Kesän aikana moninkertaistunut keskustelu rasismista ooppera-alalla näyttäisi kielivän siitä, että Black Lives Matter sytytti pitkään kyteneen kapinan myös oopperan kentällä. Paineen lisääntyessä taiteenlajilla alkaa olla kiire ryhtyä sanoista tekoihin.

Kesäkuussa Instagramiin ilmestyi tili, joka vaikutti ensisilmäyksellä provokatiivisesti nimetyltä: Opera is Racist. Jo pikainen vilkaisu sisältöön kuitenkin riittää oikeuttamaan otsikon:

”You did great! And you don’t even look African-American on stage!”

”I have been told to my face that an Asian man in a romantic leading role is ’not very believable’ and ’would not sell as many tickets’ when I asked about casting.”

Vastaavanlaisia lyhyitä tarinoita on lähes sata. Tekstipainotteisissa kuvissa alan ihmiset kertovat anonyymisti kokemuksistaan alalla. Tili ylitti kymmenentuhannen seuraajan rajapyykin vain noin kolmessa viikossa. Sivun takana on ryhmä ihmisiä, jotka vaativat muutosta – sekä alan rasismin näkyväksi tekemistä, tunnustamista. Näyttää siltä, että oopperainstituutio on joutunut kasvokkain oman rasististen rakenteidensa kanssa.

Vähemmistöaseman perusteella tapahtuvaa syrjintää oopperan alalla on tutkittu ennen kaikkea historiallisessa kontekstissa. Monille oopperaan syvällisesti perehtymättömälle saattaa tulla mieleen saksalaissäveltäjä Richard Wagner, jonka suhdetta antisemitismiin on tutkittu useilta eri puolilta vuosikymmenten saatossa (osin säveltäjästä itsestään johtumattomista syistä). Aikoja sitten vallinneita rakenteita ja eläneitä säveltäjiä on kuitenkin helppo tutkia ajan etäännyttämän harson läpi, kun taas nykypäivän syrjivät piirteet tuntuvat olevan monille – niin oopperan kentällä työskenteleville kuin sitä tutkiville – jonkinasteinen sokea piste.

Instagram, Opera is Racist.

Mutta ei kaikille.

Keskustelua oopperan rasistisista piirteistä on käyty melko näkyvästi englanninkielisessä maailmassa suurten lehtien palstoilla yhä enenevissä määrin ainakin kuuden viime vuoden ajan. Kolme vuotta sitten Sophie de Merteuil kirjoitti suorasanaisesti oopperan painivan suurten ongelmien kanssa otsikolla ”Opera’s Race Problem”. Merteuilin ulostulo oli vain yksi monista.

Tämän vuoden puolella keskustelu on kiihtynyt entisestään, kun toukokuussa George Floydin murhan jälkeen roihahtanut protestiaalto levisi myös taiteen kentälle. Kesän aikana moninkertaistunut keskustelu rasismista näyttäisikin kielivän siitä, että Black Lives Matter sytytti pitkään kyteneen kapinan myös ooppera-alalla. Kun oopperatalo toisensa jälkeen julkaisi eri sosiaalisen median kanavillaan Black Lives Matter -kuvia sekä lausuntoja nollatoleranssista rasismin suhteen, monet innostuivat: nyt talojen olisi viimein aika kohdata silmästä silmään alalla vallitseva arkipäiväinen syrjintä.

Ongelmallinen oopperakuvasto

Mitä oopperan kentällä on tapahtunut? Minkälaista keskustelua vuoden aikana on käyty? Minkälaisia ulostuloja on nähty?

Keskustelua on käyty vilkkaasti etenkin Yhdysvalloissa ja muualla englanninkielisessä maailmassa, mutta samat kysymykset koskettavat myös muuta oopperamaailmaa taiteenlajin globaalin nykyluonteen vuoksi.

Mikä siis tekee oopperasta erityisen ongelmallisen 2000-luvulla suhteessa muihin taiteenlajeihin? Oopperaan liitetty epätasa-arvon ongelma tuntuu jakautuvan kolmeen laajempaan kokonaisuuteen, joista jokainen kietoutuu joko suoraan tai epäsuorasti taiteenlajin historiaan.

Epätasa-arvon ongelma tuntuu jakautuvan kolmeen laajempaan kokonaisuuteen, joista jokainen kietoutuu joko suoraan tai epäsuorasti taiteenlajin historiaan.

Ooppera on leimallisesti eurooppalainen taiteenlaji: sen juuret ovat 1500-luvun lopun Italiassa, josta se levisi vikkelästi jo seuraavan vuosisadan aikana muihin maihin ja kehittyi täyteen loistoonsa 1800-luvun saksalaisen oopperan myötä.[1] Yleisön suosikkioopperat – jotka usein ovat myös paljon esitettyjä kassamagneetteja – ovat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa sävellettyjä teoksia. Ja näissä teoksissa on yleensä näkyvissä aikansa muotivirtaukset ja aatemaailma.

Ensimmäinen ongelmista liittyykin erityisesti yksittäisten oopperateosten sisältöön, eli niin sanottuun oopperakuvastoon, jonka monet kokevat ongelmalliseksi.

1800-luvulla Euroopan yli pyyhkäisi vahva nationalistinen eetos ja kansallinen herääminen. Inspiraatiota haettiin läheltä; monet kiinnostuivat oman maansa ja kansansa perinteestä ja tarustosta. Näin ollen monet sävelsivät musiikkia, joka pyrki ilmentämään ”kansallisia piirteitä”. Säveltäjä saatettiin myös nostaa kansallissäveltäjän asemaan, vaikka se ei olisi aina ollut perusteltua. Kansallisromanttisen taiteen kiillotettu omakuva jätti harvoin tilaa toisten ruusuiselle kuvaamiselle: muut kansat ja erilaiset vähemmistöt saatettiin usein esittää ”toisina”, vieraina, pahimmassa tapauksessa vaarallisena uhkana omalle olemassaololle.

Samalle vuosisadalle osui myös vahva orientalismi ja muiden kansojen ja kulttuurien eksotisointi. Myös tämä aikansa megatrendi näkyi taiteissa: kuvataiteet, musiikki sekä ooppera ammensivat myyttisestä ja mystisestä idästä. Oman kansan lisäksi kurkotettiin kohti tuntematonta.

Näiden lisäksi 1800-luvulle osui myös kolmas, tällä kertaa oopperaan taiteenlajina liittyvä tärkeä historiallinen ajanjakso: elettiin oopperan huimaa kehitys- ja kulta-aikaa. Giuseppe Verdin Aida, Georges Bizet’n Carmen ja Helmenkalastajat, Giacomo Puccinin Madama Butterfly ja Turandot vain muutamia mainitakseni. Yhteistä näille on se, että ne ovat paljon esitettyjä ja rakastettuja klassikkoja, jotka ammentavat aiheensa eksotisoidusta toiseudesta.

Aikansa megatrendi näkyi taiteissa: kuvataiteet, musiikki sekä ooppera ammensivat myyttisestä ja mystisestä idästä.

Kun oopperoita esitetään, musiikkiin saati librettoon tehdään harvoin muutoksia (joskus librettoa on saatettu muuttaa tai siitä on tuotettu tuoreempi, nk. nykykielinen käännös). Sen sijaan lavan tapahtumien avulla pystytään luomaan laajojakin merkitys- ja tulkintaeroja. Hyvä esimerkki Suomessa viime vuosina käydystä keskustelusta on Kansallisoopperassa esitetty Verdin Il trovatore, jossa ohjaaja oli päättänyt tuoda lavalle suuren määrän motivoimatonta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Näin ollen, sen sijaan että libretossa tai musiikissa olevia kyseenalaisia representaatioita yritettäisiin pohtia ja ratkoa, niitä voidaan päätyä liioittelemaan tai jopa lisäämään.

Kaikki eivät kuitenkaan ilahdu librettoon tai lavaohjeisiin kajoamisesta. Perinteikkäällä oopperan esittämisen tavalla on vankka kannattajakuntansa, joka usein vastustaa modernisoituja produktioita, jotka poikkeavat historiallisesta tai alkuperäisestä esitystavasta. Kannattajat vetoavat usein siihen, että jokin tietty aspekti, kuten vaikkapa karikatyyrit, stereotyyppiset hahmot tai blackface-meikki, kuuluu oopperan luonteeseen. Voisi kuitenkin kysyä, ovatko minkäänlaiset vanhentuneet saati loukkaavat teot oikeutettavissa sillä, että ne ovat ”taiteenlajille luonteenomaisia”?

Tuotantojen moninaisuus – tai sen puute

Oopperoiden stereotyyppiset, toiseuttavat narratiivit ovat vain yksi niistä ongelmista, joiden kanssa nykypäivän ohjaajat ja muut oopperan työntekijät joutuvat painimaan. Toinen on oopperainstituutioiden henkilöstön homogeenisyys. Kannanotot, joiden mukaan yksipuolisuus on johtanut esimerkiksi siihen, että talot ottavat ohjelmistoonsa vain valkoisten säveltäjien teoksia ja ei-valkoisia[2] roolitetaan vähän ja silloinkin aina samoihin rooleihin, ovat yleistyneet.

Usein eri vähemmistöjen edustukselliseen epätasapainoon on vastattu siten, että ei-valkoisia laulajia on vähemmän, eikä positiivinen syrjintä ole perusteltua silloin, mikäli vähemmistön joukosta ei esimerkiksi löydy rooliin sopivaa laulajaa. Vastakysymys kuuluu: miksi ei löydy? Toronton yliopiston tutkija Robin Elliott (2016, s. 46) kysyy oikeutetusti, miksi tiettävästi ensimmäinen ei-valkoinen Otello nähtiin Verdin samannimisen oopperan nimiroolissa vasta vuonna 2009. Rooli on tunnetusti haastava, mutta hänen mukaansa ei ole todennäköistä tai uskottavaa, etteikö siitä suoriutuvaa ei-valkoista laulajaa olisi aiemmin ollut mahdollista löytää.

Kaeli Groenert tutki opinnäytetyössään (2019) New Yorkin Metropolitan Operan roolitusvalintoja Giuseppe Verdin kahden oopperan, Aidan (1871) ja Otellon (1887), kohdalla vuosina 2007–2017. Taustalla oli Metin antama lausunto vuodelta 2015, jossa he kertoivat lopettavansa blackfacen käyttämisen Otellon hahmossa. Groenert tarkasteli, miten kahden Verdin oopperan ei-valkoiset keskushenkilöt roolitettiin kymmenen vuoden aikana. Aida esitettiin 66 kertaa seuraavin luvuin: ei-valkoisten Aidojen osuus oli 13.6%, Amonasron sekä Otellon nimikkohahmon kohdalla luku oli pyöreä nolla.

Ongelmat ovat yhteiskunnallisissa rakenteissa, jotka ilmenevät jo ennen oopperataloon astumista, esimerkiksi koulutuksessa.

Asianosaisten mukaan ongelmat ovat yhteiskunnallisissa rakenteissa, jotka ilmenevät jo ennen oopperataloon astumista, esimerkiksi koulutuksessa. Kun tarkemmin erittelee Opera is Racist -sivustolle koottuja muistoja, suuri osa niistä käsitteleekin lauluopintoja ja opiskeluaikaa. Vaikka laulunopetus (ja musiikin alan opetus ylipäänsä) on usein kansainvälistä, se on harvoin aidosti moninaista. Basso Kenneth Kellogg kertoo suorasanaisesti vuonna 2015 tehdyssä The Washington Postin haastattelussa, kuinka ruskeita ei kannusteta alalle:

”I know a lot of singers of color, they’re so discouraged. It’s an uphill battle to be a black opera singer. And a lot of the singers I know that have the talent to do it and the potential to do it, they get discouraged very early in their career. Half of my friends make their living on ’Porgy and Bess’ tours, because they can’t get work in the A houses.”

Kellogg ei ole ainoa, joka puhuu kokemuksistaan avoimesti. Media ja sosiaalinen media ovat täynnä vastaavanlaisia puheenvuoroja, joissa ongelma on nimenomaan siinä, etteivät ihmiset saa tasa-arvoista kohtelua alan oppilaitoksissa ja myöhemmin työpaikoilla. Tämä on myös historiallinen tosiasia: solistit, joita roolitettiin George Gershwinin Porgy ja Bessiin,[3] eivät saaneet muita kiinnityksiä (mm. Standifer 1999; Brown 2012). Tenori Damon Evans kommentoi asiaa James Standiferin (1999) tekemässä dokumentissa seuraavasti: ”I saw too many brilliantly talented black singers go into the Met doing Porgy and Bess and shown the exit sign as soon as it was over, and I knew that would never happen to me.”

Porgy ja Bessin historia on sikäli erikoislaatuinen, että moni ei pitkään aikaan edes pitänyt teosta ”oikeana oopperana”, ja jotkut eivät pidä sitä sellaisena vielä 2000-luvullakaan (Brown 2012, s. 165).

Vastikään ilmestyneessä artikkelissa basso Morris Robinson huomauttaa, että vaikka näyttämöt ovat nykyisin jo aiempaa moninaisempia, on lavan takainen todellisuus vielä melko yksipuolinen:

”In 20 years, I’ve never been hired by a Black person, […] I’ve never been directed by a Black person; I’ve never had a Black C.E.O. of a company; I’ve never had a Black president of the board; I’ve never had a Black conductor. I don’t even have Black stage managers. None, not ever, for 20 years.”

Samoihin aikoihin kun Opera is Racist ilmestyi linjoille, syntyi myös toinen näkyvä tasa-arvon puolestapuhuja. Kesäkuussa 2020 perustettiin Black Opera Alliance, yhdistys, jonka päämääränä on lisätä tasa-arvoa oopperabisneksessä. Heidän 14.9.2020 julkaisemansa avoin kirje oopperayhteisölle kehottaa ihmisiä palkkaamaan ruskeita kaikenlaisiin alan tehtäviin aina taiteellisesta johdosta näyttämölle. BOA kutsuu oopperataloja ympäri maailman allekirjoittamaan vetoomuksen ja sitoutumaan tasa-arvon toteuttamiseen.

Blackface vai ei?

Kesäkuussa 2019 venäläinen sopraano Anna Netrebko julkaisi suositulla Instagram-tilillään kuvan itsestään vahvasti meikattuna Aidana Pietarin Mariinskyn takahuoneessa. Keskustelusta tuli monella tapaa ruma – eikä ensimmäistä kertaa –, kun Netrebko blokkasi useita keskusteluun osallistuneita ja kutsui tumman meikin kyseenalaistajia sanoilla ”low class jerks” (ks. Anna Netrebko and Blackface). Samoihin aikoihin yhdysvaltalainen sopraano Tamara Wilson kieltäytyi ihon tummentavasta meikistä Aidan roolissa. Hänen päätöksensä aiheutti ”skandaalin”, sillä se rikkoi Italiassa sijaitsevan Arena di Veronan 106-vuotisen tradition (ks. Blackface Scandal Divides The World Of Opera). Nämä kaksi esimerkkiä antavat vihiä siitä, kuinka herkkä aihe ihon tummentavan meikin käyttö oopperan kentällä on.

Tapausten myötä päästäänkin kolmanteen ongelmaan. Kun marginalisoitujen ryhmien edustus alalla on pieni ja roolituksia tehdään ”valkoiset edellä” -periaatteella, saatetaan tehdä eettisesti kyseenalaisia maskeerausratkaisuja, kuten käyttää black-, brownface- tai yellowface-meikkiä. Keskustelua aiheen ympärillä on käyty aktiivisesti jo vuosia, ja aihe nousee esille vähän väliä. Michiganin yliopiston professori Naomi André (2018, s. 4) kiteyttää ongelman ytimen seuraavanlaisesti: ”As the past few years […] show – the opera stage is the only stage in the world today where this practice of using blackface makeup for nonblack singers to portray black roles is a regular feature that is practiced, accepted, and – until very recently – never discussed.”[4]

Jo pikainen vilkaisu julkiseen keskusteluun osoittaa, että itse termin blackface käyttö oopperan yhteydessä jakaa ihmisiä. Osan mielestä käyttö on oikeutettua, toisten mielestä kyse on kahdesta eri asiasta. Tieteen piirissä muutamat harvat aihetta tutkineet, Naomi André mukaan lukien, ovat sitä mieltä, että blackface-sanan käyttö on perusteltua. Tutkimuksen ulkopuolella tilanne on paljon jakautuneempi. Osa solisteista argumentoi vuosi sitten Anna Netrebkon surullisenkuuluisassa Instagram-väittelyssä, etteivät ammattilaiset koe ihoa tummentavaa meikkiä laisinkaan ongelmallisena, vaan oopperan erityispiirteisiin kuuluvana traditiona.

Blackfacesta puhuminen vie huomion itse ongelmalta, eikä meikin käyttäminen tai käyttämättä jättäminen ole oleellinen asia, kun puhutaan alalla olevasta syrjinnästä.

Samaa ovat sanoneet useat ei-valkoiset artistit, joita on vuosien varrella haastateltu aiheesta, ja viimeisimpänä basso-baritoni Kevin Short. Heidän argumenttinsa on, että blackfacesta puhuminen vie huomion itse ongelmalta, eikä meikin käyttäminen tai käyttämättä jättäminen ole oleellinen asia, kun puhutaan alalla olevasta syrjinnästä. Tämä on helppo allekirjoittaa, sillä julkinen keskustelu on pitkään pyörinyt nimenomaan blackface-sanan ja meikin ympärillä.

He eivät myöskään koe oopperassa käytetyn tumman meikin ja blackfacen välillä olevan suoraa linkkiä, sillä blackfacea käytettiin Yhdysvalloissa 1800-luvulla suosituissa minstrel-esityksissä, joissa valkoiset esiintyjät karrikoivat afroamerikkalaista kulttuuria ja väestöä. Elliottin tutkimuksen (2016, s. 36) mukaan esityksissä parodioitiin kuitenkin myös aikansa suosittuja oopperoita, ja huumori revittiin nimenomaan siitä, kuinka absurdi näky ruskea solisti olisi tässä ”korkeakulttuurin kehdossa”, eli oopperalavalla.

Niin tai näin, keskustelu on kuitenkin saanut monet siirtymään sanoista tekoihin. Lontoon Royal Opera ilmoitti vuonna 2005 luopuvansa blackfacen käytöstä; tosin talo perui päätöksensä 2012 ja lavalla nähtiin jälleen kerran vahvasti meikattu Otello (Elliott 2016, s. 46). Valtameren tuolla puolen New Yorkin Metropolitan Opera taas ilmoitti vuonna 2015 jättävänsä tummentavan meikin käytön Otellon roolissa. Lopputuloksena oli Trump-rusketuksen saanut solarium-Otello, jolle irvailtiin suunnasta jos toisesta. Aidan suhteen samanlaista periaatepäätöstä ei tehty. Koronan vuoksi jäi näkemättä, minkälaiseen lopputulokseen työryhmä oli päätynyt syksyn 2020 uudessa produktiossa, jonka nimirooliin Anna Netrebko oli kiinnitetty.[5]

Instagram. Opera is Racist.

Kenties koko kysymystä pitäisikin lähestyä toisesta näkökulmasta. Voisiko blackface-keskustelun – ottamatta kantaa siihen, onko tumman meikin käyttö hyvän maun mukaista vai ei – nähdä ennemmin sisäänheittäjänä muuhun alalla rehottavan rasismin muotoihin? Musiikintutkija Robin Elliottin (2016, s. 35) mukaan nimenomaan blackfacen käyttöä oopperan kontekstissa on tutkittu vain vähän, mutta tulee siihen tulokseen, että tumman meikin käyttö kertoo paljon siitä, miten ei-valkoisia kehoja representoidaan lavalla, ja siten liittyy tätä kautta melko konkreettisella tavalla muihin epäkohtiin.

Mikä on oopperan tulevaisuus?

Naisten asema lavalla ja oopperateksteissä on puhuttanut ihmisiä pitkään, ja siitä on keskusteltu myös Suomessa. Vuosi sitten yli 190 ooppera-alan ammattilaista Australiassa allekirjoitti vetoomuksen sukupuolittuneen väkivallan ja seksismin vähentämiseksi oopperassa. Myös Merteuil tuo kolmen vuoden takaisessa artikkelissaan esille, kuinka alalla on ryhdytty konkreettisiin toimiin ongelmallisen naiskuvaston suhteen. Hän kysyy osuvasti, miksi naisten esittämisen traditioita kyseenalaistetaan jo melko sujuvasti, mutta kulttuurisensitiivisyys on monille yhä ongelma.

Yrityksistä huolimatta ooppera ei ole onnistunut houkuttelemaan nuorta yleisöä niin paljon kuin se olisi halunnut.

Kysymys on sama minkä toimittaja Brian Chang esitti tämän vuoden kesäkuussa: onnistuuko ooppera taiteenlajina muuttumaan? Nykyaika on aina ollut oopperalle jossakin määrin ongelmallinen, sillä yrityksistä huolimatta ooppera ei ole onnistunut houkuttelemaan nuorta yleisöä niin paljon kuin se olisi halunnut. Yksi syy voi olla juuri epäeettisten rakenteiden ylläpitämisessä, mikä ei ole koskaan ollut omiaan pitämään mitään taiteenlajia elossa. Toimittaja Gwynn Guilford muistutti asiasta jo kuusi vuotta sitten: ”If the art form wants to stay alive today, it might do well to get rid of centuries-old ethnic stereotypes.”

Opera is Racist ja muiden vastaavanlaisten sosiaalisen median tilien sekä erilaisten yhdistysten perustaminen kertoo, että jokin on muuttumassa. Ihmiset eivät ole enää hiljaa ja seuraa vierestä.

Muutos tapahtuu harvoin yhdessä yössä, eikä ooppera ole järin nopealiikkeinen taidemuoto (vaikka Kansallisoopperan Covid fan tutte saattaa antaa sen vaikutelman). On vielä hämärän peitossa mihin suuntaan ooppera lähtee muuttumaan. Osa vaatii, että vähemmistörooleihin tulee palkata vähemmistön edustajia, osan mielestä taas tulisi ensisijaisesti luopua loukkaavista representaatioista kuten esimerkiksi black/brown/yellowface-meikin käytöstä. Kenties, näin aluksi, pitäisi myöntää klassisesti Houston, we have a problem – ja kääriä hihat.

Kirjoittaja on oopperaa intohimoisesti rakastava kirjailija ja kriitikko, joka työstää parhaillaan tietokirjaa oopperasta.

Lähteet

Naomi André, Karen M. Bryan & Eric Saylor (toim.), Blackness in Opera. University of Illinois Press 2012.

Naomi André, Black Opera: History, Power, Engagement. University of Illinois Press 2018.

G. K. Brown, ”Performers in Catfish Row”. Teoksessa Blackness in opera, University of Illinois Press 2012, s. 164–180.

Robin Elliott, ”Blacks and Blackface at the Opera”. Teoksessa Opera in a Multicultural World: Coloniality, Culture, Performance, Routledge 2016, s. 34–49.

Kaeli Groenert, Blackface at the Met: An exploration of the casting of performers of color in the roles of Aida and Othello from 2007–2017. University at Albany, State University of New York 2019.

Mary I. Ingraham, Joseph K. So & Roy Moodley (toim.), Opera in a Multicultural World: Coloniality, Culture, Performance. Routledge 2016.

Viitteet

[1] Ooppera alkoi kuitenkin kurkotella Euroopan ulkopuolelle jo niinkin varhain kuin 1700-luvun lopulla, jolloin se rantautui Yhdysvaltoihin eurooppalaisten kolonisoijien myötä.

[2] Käytän artikkelissani Fem-R:n luomaa sanastoa.

[3] En tässä artikkelissa käsittele kyseisen oopperan ongelmallista sisältöä, vaan keskityn oopperan roolituksen kysymyksiin.

[4] Vaikka André puhuu tutkimuksessaan nimenomaan ruskeista afroamerikkalaisista, aihe koskettaa kaikkia rodullistetuiksi tulevia ryhmiä.

[5] Täytyy muistaa, että ongelma ei kosketa pelkästään muutamaa roolia, kuten Aidan ja Otellon kaltaisia traagisia päähenkilöhahmoja. Useissa traagisissakin oopperoissa saattaa olla humoristisia ei-valkoisia sivuhahmoja, joiden kohdalla ohjaajien on ollut tapana korostaa tiettyyn kansaan liittyviä stereotypioita. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi Goro Madama Butterflyssa ja Turandotin kolmikko Ping, Pang ja Pong. Oma lukunsa on Arthur Sullivanin Mikadon (1885) kaltaiset koomiset oopperat, joita usein yhä esitetään vahvasti eksotisoiden.