Kritiikin Kannuksilla palkittu Ilja Lehtinen liukuu näytelmäkirjailijan, dramaturgin, esseistin ja spoken word -artistin roolien välillä. Elinvoima-esityksen jälkeen Lehtinen tuntee, että ekokatastrofin on jollain tavoin sisällyttävä hänen kaikkeen taiteelliseen toimintaansa.

 

Ilmastonmuutos, elinympäristöjen tuhoutuminen ja luonnon monimuotoisuuden häviäminen ovat niin perustavia ilmiöitä, ettei taide voi olla suhteutumatta niihin. Tämä ei niinkään tarkoita suoraviivaisen kantaaottavaa ”ekotaidetta”, vaan taiteen ominaispiirrettä kummuta aikamme vaikeimmista ongelmista.

Ilja Lehtinen. Kuva: Jouni Viitala

Ilja Lehtistä ovat tämänkaltaiset pohdinnat pitäneet viime aikoina otteessaan. Lehtinen on kirjoittaja ja ajattelija, jolle Suomen arvostelijain liitto myönsi Kritiikin Kannukset -palkinnon 9.4.2019. Palkinto tuli ensisijaisesti Lehtisen käsikirjoittamasta esityksestä Elinvoima, joka sai ensi-iltansa viime syksynä Teatterikorkeakoulussa. Esitys purki ympäristöahdistusta osiin sekä itsetutkiskelun kautta että kollektiivisesta tulokulmasta.

Palkintolautakunta kiitteli teosta siitä, että se tarttuu suuriin kysymyksiin moniäänisyyden keinoin ja välttää antamasta yksinkertaisia vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Lehtinen iloitsi kiitospuheenvuorossaan, että palkinto myönnettiin tällä kertaa näyttämötaiteelle, joka on leimallisesti kollektiivista ja ambivalenttia. Elinvoimasta saatiin palkinnonjulkistustilaisuudessa myös näyte, josta ilmeni teoksen tapa törmäyttää ristiriitaisia näkemyksiä yhteen sekä se, miten elinvoiman käsite teoksessa etsiytyy paitsi luonnon myös yhteisyyden merkityksiin.

 

Kokemuksellisen maaston avautuminen

 

Elinvoima oli Ilja Lehtisen dramaturgiaopintojen lopputyö, arvostelumenestys ja henkilökohtaisesti käänteentekevä projekti, jonka kirjoittaja sanoo olleen monella tapaa latautunut. Vuosien varrella hän kertoo käsitelleensä ympäristöahdistusta sisäisesti ”useammassa kierroksessa”, mutta Elinvoimassa kysymykset kanavoituivat vihdoin varsinaiseksi luovaksi ilmaisuksi.

Ekomanifestin sijaan Lehtinen halusi Elinvoimassa ”avata tietynlaisen kokemuksellisen maaston”, luodata rehellisyyden ja paljauden kautta ympäristökriisin nostattamia tunteita.

Alkusysäyksenä oli metsä – suvun kesämökillä Keuruulla toteutetut avohakkuut, yhä katastrofaalisemmaksi yltyvä ympäristötilanne, Mustarinda-seuran Kainuun-residenssin ristiriitainen metsämiljöö, jossa Lehtinen aloitti tekstin työstämisen ja näki erilaiset metsäsuhteet aarniometsästä talousmetsään. Ekomanifestin sijaan Lehtinen halusi Elinvoimassa ”avata tietynlaisen kokemuksellisen maaston”, luodata rehellisyyden ja paljauden kautta ympäristökriisin nostattamia tunteita. Synkkyys ja depressiivisyys painoi väistämättä jälkensä teokseen.

”Tekstin voi kokea saarnaavana ja syyllistävänä, mutta ajattelen, että siinä yritetään olla mahdollisimman avoin sisimmän kanssa. Näyttämötilassa läpikäymällä syntyy prosessi kohti jotain muuta, tilaa, jossa asioiden kanssa voi tulla sinuiksi”, hän luonnehtii.

Näyttämö on kollektiivinen paikka, jossa esitys keriytyy auki ”kuoron” kautta. ”Kirjailijan ääni ei ole totuus, vaan yksi äänistä siinä hajautetussa tilassa, teatterin muodostamassa yhteisyydessä”, Lehtinen korostaa.

Kritiikin Kannusten palkinnonjakotilaisuudessa esitettiin katkelma Elinvoima-esityksestä. Eetu Känkänen (edessä), Ilja Lehtinen, Tuomas Rinta-Panttila. Kuva: Jouni Viitala

 

Vapaus liukua rooleissa

 

Elinvoima muodostui alustaksi, joka kokosi yhteen dokumentaarista materiaalia, päiväkirjamaisia fragmentteja, kirjoitusprosessin reflektointia ja fiktiivisiksi kehystyviä kohtauksia. Esityksen moniaineksisuus kuvastaa hyvin Ilja Lehtisen tapaa työskennellä. Hänen on aina ollut vaikea määritellä itseään. Jossain tilanteessa hän voi sanoa olevansa näytelmäkirjailija, räppäri tai esseisti, mutta ei identifioi itseään miksikään näistä ja kokee tekijäsanat hankaliksi.

”Kirjoittaja on sallivampi termi, mutta se toisaalta haihtuu olemattomuuteen”, hän miettii.

Tällä hetkellä näyttämö vetää häntä joka tapauksessa eniten puoleensa. Opinnot Teatterikorkeakoulussa ovat paketissa, uusi käsikirjoitus työn alla ja syksyllä luvassa yhteistyöhanke dramaturgina Universum-teatterin kanssa. ”Jatkuvasti luonnostelen tekstejä, joista osa suuntautuu ehkä esseiksi, osa kohti jotain seuraavaa näyttämöprojektia”, hän kertoo.

Lehtinen on tyytyväinen, että päätyi aikoinaan hakemaan Teatterikorkeakouluun. Sitä ennen takana oli maisterintutkinto Helsingin Yliopistossa teoreettisesta filosofiasta.

”Ahdistuin akateemisesta maailmasta. Tein vähän aikaa töitä erityiskoulussa, ja kirjoittajuus oli koko ajan läsnä. Sitten vihjaistiin, että dramaturgiaopintoja on olemassa. Ajatus alkoi luontevoitua viimeistään pääsykokeissa.”

Lehtinen on lapsesta alkaen harrastanut teatteria ja toiminut sittemmin teatterin parissa niin näyttämöllä kuin muusikkona ja äänisuunnittelijanakin. Samaan aikaan hän on tehnyt musahommia ja räppiä sekä kirjoittanut. Teatterikorkeakoulun Lehtinen koki palkitsevana paikkana. ”Siellä oli vapautta liukua tekijyydessä ja hyödyntää erilaisia teoreettisia ja taiteellisia taustoja.”

Elinvoima muodostui alustaksi, joka kokosi yhteen dokumentaarista materiaalia, päiväkirjamaisia fragmentteja, kirjoitusprosessin reflektointia ja fiktiivisiksi kehystyviä kohtauksia.

Elinvoimassa hän toimi paitsi kirjoittajana myös dramaturgina, muusikkona, näyttelijänä ja osana työryhmää, eikä kokenut eri roolien välillä katkosta. ”Elinvoima ei ollut jokin valmis kirjallinen teos, joka siirtyy näyttämölle, vaan huokoisesti asiat vaikuttivat toisiinsa, kuten teatterissa kuuluukin.”

Elävä vuorovaikutustilanne – niin työryhmän kesken kuin yleisön kanssa – lataa projektiin aivan erilaista painokkuutta kirjalliseen tekstiin verrattuna, Lehtinen kokee. Tekstin todentuminen elävässä tilanteessa pakottaa myös kielestä esiin uusia asioita.

”Yksittäiset nyanssit nousevat merkittäviksi ja alkavat kaikua. Näyttämöllä joku ihminen sanoo tämän lauseen kymmeniä kertoja! Siihen liittyy myös vastuuta.” Tämän vuoksi teatteri on myös sisäisesti paljon myllertävämpää kuin pelkkä kirjoittaminen.

”Vaikka en mielläkään käyttäväni taidetta terapiatyökaluna, niin näyttämöteoksen prosessi nitkauttaa tunnekokemuksia, siinä joutuu läpikäymään voimakkaita tunteita”, Lehtinen sanoo.

 

Rytmi tuottaa merkitystä

Erilaiset tekijyydet ja roolit voivat hahmottua myös erilaisina persoonina, eri näkökulmina Lehtistä askarruttaviin asioihin.

Vajaa kymmenen vuotta Lehtinen on myös tehnyt lavarunoutta ja räppiä nimellä illmari. Tässäkin roolissa hän sanoo tasapainoilevansa rajapinnalla: välillä hän asemoituu tanakammin räpin suuntaan, kuten albumillaan Komeetta – Nomadi (2017), välillä taas tekeminen painottuu lavarunouskonteksteihin. Musiikin saralla tärkeintä hänelle on tällä hetkellä duokollektiivi haapoja & illmari, joka seilaa kansanmusiikin, kaupunkiäänimaisemien ja räpin ympärillä. Albumeita on julkaistu kaksi.

Erilaiset tekijyydet ja roolit voivat hahmottua myös erilaisina persoonina, eri näkökulmina Lehtistä askarruttaviin asioihin – ympäristön, luontosuhteen, ihmiskunnan, teknologian kysymyksiin. Illmarin kieli on erilaista kuin Ilja Lehtisen kieli, ja toisaalta esseistin ääni on toinen kuin teatterintekijän.

”Räppihenkilö käsittelee asioita letkeämmin ja juurevammin. Essee voi mennä tosi tiheisiin ja vaikeisiin vesiin. Räppihenkilö muuttaisi ne ehkä musikaalisiksi rakenteiksi. Esimerkiksi aggressiivista rekisteriä räppihenkilö käsittelee sellaisen leikkisän boastaamisen kautta, mutta näyttämöllä tunteet ovat arkisempina, raaempina läsnä”, Lehtinen puntaroi.

Tekijäpersoonien eroja oleellisempaa on, että räpin rytmisyys ja flow sekä omat esiintymiskokemukset ovat vaikuttaneet paljon Lehtiseen teatterikirjoittajana, tehneet hänet tietoiseksi äänenkäytön merkityksestä ja siitä, millaisia merkityksiä rytmi itsessään tuottaa.

”Olen saanut aika hyvän näppituntuman kielen musikaalisuuteen, kirjoitetun ja verbaalisen väliseen suhteeseen, siihen että kieli on aina myös ääntä eikä vain tekstiä”, hän miettii. Elinvoimassa hän pyrki siihen, että teksti olisi koko ajan musikaalisesti rakennettua ja rytmisesti kohostunutta, jopa ”sinfonista”.

 

Rajankäyntiä

 

Essee puhuttelee Lehtistä avoimessa muodossaan, joka sallii monenlaisen materiaalin yhdistämisen, ”syrjäpolut ja rinnastukset, montaasityyppiset rakenteet”. Filosofiatausta näkyy vaikkapa siinä, että Lehtinen kertoo lukevansa kaunokirjallisuutta enemmän asiatekstejä ja tietokirjoja, ja fiktion ulkopuolelle asettuva, käsitteellisessä rekisterissä sijaitseva teksti tuntuu luontevalta tavalta käsitellä ajatuksia.

Essee ja taidekritiikki tulevat kirjoittamisen tapoina lähelle toisiaan. Mitä ajatuksia Ilja Lehtisellä on kritiikistä?

Lehtinen näkee kritiikin tehtävänä rajankäynnin ja erilaisten rajojen kartoittamisen.

Kritiikki terminä juontuu kreikan sanasta ”krinein” joka tarkoittaa erottelua, erontekoa – se on siis eräänlaista rajojen piirtämistä, Lehtinen aloittaa. Hän näkeekin kritiikin tehtävänä rajankäynnin ja erilaisten rajojen kartoittamisen: teoksen sisällä, teoksen ja yhteiskunnan, kokijan ja teoksen, kriitikon ja teoksen välillä.

Hän jatkaa, että parhaat taideteokset aiheuttavat hänen mielestään kokijassa ”jonkinlaista rajatilaisuutta”, neuvottomuutta, että ”mitä tästä pitäisi nyt ajatella”.

”Tällaisten teosten äärelle ei mikään yksioikoinen viis-tähti-järjestelmä ohjaa. Sikäli on kiinnostavaa, jos kritiikki onnistuu tuomaan esiin pikemminkin jonkun avoimen ongelman, kysymyksen tai huojunnan, jonka kriitikko teoksessa, ja itsessään, kohtaa, pikemminkin kuin että kritiikissä esitettäisiin joku valmiiksi leivottu näkemys.”

Ilja Lehtinen ja Kritiikin Kannukset. Kuva: Jouni Viitala

Lehtisen mukaan teatterialan suhde kritiikkiin on joskus liiankin henkilökohtainen: kritiikkejä märehditään viikkokaudet.

”Ehkä tästäkin syystä on hyvä, että kritiikki on siirtynyt poispäin suorasukaisesta arvioimisesta ja ryhtynyt enemmän analysoimaan teosten kieltä ja kontekstia, heijastamaan muuhun kulttuuriin ja yhteiskuntaan.” Kun taiteen ja kulttuurin arvottaminen on pitkälti siirtynyt myös someen, kritiikillä on Lehtisen mielestä myös enemmän liikkumavaraa ”syvään päätyyn”.

”Monet verkkolehdet on tehneet tässä todella hyvää työtä, niin kuin Mustekala, Kiiltomato, Nuori Voima. Kritiikin kyky täydentää ja syventää diskurssia on nykyään entistäkin tärkeämpi. Ilman kunnon kritiikkiä taide on vaarassa ajautua helpon ’populismin’ uhriksi, siis tuottamaan yksiselitteisyyttä kohti viettyviä teoksia, joiden on pakko markkinoida itseään yksinkertaistavilla tarinoilla.”

 

Luopumisen etiikka

 

Kirjoittaminen tuntuu avautuvan Ilja Lehtisen työssä ennen kaikkea ajatusten käsittelynä. Vaikka ympäristökriisi valtaa paljon tilaa hänen mielessään, hän ei ajattele, että taidetta pitäisi velvoittaa lisäämään tietoisuutta ympäristöasioista.

”Ei taide toimi niin. Pikemminkin soisin, että taiteilijat ottaisivat vakavasti ympäristökysymyksen kokonaisvaltaisen läpäisevyyden. Kun aiheen verkottuneisuuden pyrkii ymmärtämään, se alkaa tuottaa uusia asiayhteyksiä ja kysymyksenasetteluita.”

Lehtisen mielestä ympäristökriisin pitäisi nimittäin olla politiikan ja kulttuurin kaikkein merkittävin teema: ympäristökysymysten pitäisi lakata olla olemasta ympäristökysymyksiä. Kyse on äärimmäisen monimutkaisista ongelmista, jotka vaativat kokonaan uudenlaista ajattelua.

Ympäristökysymysten pitäisi lakata olla olemasta ympäristökysymyksiä.

”Esimerkiksi miten käsitämme tulevaisuuden, ajan, teknologian, demokratian”, Lehtinen avaa. Kriisin kärjistyminen on johtanut tilanteeseen, jossa monet asiat joudutaan arvioimaan kokonaan uudelleen ja hyväksymään, että itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat eivät olekaan ikuisia.

Elinvoiman jälkeen Lehtinen ei enää tunne voivansa perääntyä näköalasta, jossa ympäristökriisin on oltava osa kaikkea mitä hän tekee. Teos oli myös henkilökohtainen käännekohta, jossa hän käsitteli monia vaikeita tunteitaan.

Elinvoiman pohjimmainen ele on ehkä tietynlainen luopuminen. Luopumisen etiikassa pitäisi olla valmius antaa periksi myös jonkin sellaisen suhteen, mikä tuntuu itselle kaikkein arvokkaimmalta”, hän ehdottaa.

Lehtinen on itse kamppaillut esimerkiksi luopuessaan ajatuksesta, että olisi ylipäätään olemassa jotakin alkuperäistä, eheää luontoa, johon voisimme vielä palata. Hänestä luontosuhdetta ei pitäisi nähdä suhteena johonkin ulkopuoliseen ja erilliseen, vaan tietoisuutena siitä, mistä elämän edellytyksemme ovat peräisin.

”Fossiiliset polttoaineet ovat tuottaneet rakenteita, joissa voimme mieltää olevamme irti elämämme materiaalisista ja ekologisista ennakkoehdoista, mutta yhteiskuntamme ei kauhean pitkään enää pysty operoimaan näin voimakkaassa irtaantuneisuudessa.”

 

Kirjoittaja on helsinkiläinen musiikkitoimittaja ja runoilija.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone