Tämä on viimeinen kolumnini Kritiikin Uutisiin. Kuuden tekstin pesti on kestänyt vuoden. Tuntuu, että homma oli ajanhukkaa.
Kun päätoimittaja Martti-Tapio Kuuskoski kysyi minua kolumnistiksi, päätin ylittää odotukset. Näyttäisin, että akateemisen kulttuuriväen julkaisuun voi kirjoittaa tavalla, joka puhuttelee ydinyleisön ohella ihmisiä laajemminkin: kolumnini keräisivät kenties viisinkertaisen lukijamäärän verrattuna sivuston muihin teksteihin.
Käsittelisin kolumneissani vaiettuja aiheita, kuten ammatti-identiteetin murenemista, pätevyyden ongelmaa ja kollegakateutta. Kirjoittaisin henkilökohtaisesti mutta yleisesti, älykkäästi mutta maanläheisesti. Ihailemani älyköt, kuten Anu Silfverberg, jakaisivat tekstejäni, mutta myös joku koko kansan tuntema hahmo, kuten Sara Sieppi. Näkyvyyteni ajattelijana kohoaisi tasolle, joka täyttäisi sen potentiaalin, jonka tunsin sisälläni mutta jota maailma ei ollut vielä tunnustanut.
Ihailemani älyköt, kuten Anu Silfverberg, jakaisivat tekstejäni, mutta myös joku koko kansan tuntema hahmo, kuten Sara Sieppi.
Rupesin hommiin. Kirjoittaminen oli yhtä helvettiä. Huokailin, irvistelin ja lähes itkin sörkkiessäni viikkojen ajan parin sivun tekstimössöjä, jotka eivät heijastaneet haaveitani. Deadlinet paukkuivat.
Mutta lopulta minä aina onnistuin. Kun huomasin lauseideni viimein kohoavan asettamani riman yli – kun onnistuin sanomaan vetävästi ja tarkasti sen mitä sisälläni tunsin – käteni nousivat tuuletukseen ja suustani pääsi: ”Jes, jes, jesss!”
Tätä maailma ei voi ohittaa, ajattelin jokaisen kolumnin valmistuttua. Tämä tulee leviämään kuin viimeisin variantti. Tämä muistetaan.
Lopputulos?
Kolumnit menestyivät niin kuin asiat tavallisesti menestyvät: ihan okei. Yhdenkään kolumnin näyttökertojen määrä ei pompannut esiin. Anu Silfverberg ja Sara Sieppi eivät jakaneet tekstejäni. Kiittäviä kommentteja sain lähinnä omissa somekanavissani, joissa itse ahkerasti markkinoin kolumnejani. Julkaisuviikon jälkeen niitä ei ole enää luettu. Tiedän sen, koska seuraan lukuja säännöllisesti siinä toivossa, että ”jotain tapahtuisi”.
Pidin kolumnejani kuolemattomina, mutta ne maatuvat jo.
Miksi vaivauduin?
• • •
Yksi lempikirjailijoistani on yhdysvaltalainen John Williams (1922–1994). Vain muutaman teoksen kirjoittanut Williams tunnetaan ennen kaikkea romaanistaan Stoner mutta myös Rooman ensimmäistä keisaria käsittelevästä Augustuksesta.
Stoner kertoo yliopiston apulaisprofessorista, jonka elämäntarina ei vaikuta romaanin arvoiselta. Stoner rakastaa työtään mutta ei saavuta urallaan mitään merkittävää. Avioliitto on vuosikymmenien mittainen hiljainen katastrofi. Romaanin lopussa sairauden väsyttämä päähenkilö tekee hajamielisenä tiliä elämästään kyselemällä itseltään: ”Mitä oikein odotit?”
Augustus taas kuvaa aikansa merkittävintä ihmistä: keisari Augustusta, joka myrskyisten sisällissotien jälkeen ohjasi valtakunnan kohti pitkää rauhanaikaa. Kirjeistä, dokumenteista ja päiväkirjamerkinnöistä koostuva teos on fiktiivinen läpivalaisu poikkeusyksilöstä, jonka saavutuksia länsimaissa muistellaan yhä.
Vasta Augustus-romaanin lopussa ääneen pääsee itse keisari. Kirjeessä ystävälleen hän tunnustaa, ettei pidä ponnistelujaan erityisen ihmeellisinä. Keisari on vain totellut sisältä nousevaa tunnettaan, jonka alkuperää tai merkitystä ei itsekään täysin ymmärrä. Augustus on läpi elämänsä näytellyt eri rooleja, eikä ihan hahmota, kuka sisimmässään todella on. Elämänsä ehtoopuolella keisarin keskeinen tunne on – kuten Stonerillakin – surumielisyys.
John Williamsin teokset vaikuttaisivat väittävän, että olit sitten keskinkertainen yliopisto-opettaja, joka unohtuu pian kuolemansa jälkeen, tai koko tunnetun maailman valtias, joka muistetaan vuosituhansiakin myöhemmin, päädyt lopulta saman kysymyksen äärelle.
Mikäs tässä olikaan se pointti?
• • •
Kysymys on masentava, mutta Williamsin romaaneissa sen taustalla hehkuu jotain ihmeellistä.
Stonerin ja Augustuksen elämän tarkoitus on nimittäin lukijalle päivänselvä. Havainto ei ole yllättävä, mutta Williamsin vähäeleisen ja kirkkaan proosan kautta lukija löytää sen itsestään, kuin yllätyksenä:
Elämä, jota ohjaa sisäisesti koettu merkitys, ei voi ulkopuolelta saada tai menettää arvoaan.
Augustusta kuljetti kiinteä tunne johtajuudesta, Stoneria vilpitön usko kirjallisuuden mahdollisuuteen herättää ihminen tietoiseksi itsestään. Molempien pyrintöjen menestys vaihteli, mutta taustavaikutin, tuo sisäinen tuntuma, pysyi. Kumpikaan ei ollut erityisen hyvä tai huono ihminen, ja elämänsä päätteeksi molemmat huomasivat olleensa yhtä paljon tuulen kuin kyvykkyytensä kuljeteltavina.
Augustusta kuljetti kiinteä tunne johtajuudesta, Stoneria vilpitön usko kirjallisuuden mahdollisuuteen herättää ihminen tietoiseksi itsestään.
Ja kyllä: kestävin onni niin hallitsijalla kuin luennoitsijalla paljastui tekemisen tasolta, arkisen ähertämisen itseisarvosta. Joskus ulkopuoliset tunnistivat sen, joskus eivät.
Ehkä sama pätee kolumnisteihinkin?
On muuten kolmaskin henkilö, johon tunnen pestini päätteeksi – myönnän että jo koomisen ylevää – sielunyhteyttä.
Se on John Williams itse.
Kun Williams kuoli vuonna 1994, häntä ei juuri tunnettu maailmalla. Williams oli ”kirjailijoiden kirjailija”, joka ei kiinnostanut suurta yleisöä.
Asia muuttui 2010-luvulla, kaksikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Williamsin maailmanvalloitus alkoi Ranskasta ja levisi kaikkialle Eurooppaan, Suomeenkin tietysti. Tänä päivänä John Williamsin romaaneja on myyty satojatuhansia kappaleita. Jostain syystä maailma yhtäkkiä rakastui Williamsin juonen tasolla eleettömiin mutta teemoiltaan jylhiin romaaneihin.
Toisinaan mietin, miten Williams reagoisi saadessaan tietää postuumista suurmenestyksestään. Mielikuvissani hän vain hymähtäisi: ”Vai semmoista!” Kirjailija ilahtuisi, tietysti, mutta ilo muistuttaisi vedenpinnan pientä kuohuilua, joka ei vaikuta syviin virtauksiin.
• • •
Erkka Mykkänen on 32-vuotias kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Hän on julkaissut kaksi proosateosta, novellikokoelman Kolme maailmanloppua (WSOY 2015) ja romaanin Something not good (WSOY 2018). Tällä hetkellä hänen mieluisin työnsä on Kirjoittamisesta-podcast, jonka hän toivoo innostavan ja lohduttavan kirjoittavia ihmisiä.
Kuva: Emilia Kangasluoma
Lue Erkka Mykkäsen aikaisemmat kolumnit:
Lopeta valittaminen, aloita kirjoittaminen
Suorasanaisuuden koulukunnan terveiset
0
0