kriitikon työ

Siitäpä tieni menevi – alussa oli kuunnelma

Varhaisessa nuoruudessani maanantai oli minulle viikon tärkein päivä. Sen tuloa odotin aina siitä asti, kun posti edellisen viikon lopulla toi sittemmin Antenni-nimisenä tunnetun Radiokuuntelijan. Siinä olivat seuraavan viikon radio-ohjelmat lueteltu päivittäin ja mikä parasta: kahden päivän kohdalla kuunnelman perustiedot ja rooliluettelo oli laitettu kehykseen keskelle sivua.

Kokeellisia tiloja ja digitaalisia paikkoja

Olen menneinä vuosina arvostellut runokirjojen ohella jonkin verran sellaista intermediaalista nykyrunoutta, joka kyseenalaistaa kirjan käyttöliittymänä tekstiin. Näissä kokeellisissa teoksissa mediumit kohtaavat ainakin osittain kirjaesineen ulkopuolella, vaikka osin säilyttävät myös suhteensa painettuun kirjaan. Kyse on runoudesta, jonka voi löytää internetistä, sovelluskaupasta, LP-levyltä tai taiteilijakirjojen joukosta. Usein nämä kokeelliset teokset haastavat kriitikon teknologisia valmiuksia, totuttuja lukutapoja ja hahmottelevat uudenlaisia tapoja kokea runoutta.

Kirjakasat, onnellisuus, vastuu

Olen koko ikäni elänyt kirjakasojen ympäröimänä. Isäni alkoi keräillä kirjoja 1970-luvun puolivälissä. Kun olin noin kuusi, hänestä sanottiin, että ehtiäkseen lukemaan kaikki hankkimansa kirjat hänen täytyy pitää kirjoja kummassakin kädessä ja myös jaloissa. Toki jokainen tietää, ettei keräily ole ensisijaisesti kirjojen lukemista. Isän esimerkin innoittamana aloimme isoveljeni kanssa ratsata Porin divareita 1970-luvun lopussa.

Nuori kriitikko elää uskottavuudesta

Aloitin teatterista kirjoittamisen blogiini lukioikäisenä, koska halusin edistää kotikaupunkini Lappeenrannan teatteriympyröiden masentavaksi kääntynyttä julkisuuskuvaa. Kirjoitin aluksi nimimerkin suojista, mutta sen suomasta turvasta huolimatta en kokenut, että kasvojenkohotusta tulisi tehdä liioittelevilla tai jopa valheellisen kehuvilla väittämillä. Sellainen kun ei palvelisi sen paremmin teatterin kuin katsojienkaan etua, ja siksi luonteva suunta olikin alkaa kirjoittaa teatterikritiikkejä. Aidosti kehuvallakaan kritiikillä ei kuitenkaan olisi mitään merkitystä, jos se ei olisi lukijoiden mielestä uskottava.

Henkilökohtaisella otteella – Juhlavuoden juttuantia SARVissa & Kritiikin Uutisissa

Eikö jo toinen niistä askelmista, jotka virittävät ihmisolennossa kiinnostuksen taiteeseen ja kulttuuriin, ole kriitikon näkökulma? (Nimitettäköön ensimmäistä lumoutumiseksi.) Vaikka kaikista meistä ei tule ammattikriitikoita, kuten ei myöskään ammattitaiteilijoita, jokin yliyksilöllinen vaisto ihmisessä viettää siihen suuntaan. Tämän voimavaran kultivoiminen on kulttuurin, niin taiteen kuin sen kritiikin, yksi tehtävä.

Rahat ja henki

Kuultuani Milja Sarkolan julkaisevan samaan aikaan Pääomani-romaanin ja -näytelmän, virisi ajatus yhteisjutusta. Olisin sekä kirjallisuus- että teatterikriitikko. Olen kirjoittanut kirjallisuuskritiikkiä 1990-luvun alusta lähtien, teatterikritiikkiä en milloinkaan.

Kadonnutta aikaa etsimässä – Ville Hänninen ei kaihda herkkyyttä kriitikon ja kirjailijan työssä

Tapaamme Ville Hännisen (s. 1976) kanssa Ravintola Kirkukissa Helsingin Puotinharjussa. Ei ole sattumaa, että hän valitsi kohtaamispaikaksi tämän, rappeutuneessa, entisessä ostoskeskuksessa olevan etnisen ravintolan. Hänninen kun mieluusti hakeutuu syrjään, marginaaleihin. Niin myös kriitikkona, freelance-toimittajana ja tietokirjailijana.

Kokemuslähtöisestä kritiikistä

Kritiikin Uutisissa julkaistaan lomakauden ajan juttuja lehden arkistoista. Tässä kolumnissa Jonimatti Joutsijärvi pohtii kulttuurijournalismille mahdollisia tapoja tavoittaa asianharrastajia laajempia yleisöjä.
bursa escort