Helmikuun 25. vuonna 1992 oli erikoinen päivä Tallinnan satamassa. Vaikka monenlaisia yhteyslaivoja jo kulki satamasta Suomeen ja Ruotsiin, tällä kertaa terminaalissa istui odottamassa poikkeuksellinen porukka: virolaisia, latvialaisia ja liettualaisia kirjailijoita jonottamassa ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen.
Esitän alkuun kysymyksen, joka on niin irrelevantti, että se on kiinnostava. Mitä jos Tommy Lee Jonesin sijaan luonnonmullistuselokuva Volcanoa (1997) olisikin tähdittänyt vuonna 1983 menehtynyt suomalaisrunoilija Pentti Saarikoski? Tämä oli vain yksi kieroutuneista mielikuvitusleikeistä, joita esitin tekoäly Midjourneylle puolijoutilaana lauantaipäivänä.
Herään pölyisestä neuvostohotellista aamuyön liikenteen käynnistymiseen. En ole ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa. Sama aamunsameus on tullut vastaan lähes kaikissa entisissä neuvostotasavalloissa. Nyt on kuitenkin uudenvuodenpäivä ja etelätadžikistanilaisen Qurgonteppa-Bohtarin ilma on tavallistakin sakeampaa.
Muistan kuinka ystävieni kodeissa yleistyi 2000-luvun alkupuolella uudenlainen järjestys mitä tuli kirjoihin ja niiden jaotteluun. Asuntojen suurten tai pienempien kirjahyllykokonaisuuksien lajittelu tapahtui yllättäen värin mukaan. Tapa oli kai tullut mainoskuvastoista tai aikakauslehtien kautta.
Muistan miten se alkoi. Katsoin serbialaisen junan ikkunasta toisiinsa yhtyviä sikoja pellolla. Otin kynän ja muistivihon esiin. Kirjoitin ensimmäisen sivun täyteen eikä siihen jäänyt marginaaleja. Kirjoitin toisenkin sivun ja kolmannen, jatkoin ainakin tunnin verran kirjoittamista ja ajantajuni katosi.
Jokainen, joka on käynyt neuvostoliittolaisessa miestenhuoneessa, tietää mistä tässä tekstissä on kyse. Eikä sen tarvitse olla edes neuvostoliittolainen, post-sovjetti pikkula sopii yhtä lailla. Ikimuistoisin neuvostovessakokemukseni oli jossain keskellä Karatšai-Tšerkessiaa oleva pysähdys kymmenen tunnin bussimatkan jälkeen.
Virolaisessa kirjallisuuskritiikissä painotetaan aikalaisuutta subjektiivisin keinoin. - Puolisoni ryttää kirjallisuuslehden ruokapöydälle. ”Andrus Kasemaa kirjoittaa, että Joanna Ellman on kypsymässä runoilijaksi”, hän puuskahtaa. Kaivan kritiikin käsiini ja sen otsikko jo kertoo paljon: ”Rohkea kunnon tyttö”.
