Hiljattain merkittävän tunnustuksen työstään, Suomen Kulttuurirahaston E. J. Vehmas -arvostelijapalkinnon saanut kuvataidekriitikko ja vapaa kirjoittaja FM Sanna Lipponen on kritiikin kentän valopilkku.
Otso Kantokorpi laati konsernimedialle erokirjeen, joka käänsi kulttuurijournalismin isoa pyörää. ”Saturaatiopiste lähestyy.” (Kritiikin Uutiset 10 vuotta sitten, 2/2013)
Ajatellaan kahta eri tapausta: 1) Kohtaan nälkää näkevän ihmisen ja annan hänelle ruokaa. 2) Kohtaan nälkää näkevän ihmisen ja myyn hänelle ruokaa velaksi. On itsestään selvää, kumpi teoista on tämän informaation perusteella parempi. (Kritiikin Uutiset 10 vuotta sitten, 1/2013)
Istun tuolilla pienessä huoneessa, jonka toisella reunalla on pyöreä matto. Matolla on neljä ihmistä – yksi heistä on esiintyjä, kolme yleisön jäseniä. He hyväilevät toisiaan. Katselen heitä. Seison matolla ja kuljetan nenääni pitkin naisen poskea. Huulemme hipaisevat toisiaan. Kieriskelen lattialla muiden kanssa. Mietin pitäisikö katkaista tilanne ja kävellä ulos.
Vaikka kirjallisuudesta kirjoittavia toimittajia ja kriitikoita on melko paljon, runoudesta kirjoittaminen tuppaa jäämään harvojen harteille. Se merkitsee vastuun epätervettä kasautumista niin, että jos yksikin runoudesta kirjoittava freelancer pitää taukoa tai jää eläkkeelle, iso kasa runokirjoja jää vaille ansaitsemaansa mediahuomiota.
Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun huonoja sopimusehtoja kiroillessani olen saanut nerokkaan neuvon: Koeta neuvotella! Aivan. Tuo vaihtoehto ei tosiaan olisi omaan aivokuoreeni välähtänyt... Eikä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun havaitsen julkisuudessa tai somessa moitteen, että kirjailijat, freetoimittajat, kääntäjät, kuvittajat ja esiintyjät ovat huonoja neuvottelijoita.
Teatterimuseossa vietettiin joulukuun lopussa teatterintutkimuksen syyspäiviä ristiriitaisissa tunnelmissa. Teatterin tutkimuksen seura halusi kunnioittaa teatteritieteen professori emerita Pirkko Kosken 80-vuotissyntymäpäivää ja kiittää häntä valtavasta panoksesta oppiaineen kehittämisessä. Samaan aikaan teatteriväki keräsi nimiä adressiin, jossa vaadittiin teatteritieteen säilyttämistä opintosuuntana.
Mieke Bal esittelee kirjassa Travelling Concepts kuvitteellisen kohtauksen: Filosofi, psykoanalyytikko, kertomusten tutkija, arkkitehti ja taidehistorioitsija keskustelevat ”subjektista”. Keskustelun tuoksinassa kaikki puhuvat kuitenkin eri asioista. Filosofi luennoi individualismin noususta, psykoanalyytikko alitajunnasta, kertomusten tutkija on kiinnostunut kertojaäänestä ja arkkitehdin huomio kiinnittyy ihmisen tilasuhteeseen.
Tämä kolumni sai alkusysäyksensä näkemyserosta pitkäaikaisen yhteistyökumppanini, tunnetun suomalaisen aikakauslehden kanssa. Olisin nimittäin halunnut kirjoittaa esseen ruotsalaisesta Hilma af Klintistä, läntisen taidemaailman ensimmäisestä abstraktista taiteilijasta.