Kirjoitan tämän viimeisen kolumnini lehden ilmeisimmälle ja kriittisimmälle lukijakunnalle, kriitikoille. Lukuohjeeksi sanottakoon, että olen itse kirjoittanut kritiikkiä, ollut sen kohteena, tilannut sitä lehtiin ja tehnyt sille tilaa niissä. Ennen muuta olen nautiskellut kritiikkiä jo parikymmentä vuotta.
”Lopultahan kaikki taide on poliittista, joskaan ei puoluepoliittista. Elinympäristömme kannalta yksi yhä vain tärkeämmäksi tuleva näkökulma on neohumanismi. Maapallolla on muutakin elämää kuin ihmisiä. Tämä täytyy ottaa huomioon myös taiteessa.” Siskotuulikki Toijosen haastateltavana SARVin kunniajäsenyyden hiljattain saanut kuvataidekriitikko Marja-Terttu Kivirinta.
On ymmärrettävää, että taiteilija haluaa välttää leimoja ja tiukkoja kehikkoja. Lajimääritelmien ja muiden taiteellisten termien karsastaminen voi kuitenkin olla myös vähemmän perusteltua. Taidekenttää kriitikkona ja museotyöläisenä viime vuosina seurannut Petteri Enroth ottaa esimerkiksi äänitaiteen käsitteen.
Saaren kartanon residenssi kutsui kriitikoita osallistumaan DasArts-palautteenantotyöpajaan tänä syksynä. Intensiivisten päivien tuloksena syntyi idea kriitikoiden omasta palautteenantokurssista.
Suomen arvostelijain liiton kuvataidejaos järjesti torstaina 26.10. Kuvataidekritiikin tila -keskustelutilaisuuden Helsingissä Galerie Anhavalla. Paneeliin osallistunut kriitikko, jaoksen hallituksen jäsen Petteri Enroth tiivistää keskustelun antia, johon sisältyi rutkasti näkökulmia esimerkiksi valtion roolista kritiikin turvaajana aina siihen, miten kritiikin ja muun kulttuurijournalismin suhdetta voisi ajatella uusiksi.
Kun kulttuurijournalismin määrä supistuu, kritiikki uhkaa kadota juttumuotona tai hautautua hybridiformaatteihin. Kritiikkien määrä on vähentynyt mediassa. Tämän me jo tiedämme. Vähemmän kirjoja, kuvataidetta, musiikkia, teatteria arvioidaan ja kääntäen: enemmän teoksia ja esityksiä jää kokonaan mediahuomion ulkopuolelle.
Jukka Kajava tuli minulle tutuksi jo 60-luvulla, kun olin vielä pieni pojankoltiainen. Työväenluokkaan kuuluva isäni aamun Hesaria lukiessaan ensin huudahti ”hyvä Kari” ja jonkin ajan päästä ”saatanan Kajava”. Toisin kuin toinen Helsingin Sanomien suuri lyttääjä Seppo Heikinheimo, Kajava oli tunnettu nimi kaikkialla, kulttuuripiireistä raskaan työn raatajiin.
Kolmiosaisessa juttusarjassa Heidi Backström tarkastelee kohtaamista kriitikon työkaluna kolmesta näkökulmasta, jotka ovat dialoginen kritiikki, keskustele kriitikon kanssa -konsepti ja livekritiikki. Viimeisessä osassa pohditaan mitä on kaikkea taidekritiikki, siis teokseen kohdistuva punnittu, ammattimainen, arvottava ja tulkitseva toiminta voisi olla livetilanteessa ja liveformaattina, niin että sitä kutsutaan ja se tunnistetaan taidekritiikiksi.
Yhtenä Suomen arvostelijain liiton vuosina 2020–2023 toteuttaman Kritiikki näkyy! -hankkeen osa-alueena oli ”Keskustele kriitikon kanssa”. ”Hankkeen piirissä tarjottiin yleisön jäsenille mahdollisuutta keskustella kahden kriitikon kanssa esityksestä, konsertista, teoksista tai elokuvista. Osallistujat etsittiin pääasiassa sosiaalisen median kautta. Intiimit tilanteet olivat antoisia myös kriitikoille.”
