Topi Linjama, Matkaopas Matteus-Passioon (Basam Books, 2020).

Yle Radio 1 Matteus-Passio, kuunneltavissa Yle Areenassa toukokuun alkupuolelle asti.

Matteus-passion kuuntelua Yle Radio 1:stä, radiolähetyksen live-seuranta ”Matkaopas Matteus-passioon” Facebook-sivulla, torstaina 9.4.2020.

Miltä Bachin tulkinta klassisesta kärsimysnäytelmästä kuulostaa koronakaranteenissa? Kärsimys, menetys, syyllisyys – Matteus-passion tunneaines resonoi nykyhetken kanssa kuin konsanaan basso continua Tuomaskirkon jykevässä lattiassa. Passioyleisö 2020 ei kuitenkaan kokoonnu kirkkoihin ja konserttisaleihin, vaan on virtuaalinen, hetkellinen ja hajallaan suljetun maakuntarajan molemmin puolin ja keskustelee teoksesta Facebookin liveseurannassa tuore opaskirja tienviittanaan. Matteus-passiolla on vanhastaan voimakas yhteisöllisyyttä luova vaikutus, mutta uusi asetelma synnytti erityistä reaaliaikaista kokemusten ja arvioiden jakamista.

Yleisradio lähetti kiirastorstain iltana Matteus-passiosta Barcelonassa keväällä 2019 nauhoitetun tallenteen, jossa Le Concert des Nations -orkesteria, La Capella Reial de Catalunya -kuoroa ja Cor Infantil Amics de la Unió -lapsikuoroa johti katalonialainen kapellimestari ja kuuluisa gambisti Jordi Savall. Vastikään Matkaopas Matteus-Passioon -nimisen tulkitsevan teoksen julkaissut musiikkitieteilijä Topi Linjama järjesti Facebookissa radiolähetyksen liveseurannan ja annosteli kirjaansa pohjautuvaa tulkinnallista tietoa kustakin osasta passion edetessä.

Lisäksi Ylen toimittaja tiedotti lähetyksessä niin teoksesta kuin Facebook-seurannastakin, ja kuvien perusteella moni osallistuja lehteili Matkaopasta tai passion partituuria. Syntyi monikanavainen ja monitasoinen yhteisöllinen taidekokemus, joka sysii pohtimaan myös passion merkitystä ja sen karanteeniolojen myötä korostunutta ajankohtaisuutta.

Syntyi monikanavainen ja monitasoinen yhteisöllinen taidekokemus, joka sysii pohtimaan myös passion merkitystä ja sen karanteeniolojen myötä korostunutta ajankohtaisuutta.

Myös Matteus-passiota vuosittain Helsingin Johanneksenkirkossa esittävän Suomen Laulun jäsenet olivat uuden tilanteen edessä: laulamisen sijaan he kommentoivat radiolähetystä reaaliaikaisesti omassa WhatsApp-ryhmässään. Vuonna 1921 alkaneen ja sotavuodet pois lukien katkeamattomana jatkuneen tradition hetkellinen murtuminen satavuotisjuhlien kynnyksellä on paitsi henkilökohtaisen hämmennyksen aihe myös suomalaisen musiikkielämän kannalta symbolisesti merkittävä sattumus.

Nyanssien harmoniaa

Matkaopas Matteus-passioon ei ole raskas tietokirja, mutta tarjoaa riittävät pohjatiedot barokin musiikkielämästä ja estetiikasta ylipäänsä, Bachin urasta erityisesti sekä Matteus-passion rakenteesta, ja löytyypä teoksesta myös passion teksti sekä saksaksi että suomeksi kirjoittajan kääntämänä ja keskeisiä termejä lyhyesti avaava sanasto. Sellaisena Linjaman kirja tarjoaa kelpo työkalupakin sävelteoksen lähempään omaehtoiseen tutkailuun. Myös Matteus-passiota vuosikausia esittänyt laulaja kertoi Bachin symboliikan avautuneen sen valossa aiempaa paremmin.

Itse Matteus-passio on loppumaton musiikillisten hienouksien vuo, kahden jykevän kuoropaaden väliin jännitetty kattava barokkinen hittipotpuri. Kertomusta eteenpäin vievät resitatiiviosuudet hyppivät melodisesti ja sävellajien osalta siinä määrin, ettei niistä jää kuulijalle päähän soimaan kuin korkeintaan yksittäisiä muistikuvia merkityksellisimmistä intervalleista. Välillä Jeesuksen puhetta kehystävät vain kepeät jouset kuin sädekehänä loistaen, välillä keskustelu ankkuroidaan tukevalla urkulinjalla.

Kuulijalla on kaikki tarvitsemansa aika havainnoida jousien korukuvioiden ja solistin mantramaisen hoennan jännitteisyyttä ja arvioida myös sisäisiä tuntemuksiaan.

Aariat ovat poikkeuksellisen kauniita. Ne viipyvät johtoaiheessaan niin kauan, että kuulijalla on kaikki tarvitsemansa aika havainnoida jousien korukuvioiden ja solistin mantramaisen hoennan jännitteisyyttä ja arvioida myös sisäisiä tuntemuksiaan. Läpeensä tutut koraalit kutsuvat koko seurakuntaa vähintäänkin hyräilemään mukana. Kolmisen tuntia myöhemmin koko tapahtuma törmää surua jylisevään kuoroseinämään ja barokkipoikkihuilun itsepintaisesti riitelevään pidätykseen, joka fermaatissaan määrittämättömän ajan viipyillen luo vielä ”viimeisen katseen kärsimystielle” (s. 85) ennen paluutaan viimeiseen c-molliharmoniaan.

Linjaman kirja tarjoaa nyansoidun pääsyn Matteus-passion nuottitasolle. Se avaa havainnollisesti muun muassa resitatiiviosuuksissa taajaan ilmeneviä sävelkorkeuden vaihteluita ja niiden kytkeytymistä tarinalliseen ainekseen: kansanjoukon vaatiessa Jeesuksen ristiinnaulitsemista melodiassa vilahtaa paholaisen intervalli tritonus, kun taas siellä täällä tavattava oktaavihyppy symboloi kaikenkattavuutta ja alleviivaa niin evankeliumin ennakoitua leviämistä kaikkeen maailmaan kuin pelastussanoman ja ehtoollisen universaaliuttakin. Vastaavasti ylöspäin suuntautuva vähennetty septimi voi Linjaman tulkinnan mukaan viestiä esimerkiksi hyväksyntää ja maailman köyhien puolelle asettumista mutta myös jännitteisyyttä Juudaksen suorittaman ilmiannon yhteydessä.

Kansanjoukon vaatiessa Jeesuksen ristiinnaulitsemista melodiassa vilahtaa paholaisen intervalli tritonus.

Oktaavihyppy symboloi kaikenkattavuutta.

Myös resitatiiviosuuksille tyypillinen sävellajien häilyvyys saattaa itsessään kommunikoida jotakin: esimerkiksi henkilöhahmon aaltoilua eri tunnetilojen välillä. Barokissa sävellajit nimittäin kytkeytyivät nykykäsityksiä läheisemmin eri tunnetiloihin ja kullakin oli omat luonteenpiirteensä, kuten Linjama taustoittaa. Viime kädessä tämä pohjautui tuolloin käytössä olleisiin, nykykäytännöistä poikkeaviin viritysjärjestelmiin, jolloin eri sävellajit todella soivat erilaisina – puhumattakaan kylmien ja kosteiden kirkkotilojen barokkisoittimille aiheuttamista spontaaneista viretilan muutoksista, joista johtuen alkuperäiselle 1700-luvun yleisölle Matteus-passiokin on soinut eri lailla kuin täsmällisemmälle nykyajallemme.

Näitä sävellajien tunnelma- ja tunnekytköksiä Bach hyödyntää toistuvasti, esimerkiksi avatessaan teoksen juhlallisen surullisella e-mollilla, mutta sekoittaessaan siihen poikakuoron heleää g-duurikoraalia.

Hyppivinä ja intervallivetoisina kertojan, Jeesuksen ja erilaisten satunnaisten sivuhenkilöiden repliikit muodostavat musiikillisen vastakohdan tasaisesti virtaaville koraaleille. Koraalit ovat olleet teoksen alkuperäiselle kuulijalle läpikotaisin tuttua arkipäivän käyttömusiikkia, jota Bach on varioinut, paloitellut ja ripotellut sinne tänne teokseensa. Pelkästään kuuntelemalla on miltei mahdotonta sanoa, onko kyse samasta vai eri virrestä. Linjaman sanoin, tutut koraalit ”tuovat passioon yhteisöllisen hartaudenharjoittamisen tason” (s. 20).

Matkaopas Matteus-passioon vie meidät suoraan Bachin teoksen konehuoneeseen, barokin musiikilliseen keinovalikoimaan ja retorisiin totunnaistapoihin, joista olisi mielellään lukenut lisääkin. Bach maalaa sävelillä. Huilujen kevyet staccatot kuvaavat kyyneliä, ja hieman myöhemmin verenpisarat putoavat niitä raskaammin. Kun puhe tulee käärmeestä, melodia luikertelee. Ristille nousemista, polvistumista tai tunnelman laskua kuvataan nousevin ja laskevin intervallein. Aina, kun tarinan kerronnallisessa keskiössä oleva risti mainitaan, Bach käyttää ylennettyjä säveliä, ei vähiten sen vuoksi, että ylennysmerkki (#) on niin ikään saksaksi Kreuz, risti. Jopa tietyissä sävelaiheissa esiintyvien nuottien määristä on löydettävissä viittauksia sellaisten psalmien suuntaan, joissa käsitellään samaa aihetta.

Linjaman analyysi on tarkkaa ja kiinnostavaa. Toki spekulatiivisen ylitulkinnan rajaa koetellaan toistuvasti, ja usein kirjoittaja itsekin huomioi tämän erilaisin lieventävin äänenpainoin; kun toisaalta tiedämme Bachin viehättynen numerologiasta ja ylenpalttisesta symbolismista, ei tällainen lähestymistapa lopulta ole kaukaa haettu.

Passiotarinan draamallinen käänne, ja nähdäkseni myös Linjaman kirjan vahvin yksittäinen tulkinnallinen kiteymä, on seuraava. Jeesus puhuttelee suoraan isäänsä Jumalaa ja esittää kuuluisan toiveensa sittenkin välttyä ristinkuolemalta, joskaan ”ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä tahdot”. Viimeisen, viime kädessä ristin hyväksymistä tarkoittavan repliikin ensimmäinen nuotti on ylennetty ristinmerkillä ja sitä ennen on lyhyt tauko. Kirjailija huoahtaa: ”Jumalan tahtoon tyytymiseen kuluu Jeesukselta Bachin tulkitsemana yksi kahdeksasosatauko […] Meillä muilla osaansa tyytymiseen saattaa mennä loppuikä.” (s. 42)

Ajankäyttö ja kerronnan rytmittäminen nousee liki kolmituntisessa sävelteoksessa väistämättä keskeisen asemaan muutoinkin. Juudaksen hirttäytyminen ja Jeesuksen varsinainen kuolema ohitetaan kuin todeten, kun taas huomattavasti suurempi osa teoksesta omistetaan ”lyyrisen minän” sisäisille pohdinnoille.

Passion mietiskelevyys ja pietistinen sisäänpäin kääntyminen ovat harkittua musiikillisesti rakennettua viipyilyä, joka heijastaa Bachin suvereenia muodon hallintaa myös ajankäytön osalta.

Kuulija tietää, että ei ole kiire mihinkään; että tämä suurenmoinen musiikki kuullaan vielä uudelleen.

Partituuria seuraamalla teoksen rakenne paljastuu koko mitassaan, ja etenkin kiireettömät aariat paljastavat salansa. Siinä vaiheessa, kun aaria on kertaalleen esitetty ja nelisen minuuttia kulunut, säveltäjä kylmänviileästi kehottaa da capollaan soittajia palaamaan alkuun. Tässä on jotain omituisen rauhoittavaa. Kuulija tietää, että ei ole kiire mihinkään; että tämä suurenmoinen musiikki kuullaan vielä uudelleen ja tulee vielä toinen mahdollisuus tarkastella sitä, mikä ensimmäisellä kerralla ehkä jäi huomiotta.

Kenties tämä on käyttökelpoinen metafora myös monissa herkkävireisissä aarioissa käsitellylle menetyksen, surun ja heikkouden tunteelle, johon aina palataan, josta aina löytyy jotain uutta ja joka ei salli kiirettä, vaan ylevöityäkseen edellyttää viipyilevää ja omistautunutta tutkailua.

Maallinen, pyhä vai maallinen pyhä?

Linjaman kirjanen on nimenomaan sitä, mitä sanookin olevansa – ei musiikkitieteellinen tutkimus, vaikka tutkimukselliseen näkökulmaan nojautuukin, eikä pelkkä teoksen kommentaari, vaan samalla syvästi henkilökohtainen tutkimusmatka passion ytimeen. Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin yritys ymmärtää Matteus-passion ja elämän välistä suhdetta.

Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin yritys ymmärtää Matteus-passion ja elämän välistä suhdetta.

Bachin mestariteoksen voi hyvällä syyllä nähdä soveltuvan menetyksen, surun ja syyllisyyden perustunteiden työstämiseen paljon yleisemmälläkin tasolla kuin mitä sen sisältöaihe, erään historiallisen henkilön ja samalla maailmankatsomuksellisen rakennelman keskushenkilön kärsimyshistoria, kristillisestä dogmatiikasta nyt puhumattakaan, ensinäkemältä antavat ymmärtää.

Suuruudestaan huolimatta kysymyksenasettelu ei tunnu falskilta, koska se on ollut kirjoittajalleen totta. Jo esipuheesta käy ilmi, että Linjamalle Matteus-passion kuunteleminen ja tutkiminen on alusta lähtien ollut oman, äidin menettämiseen kytkeytyvän lapsen surun työstämistä. Tutkimusmatkan edetessä tulee ilmeiseksi, että kyse on myös lestadiolaiskristillisen lapsuusmaiseman uudelleenajattelemisesta ja ylipäänsä kristinuskon oppisisällön, tapakulttuurin ja tunneaineksen henkilöhistoriallisestakin uudelleenarvioimisesta.

Henkilökohtainen näkökulma ei kuitenkaan äidy ylenpalttiseksi tilinteoksi tai häiritsevissä määrin tuo passion objektiiviseen symboli- ja rakenneanalyysiin vieraannuttavaa ja tyypillisesti ylitulkinnoille altistavaa tunnetasoa, vaikka henkilökohtainen aines välillä tekstin tasolla ilmaantuukin eteemme yllättäen.

Sivuhypyt itse teoksen analyysista esitetään useimmiten mielenjuolahduksina, assosiaatioina: ”Aarian tilanne tuo mieleen erään heinäkuisen illan…” (s. 37); ”En voi olla ajattelematta Greta Thunbergin tapaisia ihmisiä” (s. 54).

Kirjan lukijan ajatus ei varmastikaan yhtä kerkeästi vaella kaikkia samoja polkuja. Linjaman kirjoitustavan ansio on kuitenkin juuri siinä, että se tarjoaa paradigman – taivutuskaavion, mallin – passion henkilökohtaiseen kohtaamiseen. Matkaopas ei sano ”näin”, vaan ”jotenkin näin”.

Nämä lähtökohdat kirjailija mainitsee rehellisesti ja tehdäkseen valitun näkökulman ymmärrettäväksi ensisijaisesti itse sävelteoksesta ja sen tulkintatasoista kiinnostuneelle tuntemattomalle lukijalleen. Ajattelisin kuitenkin, että näin voimakas asetelma olisi mahdollistanut pitemmällekin viedyn ajatustyön.

Linjaman kysymisen tapa siirtää pääsiäisevankeliumin tapahtumat pykälää yleisempään rekisteriin ja siten vähintään herättää sen kiinnostavan kysymyksen, missä määrin Matteus-passio on teologiaa ja hermeettisesti suljettu musiikillis-tunnustuksellinen kokonaisuus, vai ovatko sen musiikilliset ansiot yhtä lailla maallistuneen, epäilevän tai kenties aktiivisen ateistisen kuuntelijan tavoitettavissa.

Vain kirjan rivejä lukemalla todistusaineisto näyttää hajoavan kahtaalle. Yhtäältä Linjama kiinnittää huomiota siihen, miten kantaatit ja passiot olivat Bachin aikana kristillistä käyttömusiikkia, jossa estetiikka osaltaan palveli kirkollisia tarkoitusperiä. Kenties Matteus-passio todella on ”saarnaa toisin keinoin,” kuten filosofi Hans Blumenberg teoksessaan Matthäuspassion (Suhrkamp 1988, s. 71) muotoilee.

Linjaman mielestä Bach harjoittaa teologiaa – kollektiivisen syyllisyyden teologiaa – ja vaikka kirjailija ilmaisee vaikeutensa hyväksyä kristinuskon dogmisisältöä sellaisenaan, Bachin musiikki saa hänet kokemuksellisesti uskomaan ristinkuolemaan.

Saman kokemuksen rekisteröi päiväkirjassaan jo vuonna 1928 nuori Saima Harmaja, jolle Bachin musiikki antoi sen, mitä saarnat, rukoukset ja hengelliset kirjat eivät olleet antaneet. Nämä näkökulmat puhuvat sen tulkinnan puolesta, ettei passio ole taideteoksena erotettavissa teologisesta sisällöstään, vaikkei sen kuluttaminen kuuntelijalta henkilökohtaista uskoa tai kirkollisveron maksamista edellytetäkään.

Toisaalta kirjassa korostuu myös passion yleisinhimillinen voima ja kyky puhutella kutakin suoraan ja ohi koko kristillisen apparaatin. Matteus-passio ei tarjoa valmiita vastauksia, mutta kuitenkin muotoilee ihmisenä olemisen suuria kysymyksiä musiikin keinoin ja antaa hahmon ”ihmiskunnan yhteiselle murheelle” (s. 11), kuten Linjama muotoilee Owe Wikströmiin nojautuen. Tapahtumatasolla evankeliumin tarina on myös ”inhimillinen ja uskottava,” kirjailija toteaa ja jatkaa etäisen ernopaasilinnamaiseen tapaan: ”Ei ole vaikea kuvitella ihmistä, jota kidutetaan ja joka teloitetaan ilman syytä. Sellaista tapahtuu kaiken aikaa.” (s. 88)

Matteus-passion rajautuminen syyllisyyteen, kärsimykseen ja menetykseen vailla häivähdystäkään pääsiäisaamun uudesta toivosta tekee siitä välivaiheen kristinuskoa.

Etenkin Matteus-passion rajautuminen syyllisyyteen, kärsimykseen ja menetykseen vailla häivähdystäkään pääsiäisaamun uudesta toivosta tekee siitä välivaiheen kristinuskoa. Linjaman mukaan se kuvaa näköalatonta ja Jumalan poissaolon leimaamaa aikaa, ja sellaisena puhuttelee meitä globaalien ongelmien kanssa painivia ja ylipäänsä elämän merkityksellisyydestä epävarmoja. Näiden ajatusten aksentit ovat normaaliakin voimakkaammat nyt, kun tulevaisuutta luetaan eksponentiaalisilta käyriltä ja tukevasti mollissa soivaa pietististä iloa pilkahtaa korkeintaan siinä, että kulkutautiin päiväkohtaisesti kuolleiden lukumäärä on yhden elämänsuunnitelman verran pienempi kuin eilen.

Mutta puhuuko Bachin musiikillinen teologia meille muuta kieltä kuin teologiaa? Onko se vain saarnan jatkamista toisin keinoin? Onko teoksen varsinaista merkitystä ja merkityksellisyyttä edes mahdollista tavoittaa maallistumisen jälkeen? Onko Matteus-passion koskettavuudessa kyse vain siitä, että projisoimme omia henkilökohtaisia, maallisia ja yleisinhimillisiä menetyksenkokemuksiamme alkuperäiseen kristilliseen kehikkoon, jolloin teoksen yleisinhimillisyys olisi niin ikään vähemmän yllättävää, koska siinä heijastuisi etupäässä kuuntelijan itsensä siihen omasta tilanteestaan heijastama tunneaines?

Onko kristinusko itse kokenut luterilaisen arkipäiväistymisensä myötä sellaisen yleiseen liudentumisen, että huomio Matteus-passionkin yleisinhimillisestä tunneaineksesta toimii jo argumenttina sen ytimellisen nykykristillisyyden puolesta pikemminkin kuin sitä vastaan?

En osaa vastata näihin kysymyksiin tyhjentävästi. Mainitun filosofi Blumenbergin ajattelutapaa mukaillen voisi kuitenkin ajatella, ettei maallistuneen nykykuulijan taidekokemus ole välttämättä alempiarvoinen sisällöllinen johdannainen, vesittynyt versio jostain aiemmin ehyestä. Ei siis pelkkää humaaniksi yleissentimentalismiksi maallistunutta kristillistä vakaumusta, vaan pikemminkin samaan tarpeeseen vastaamista, saman maallistumiskehityksessä tyhjäksi jääneen tilan täyttämistä uudella maailmankuvallisella tulkinnalla – ja sellaisena meille myöhäismoderneille totta.

Matteus-passiossa ei ole kyse maallistuneesta pyhästä, vaan maallisesta pyhästä.

Tästä näkökulmasta Matteus-passiossa ei ole kyse maallistuneesta pyhästä, vaan maallisesta pyhästä, missä ”pyhä” on vain toinen nimi sille, mitä pidämme arvokkaana ja loukkaamattomana. Kyvyttömyytemme tavoittaa teoksen alkuperäistä, valistuksen aikaa edeltävää kokemushorisonttia ei tee Matteus-passiosta maailmankuvallisen menetyksen monumenttia, vaan pikemminkin teos mukautuu kulloiseenkin aikaan ja on yhteistä eurooppalaista kulttuuriperimää irrallaan juutalais-kristillisen aineksen mahdollisesta elävyydestä tai sen puutteesta.

Kollektiivinen etäpassio

Linjaman teos tukee omilla assosiatiivisilla tulkinnoillaan kärsimyskertomuksen ja nykypäivän tapahtumien välisiä rinnastuksia ja siten osaltaan rakentaa Matteus-passion iätöntä ajankohtaisuutta.

Kansanjoukkojen raivokkaat huudot (vähennetty septimisointu) rinnastuvat sosiaalisen median julkisiin lynkkauksiin, jollaiset onneksi loistivat poissaolollaan kiirastorstain Facebook-seurannassa. Linjaman tulkinnassa Pietarin kolminkertainen Jeesuksen kieltäminen vastaavasti muistuttaa nykyihmisen kyvyttömyyttä puolustaa turvapaikanhakijoita ja muita maailman kärsiviä seurausten pelossa.

Kansanjoukkojen raivokkaat huudot (vähennetty septimisointu) rinnastuvat sosiaalisen median julkisiin lynkkauksiin.

Kärsimysnäytelmä ohjaa elämänkatsomuksen puoleen, oli sen pohja sitten viime kädessä uskonnollinen, eettinen, poliittinen tai puhtaan esteettinen.

Kirjailijakaan ei ole voinut aavistaa, miten ajankohtaisiksi tällaiset yhteydet tänä nimenomaisena keväänä muodostuisivat. Kirkkokonserttien puutteessa jotain perinteestä ja siihen kytkeytyvästä hetkellisestä yhteisöllisyydestä jäi tällä kertaa kokematta, mutta tilanne synnytti myös aivan uusia taiteen kuluttamisen muotoja.

Monta sataa vuotta vanha teos, joka on osoittanut ilmeisen iättömyytensä ja joka musiikillisessa muotokielessään juontaa tukevasti barokista, sai tällä kertaa omalle ajallemme tyypillisiä digitaalisia kerroksia. Tykkäykset ja sydänemojit sinkoilivat pyhän äärelle syntyneessä virtuaalisessa tilassa kuin poikakuoron heleät koraalit aikoinaan Leipzigin Tuomaskirkon holveissa.

Tilanne synnytti ainutlaatuisen rakenteen, jossa kättä löivät iätön ja aikaan sidottu, varhaismoderni ja modernin jälkeinen, digitaalinen ja analoginen. Jotain 1900-lukulaista oli siinä, että paikan lisäksi ajan kahleista vapautunut nyky-yleisö kuitenkin omasta halustaan kerääntyi tiettyyn aikaan vastaanottimien ääreen. Live-seurannan keskustelusäikeet täyttyivät pian lähetyksen alettua teksti- ja kuvatervehdyksistä, joiden perusteella Bachia kuunneltiin kutimen ääreltä; pääsiäiskokko paloi rantahiekalla; partituureja ja tekstivihkoja lehteiltiin.

Kuva: Melissa Paakkanen

Kuva: Timo Pankakoski

Osallistujat jakoivat auliisti tietojaan ja arvioitaan niin itse passiosta kuin sen espanjalaisesta toteutuksestakin – esityksen kestäessä, ei vasta puoliajalla tai kirkon pihamaalla. Tempoja arvioitiin.

Yleisin käsitys tuntui olevan, että Savallin käsittelyssä tahti oli paikoin turhan ripeä, mutta etenkin alussa huomattavan hidas, ja kuoro tuntui hetkittäin jäävän kahden pauhaavan orkesterin jalkoihin. Kenties basso hohotteli turhan paljon. Aariat kirvoittivat pakahtuneimmat kommentit, ja joku kertoi laulavansa koraalien bassostemmat kautta linjan, joku sopraanoaarioita.

Tykkäykset ja sydänemojit sinkoilivat pyhän äärelle syntyneessä virtuaalisessa tilassa kuin poikakuoron heleät koraalit aikoinaan Leipzigin Tuomaskirkon holveissa.

Etäälläolon vuoksi tänä vuonna jäivät kuulematta kirkon tasaisin väliajoin täyttävät yhtäaikaiset suhinat, jotka syntyvät koko täyteen ahdetun seurakunnan samanaikaisesti kääntäessä käsiohjelman sivua; osien väliset joukkoyskimiset sentään kuultiin nauhalta, ja vain tietoisuus ajallisestakin etäisyydestä hälvensi vaistomaisesti syntyneen tartuntapelon.

Moni keskustelija oli tullut paikalle tuntevana ja kärsivänä. Läsnä olivat niin muistot lapsuuden passioista kuin akuutti eristyneisyys ja yhdessä saatu lohtu. Monen ajatukset olivat kuolevien ja kärsivien luona, mutta myös niiden luona, jotka tekevät tämän kirjoitushetkelläkin pitkää päivää elämästään kamppailevien parissa.

Ytimeltään Matteus-passio on jaettua syyllisyyttä ja menetyksen hiljaista sisäistämistä; se päättyy vailla pienintäkään vihjettä pääsiäisen ilosanomasta. Duureja on etsittävä muualta, mutta Bachinkin sävellystyötä ohjannut kertomusrakenne takaa niiden tulevan.

Kirjoittaja on helsinkiläinen tutkija.