Kun kulttuurijournalismin määrä supistuu, kritiikki uhkaa kadota juttumuotona tai hautautua hybridiformaatteihin. Kritiikkien määrä on vähentynyt mediassa. Tämän me jo tiedämme. Vähemmän kirjoja, kuvataidetta, musiikkia, teatteria arvioidaan ja kääntäen: enemmän teoksia ja esityksiä jää kokonaan mediahuomion ulkopuolelle.
Onko taidekritiikki osana paikallislehden tarjontaa kuolleena syntynyt ajatus vai tulevaisuuden uusi avaus? Suomen arvostelijain liiton lähikritiikkihanke toi taidearvostelun paikallislehtiin ja osoitti sekä sen mahdollisuuksia että mahdottomuuksia.
Parisenkymmentä vuotta sitten lähetin sähköpostia eräälle tanskalaiselle tutkijakollegalle kysyäkseni, tietääkö hän, olisiko kulttuurijournalismista kiinnostuneilla tutkijoilla mitään yhteistä verkostoa tai ajatustenvaihtofoorumia. Hän – tätä nykyä Kööpenhaminan yliopiston journalistiikan professori – vastasi, ettei tiedä, että tällaisilla tutkijoilla, jos heitä nyt kovin montaa onkaan, olisi minkäänlaista yhteydenpitoväylää.
Lahdessa tehdastyöläisperheessä varttunut Heikki Hellman (s. 1955) ei ole noussut uralleen, dosentiksi ja Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päälliköksi akateemisesti sivistyneestä perheestä, vaan on tehnyt niin sanotun luokkaretken.
Kulttuurijournalismia koskevissa keskusteluissa nostalgia tulisi erottaa kriittisestä ajattelusta ja tunteet faktoista – mikä ei ole aina kovin helppoa. Kulttuurijournalismista keskustellaan...
