavaa, vaan se oli flirttaileva.”

Teoksen toimivuuden puolesta puhuu esimerkiksi sen onnistuminen kahdessa usein hankalassa manööverissä: luennoimisessa ja teokseen liittyvän taiteellisen prosessin kommentoinnissa.

Juuri luentomaisuus mainitaan usein latistavana tekijänä esittävissä taiteissa. I was living in a strange placen puolivälin paikkeilla meille kirjaimellisesti ilmoitettiin, että nyt alkaa luento, siirryttekö istumaan näille tuoleille täällä. Kuuntelin Kaisa Karvisen Oulun yliopistollista sairaalaa arkkitehtuurina ja ajankuvana käsitelleen luennon klaffituolini reunalla kiinnostuksesta soikeana. Tuntui kuin teos olisi pitänyt epäonnistumisen mahdollisuutta pilkkanaan.

Henriikka Himma & työryhmä, I was living in a strange place. Kuva: Akseli Muraja

Pian luennon jälkeen meille kerrotaan – perunoita nukkeina käyttäen – miten osa työryhmää lensi kutsuttuna Brysseliin esiintymään avokätistä palkkiota vastaan. Suhdetta rahaan ja isoihin puitteisiin kommentoidaan hauskasti ja leppoisasti katsojaan luottaen sen sijaan, että meille voivoteltaisiin taiteellisen prosessin epäkiinnostavimpiakin yksityiskohtia vatvoen, että hyvänen aika kun tätä taidetta tehdään kapitalismissa, antakaa anteeksi etten ole täydellinen kun silti sitä teen.

Kannoin rapistuvan kerrostalon kerhotilasta mukanani jonkinlaista uutta rakentamiseen, asumiseen ja väliaikaisuuteen liittyvää tunnemaastoa. Ajantajuni kävi kuin rauhoittavalla pikakelauksella. Arkkitehtuuri suhteellisen pitkäkestoisena mutta keskimäärin esimerkiksi öljymaalauksia vähemmän ikuisena taiteena saa usein elinkaarensa lopulla seurakseen muita hetkellisiä taidemuotoja. Katutaidetta ja tägejä ilmaantuu kuin maksaläiskinä viimeisillä voimillaan seisoviin kivijalkoihin. Teknoklubit tarjoavat tiiliseinille niiden viimeisinä kuulemat sykkeet, joiden voimakkuudessa on ilokaasumaisen juhlavaa lohdutusta. Paikkaan sidotun asumisen korvaa paikkasidonnainen taide.

• • •

Tiziano Cruz, Soliloquy. Kuva: Diego Astarita

Kulttuuriareena 44:n lavalla Tiziano Cruz syöksee valtaisaa monologia alkuperäiskansansa ja itsensä kohtalosta, Argentiinan järjestelmällisestä rasismista, taiteesta ja yhteisöstä, äidistään, väkivallasta, homoseksuaalisuudestaan, vaanivista susista ja revityistä lampaista.

Tiziano Cruz, Soliloquy. Kuva: Akseli Muraja

Hän pyytää anteeksi, ei meiltä, meitä hän häpeää kuten itseään, vaan omalta kansaltaan, jota kuristetaan hengiltä hänen matkatessaan tekemässä taidetta osana järjestelmää joka kuristamista suorittaa.

En voi sanoa tai ajatella mitään lisää, Cruz sanoo kaiken, ja seuraavana päivänä hänen teoksensa Soliloquy – I woke up and hit my head against the wall saa festivaalilla jaettavan Live Art Prize -palkinnon, se tuntuu oikealta ja joltakin mitä en osaa ajatella.

• • •

Kuopion taidelukio Lumitin aulaan alkaa hiljalleen valua ihmisiä näyttämösalista. Katseet ovat lasittuneita, monet kyselevät toistensa vointia ja yrittävät aran vähäsanaisesti arvailla mitä tapahtui. Yhden kuulen ilmoittavan kumppanilleen, että karsii loppufestivaalin ohjelmastaan kaiken, mikä vähänkään haiskahtaa osallistavalta. Toinen miettii ääneen, ettei ihmettelisi, jos kokemus olisi ollut jollekin aidosti traumatisoiva.

Kyse ei ole siitä, että meidät olisi juuri jollain oivaltavalla tavalla saatu kohtaamaan keskiluokkaisuutemme, tekopyhyytemme, arkiset toiseuttamisen tapamme tai vaietut tabumme. Yhdysvaltalaisen Autumn Knightin Sanity TV koostui siitä, että taiteilija kiersi 75 minuutin ajan TV-kamera perässään yleisön seassa kommentoimassa heidän pukeutumistaan, ulkonäköään ja kansallisuuksiaan. Hän grillasi ivallisin kysymyksin esiin yleisönsä ajatuksia ja tunteita, antoi näihin tietoihin ja ulkoasuihin perustuvia liikanimiä kuten Vietnam, Cult leader tai Glasses, sekä työnsi mikrofonia kouraan – erityisesti, jos vieras ilmoitti julkisen puhumisen olevan hänelle suuri pelko. Knightin keinoihin kuuluivat täysi arvaamattomuus, sanojen vääntely, tietoisen pahantahtoiset tulkinnat, pelkojen ja arkojen asioiden esiin kaivelu, hiljaisuudet ja odottava tuijottaminen.

Teoksen alussa, ennen kuin sadistinen jojotus oli alkanut, Knight käveli yleisön joukossa lipsyncaten räppäri Megan thee Stallionin kappaleeseen Cocky AF. Knightin toiminnan kutsuminen ”ihan vitun koppavaksi” on kuin kutsuisi sadetta hääpäivänä ironiseksi. Knight oli koko teoksen keston yksinkertaisesti kusipäinen ja suoranaisen vaarallinen.

Elämme aikaa, jolloin kaikkea taidekritiikistä poliittiseen satiiriin verrataan koulukiusaamiseen, minkä myötä vertaus on kokenut inflaation.

Elämme aikaa, jolloin kaikkea taidekritiikistä poliittiseen satiiriin verrataan koulukiusaamiseen, minkä myötä vertaus on kokenut inflaation. Silti tai juuri siksi on korostettava, miten täydellisesti Sanity TV rakentui yksi yhteen koulukiusaamisena. Oikeita, vapauttavia tai harmittomia tapoja reagoida Knightin tekemiseen ei ollut, kaikesta sai kärsiä. Tietysti myös siitä, että ei reagoinut. Vain kyllästyminen sai Knightin siirtymään seuraavaan kohteeseen pumppaamaan reaktioita.

Tätä vasten teoskuvauksen maininta, että Sanity TV:ssä yleisö ”herättää henkiin loputtoman määrän eri mahdollisuuksia esityksen tapahtumille” on lievästi sanottuna vastenmielinen.

Yleisön osallistaminen on oma taitolajinsa. En hetkeäkään usko, ettei Knight olisi sen periaatteista tietoinen. Päinvastoin, hän laskelmoidusti rikkoi vahvan läsnäolonsa, karismansa ja yleisön luottamuksen varassa kaikkia näitä periaatteita vastaan, eikä hän ollut silmänräpäystäkään tyhmä tai huolimaton. Hän sovelsi tätä laskelmointia esimerkiksi sukupuolipronominien kanssa käyttämällä ensin vailla tietoa she– ja he-sanoja ”korjaten” ne sitten parin sekunnin dramaattisen tauon jälkeen they-termiksi.

Teoskuvauksessa osuvaa on sen sijaan Knightin oma suora sitaatti siitä, että teos mahdollistaa hänelle ”psykodynaamisen teorian tutkimisen” jatkamisen. Teoksen kokeneille on selvää, ettei tämä ole taiteellisen praktiikan kuvaus vaan julistus, jolla taiteilija ilmoittaa, että häntä ei kiinnosta yleisö minään muuna kuin koepalana, ja hän toimii vain itseään varten.

Esityksessä ei myöskään ollut nähtävissä mitään perustetta sille, miksi tällainen tutkiminen pitäisi suorittaa taiteellisessa kontekstissa. Se ei ollut millään muodollisella, dramaturgisella, teknisellä tai temaattisella tasolla terävä, ja sen kokeellisuus oli sitä, että taiteilija kokeili yleisön sietokykyä ja esiin nousevia kyykytyksen mahdollisuuksia.

Autumn Knight, Sanity TV. Kuva: Akseli Muraja

Ei sillä, että antaisin Knightille minkäänlaisia valtuuksia johtaa sosiaalipsykologisia kokeita, mutta tieteenä tällaisen hankkeen voisi edes jotenkin perustella. Silloin myös koehenkilöt tietäisivät, mihin osallistuvat.

Ja niin, entäpä jos teoksen ytimessä olikin kysyä, miksi siedämme moista. Miksi emme lähteneet pois, miksi emme nousseet vastarintaan? Tosi diippiä hei, mehän voisimme olla vaikka jotain… natseja!

Vastaus ei ole suuri salaisuus tai kerro mitään kiinnostavaa: koska me odotimme ja luotimme, että teos etenee johonkin, ja jossain vaiheessa näkisimme ahdistelun ja manipuloinnin edes jonkinlaisessa selittävässä valossa.

• • •

Vaikka ANTIssa koetut teokset tuottivat ja edellyttivät hyvin erilaisia läsnäolon, aistimisen ja ajattelun tapoja, niissä oli joitain yksityiskohtiin liittyviä yhtäläisyyksiä. Eräs niistä liittyy musiikkiin ja äänisuunnitteluun. Ainakin neljässä kokemassani teoksessa käytettiin syntetisaattorivetoista musiikkia, jossa kohtasivat kaiuttamisella luotu suuren tilan vaikutelma, volyymilla korostettu äänen fyysisyys sekä rutisevat, napsuvat ja kohisevat häiriöefektit.

Havaittavan trendin juurista ainakin yksi paikantuu konemusiikin yleisen suosion kasvuun 2000-luvulla sekä erityisemmin lajityypin sisäiseen juonteeseen, jossa musiikin äänikuva on vieraannutettu tavalla, joka saa sen kuulostamaan sekä ajan että monen erilaisen signaaliketjun väliportaan halki saapuneelta, matkallaan katkoksia ja vääristymiä keränneeltä artefaktilta. Ilmiöstä ovat paljolti vastuussa lontoolainen Burial sekä manchesterilainen Andy Stott, ja se on helppo liittää kysymyksiin muistista ja nostalgiasta: esimerkiksi jo sämplääminen itsessään on menneen uudelleentuottamista nykyhetkeksi.

ANTI-esitysten koneiset ja glitchaavat musiikkivyöryt eivät kuitenkaan nojanneet menneisyyteen, vaan virtuaaliset äänibunkkerit ilmaisivat yhtä hyvin tulevaa ja tuonpuoleista kuin nykyhetken hähmäistä rajattomuutta. Tällaiset tulkinnat olivat perusteltuja etenkin Joshua Serafinin Voidin sekä Cadian, Minttu Vesalan, Exploited Bodyn ja Todellisuuden tutkimuskeskuksen Binary the Trilogy: TESTO TEMPLE -esityksen kohdalla. Kummankin teoksen äänimaailma oli junttaavuudessaan vaikuttava.

Teo Ala-Ruona – Artor Jesus Inkerö, SLIT. Kuva: Akseli Muraja

Jotain tyystin erilaista kuitenkin tapahtui Teo Ala-Ruonan ja Artor Jesus Inkerön ihmeellisen herkässä SLIT-teoksessa. Esitys koettiin Kuopion kaupungintalon korean klassistisessa juhlasalissa, joka toimi itsessään lavasteena, ja jossa valaistuksesta vastasivat salin kaksi raskasta kattokruunua.

Tajuntani laajentui pykälän sillä hetkellä, kun esityksen puolivälissä Ala-Ruona ja Inkerö survaisivat kätensä syvälle toistensa suihin koskettaakseen toistensa äänihuulia. En ole todistanut yhtä viehättävää tapaa sanoa ”äänen fyysisyys”. Kokonaisuutena esitys oli omaperäisellä tavalla utooppinen, ja se tuotti tämän vaikutelman vailla tekstiä: koreografialla, äänellä, esiintyjien välisellä, ilmeisen luottamuksellisella yhteydellä sekä harvinaisen hellällä yleisön osallistamisella.

Tajuntani laajentui pykälän sillä hetkellä, kun esityksen puolivälissä Ala-Ruona ja Inkerö survaisivat kätensä syvälle toistensa suihin koskettaakseen toistensa äänihuulia.

Alkupuolella Ala-Ruona ja Inkerö asettuivat vuorotellen tunnistamattomiin, liikuntatuntimaisen raskaisiin asentoihin pitäen esimerkiksi otsaansa katsojan kengän päällä. Asento alkoi toisen esiintyjän viheltäessä terävästi pilliin. Absurdistista komiikkaa, ruumiin kuria, koululiikuntatraumoja.

Äänellä tuotettu tarkoitukseton roti jatkui, kun esiintyjät sätkivät kaiuttimista tulvahdelleiden häiriöpurskahdusten tahdissa kuin sofistikoituneiden sähköshokkien armoilla.

Tämä sai riittää, hahmot halusivat löytää oman äänensä. Esiintyjät asettuivat kenkälaatikkomallisen salin vastakkaisiin päätyihin, nostattivat hiljalleen suistaan johonkin vokaalien väliin sijoittunutta resitaatiota, lähestyivät toisiaan yhteisen, samanuottisen crescendon yltyessä, ja – survaisu.

Tällainen ele voisi vaikuttaa monenlaiselta, mutta nyt se tuntui heti äärimmäisen intiimiltä. Se aloittikin koreografian intensiivisimmän, fyysisesti takuulla raskaan jakson, jossa Ala-Ruona ja Inkerö kieppuivat, häälyivät ja törmäilivät ympäri salia kuin uudenlaisen fyysisen rakastamisen tavan löytäneinä. Kaupungintalon juhlasalissa ei ole varmasti koskaan tanssittu yhtä kiihkeästi ja lihallisesti, mutta samalla jakso ei ollut lainkaan kiusallinen tai paljasteleva.

Lopuksi yleisö osallistettiin uudelleen tavalla, joka tuotti ja havainnollisti luottamusta ja kunnioitusta. Koen osallistamisen usein jokseenkin lusittavana osana esityksiä, parhaimmillaankin neutraalina asiana, mutta nyt se oli liikuttavaa ja haluttavaa.

SLIT jäi soimaan omaan elämääni kuin kokonaisvaltainen, sosiaalinen ja ruumiillinen loppusointu.

Se ei kuitenkaan tunnu päättymiseltä vaan alulta, muhevalta affektiiviselta maaperältä.

Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuurialan sekatyöläinen. Hän osallistui ANTI-festivaalille Suomen arvostelijain liiton ja festivaalin residenssikriitikkona.