Sinä maaliskuuna aurinko ei mennyt piiloon yhtenäkään päivänä. Joka aamu se nousi ja valaisi kirkkaasti turkulaiset kerrostalot sekä porilaiset peltomaisemat. Toivon ankkuri piti mielialaa korkealla.

Jos pilviä olisi ollut edes yhtenä päivänä. Ajatus tuotti jälkikäteen kylmiä väreitä. Opettajan hiihtoloma vuonna 2012 oli takana. Olin sopinut kirjoittavani Satakunnan Kansaan pikavauhtia muutaman kirja-arvostelun. Enpä arvannut, että joutuisin kirjoittamaan ne täällä.

Valkoisiin puettu erikoissairaanhoitaja kävelee ohitseni kädet täynnä antibioottiruiskuja. Hän kiinnittää ne koneisiin, jotka pumppaavat sisällöt muoviletkuihin. Letkujen toisessa päässä on 14-vuotias tyttäreni. Hän on ollut tajuttomana useita päiviä. Tai oikeastaan häntä on pidetty tarkoituksella horroksessa, jotta ei tulisi aivovauriota.

Tunnit kuluvat eristyshuoneessa hitaasti. Sairaanhoitajat ja lääkärit hoitavat kaiken. Ja tekemistä heillä riittää. Tavaraa erilaisissa telineissä niin paljon, että tietystä suunnasta katsottuna vuoteessa makaavaa tyttöä ei juuri voi erottaa. Välillä häntä lähdetään viemään tavaroineen magneettikuvaan, välillä leikkaussaliin neurokirurgista toimenpidettä varten.

Teho-osaston oven jälkeen
vastaan kävelee sairaala-apulainen
hymy kasvoillaan

seuraavaksi vastaan tulee 
kiireettömyyden tunne
vaikka päällimmäinen tunne on paniikki

tässä kerroksessa on pakko kohdata
raaka epätietoisuus potilaan tilasta
lääkärien mielikuvat mahdollisuuksien sumasta:

onko julmia tosiasioita vai ei
tänään vai vasta huomenna

Opettaminen ei sujunut minulta moneen viikkoon. Vakavasti sairaan lapsen vanhemmasta ei ollut menemään opiskelijoiden eteen. Kirjallisuuskriitikon työhön minä kuitenkin pystyin.

Otin toisella Turun-matkallani kirjan pari mukaan. Jo Nesbøn kolmastoista romaani Aave (2011) ei tuonut uutta Nesbøn dekkareiden ystäville. Sen sijaan kuopiolaisen Saija Nissisen novellikokoelma Sitomisen taito (2012) osoitti sellaista tyylillistä kypsyyttä ja kerronnallista iskevyyttä, jota esikoiskirjailijalla tapasi harvoin.

Eristyshuoneessa oli vanhemmilla aikaa vaikka mihin, koska mitään tekemistä ei ollut. Kuin moderni versio jatkosodan juoksuhaudasta, jossa pelonsekainen mieli odottaa uusia vastoinkäymisiä, lisää onnettomuuksia, pommin putoamista, harhaluotia.

Kenties rintamamiehetkin tykkäsivät lukemisesta vartiovuoroillaan.

Naispsykologi kävi toisinaan juttelemassa minulle ja vaimolleni rauhoittavia. ”Käytte läpi sellaisia tuskia, joita ei ole ihmiselle tarkoitettu. Eikä niitä onneksi kaikkien tarvitse kokeakaan.”

Oltuani teho-osastolla muutaman päivän tiesin katsoneeni vertaamattomia näköaloja. Oli kuin lapsuudesta tuttu maanpinta olisi avautunut ja olisin kurkannut todellisuuteen kilometrien syvyydessä. Vaimoni ei nukkunut viiteen vuorokauteen tyttären jouduttua teho-osastolle. Minä onnistuin saamaan unta, jopa kirjoittamaan.

Seuraavalla viikolla avasin ikätoverini Carita Forsgrenin neljännen romaanin Perintö (2012), jossa herraskainen suomalaisperhe kokoontui perinnönjakoon. Kustantaja oli lähettänyt arvostelukappaleen pdf-muodossa. Pyöritin hiirtä, sivut seurasivat toistaan. Tarina alkoi ruumiiden ääreltä. Perheyrityksen Ores-nimi viittasi Aiskhyloksen Oresteia-tragedian toisintoon. Tovin kuluttua, 300 sivun jälkeen, romaani oli luettu ja sairaanhoitajien vuorokin vaihtunut, uudet naamat olivat ilmestyneet tytön huoneeseen.

Maaliskuinen ilta muuttui aikaisin pimeäksi yöksi. Minulla oli valo päällä pitkälle iltaan. Tyttöä se ei häirinnyt. Hän ei huomauttanut siitäkään, että huoneessa oli ollut kaksi ikkunaa raollaan useita päiviä vuorokauden ympäri. ”Viilennyshoito kuuluu tämän sairauden hoitoon”, hoitajat virkkoivat minulle iloisesti. 16-asteisessa huoneessa minulla oli koko ajan takki päällä.

Tähtien sota -friikillä soi kännykkä-äänenä The Imperial March. Kun maaliskuu päättyi, poistin sen. Se oli soinut kotona ja autossa kuin enteenä tuhon lähestymisestä, uudesta vastoinkäymisestä.

Maailma ilman kiirettä
on hailakka muisto
lapsuuden maisemista:

siellä kaikki kulki omaa latuaan
ilman suurempia ponnistuksia
eikä kiirettä ollut monesti mihinkään

Sairaalan kanttiinin oven jälkeen
jono ihmisiä vartoo jonon etenemistä
kahvikupit ja viinerit käsissään

kun mikään ei liiku eikä mitään tapahdu,
joku alkaa jo käydä kuumana:
– Hei tässähän on kiire!

minulla ei ole kiirettä kanttiinissakaan
vaikka kassajono seisoisi tunnin
mitä sen on väliä

aika pysähtyi itsestään
hengityskoneen mittaritauluun
kymmeniin johtoihin, letkuihin
kohonneeseen aivopainearvoon

missä opimmekaan kiireisiksi
löysimme rauhattomuuden syitä

onko maailmamme tosiaan niin erilainen
teho-osaston ulkopuolella

Eristyshuoneen nojatuolissa selasin Maritta Lintusen kolmatta romaania Sydänraja (2012). Ajatus seurasi viiden suomalaisnaisen koostaman anarkistiryhmän toimia Isänmaallisen Kansanliikkeen hengessä kesällä 2011. Ei muuta kuin läppäri auki ja näppäimistö laulamaan. Henkilökuvauksessa ylilyöntejä lahkolaisten päiväkirjamerkinnöissä ja kaukopartiomiesten tajunnanvirran kuvauksissa. – Karikatyyrimäisiä mieskuvia, persoonallisempia naisia.

Teho-osaston ilmapiirissä oivalsin yhtäkkiä Lintusen kyseenalaistavan sankarillisuuden myyttiä. Siis mitä ihmettä? Fiktiivisen anarkistiryhmän johtaja kiteytti anarkismin aatteen sydämen viillon kautta: syvä viillos ihmisen sydämessä luo vastustamattoman tahtotilan olla uskollinen asialleen, oli se millainen tahansa.

Olikohan minustakin tulossa anarkisti, kun minulla oli iso viilto sydämessä? Huh huh. Kai minun täytyy huilata tästäkin hommasta, ajattelin.

Ovi kävi, jälleen erikoissairaanhoitajia. Vihreiden enkeleiden jatkuva virta, lääkeruiskujen vaihtoa. Niistä virtasi tyttöön antibiootteja, verituotteita, elintoimintoja varmistavia kemikaaleja, ruokaliuoksia ja suojalääkeaineita, kaikkea litrakaupalla. En ollut koskaan nähnyt niin paljon letkuja jossakussa kiinni. Lisäksi tytön sängyn ympärystä oli täynnä laitteita, jotka mittasivat hoidon kannalta tärkeitä arvoja, puutostiloja ja paineita.

Teholääkärit puhuivat meille omalla jargonillaan magneettikuvien, TT-kuvien, EEG-mittausten ja neurokirurgisten toimenpiteiden tuloksista. Vaikka mongerruksesta suurin osa meni kirkkaasti ohitse, perusviesti oli selvääkin selvempi. ”Näiden sairauksien kanssa jokainen päivä on voitto.” – ”On tässä muitakin vaihtoehtoja kuin kuolema tai aivovamma.”

Avasin seuraavana päivänä Pulitzer-palkitun kirjailijan Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (2011). Kreikkalaissyntyinen kirjailija sommitteli opiskelijoiden kolmiodraaman, jossa opittiin kantapään kautta rakkauden kultaisia lakeja.

Voi kulta. Tytär oli niin hiljaa, ei liikkunut eikä pukahtanut, vaikka otti kädestä kiinni.

Poikkesin kahviossa. Pöydät olivat tyhjät, ei asiakkaita. Ilta-Sanomien lööppi kertoi Kari Hotakaisen joutuneen vakavaan auto-onnettomuuteen. Luin lehden nopeasti. Kirjailijakin oli nyt teho-osastolla.

Keskustelu aivokirurgia avustavan
nukutuslääkärin kanssa
lyö ilman keuhkoista
lamauttaa lihakset voimattomiksi
ja päättyy uuteen soittopyyntöön
lisätutkimuksien jälkeen

soittopyynnön jälkeen ahdistaa tuimasti
ei enää näitä puheluja
kohta tarvitsen minäkin hengityskoneen

Ammattiauttajan vakavat äänensävyt
kertovat enemmän kuin
käsittämättömät lääkärikielen sanat
nuo sairaalaviestinnän liukuhihnatuotteet
niillä kätketään heikosti iso epävarmuus,
aukinaiset huomispäivät
ja ammattiin kuuluva sääli

Anestesialääkärin pitkät tauot
huutavat kovempaa toimenpiteen puolesta
kuin aivopainemittarin vinkuminen
eristyshuoneen seinällä

Rauhoittaako vanhempia tietoisuus
että näitä temppuja tehdään teho-osastolla
päivittäin päivystystoimenpiteinä
uusien komplikaatioiden välttämiseksi
lisäongelmien ehkäisemiseksi
sen varmistukseksi
että kaikki palautuisi ennalleen

Romaani harvoin puhuttelee lukijaa suoraan päin naamaa. Kunnon esseekään ei taida niin tehdä: lukija pidetään matkan päässä. Jokaisella tekstillä on sisäinen tai fiktiivinen lukija, se jolle teksti on tarkoitettu. Kaikille ei voi kirjoittaa romaania tai taidearvostelua. Siksi on valittava, kenelle kirjoitetaan, ja sitten, mitä ja miten.

Tämä tarina on selviytymistarina. Jos huolestuit tyttäremme kohtalosta, voin paljastaa: ei syytä huoleen! Hän selviytyi kaameasta taudistaan niin hyvin kuin voi selvitä. Tyttö jäi henkiin, heräsi kahden viikon kooman jälkeen, eikä jäänyt pysyviä aivovaurioita. Hän oppi uudelleen kävelemään, ja puhumaan, ja kirjoittamaan. Puolentoista vuoden kuntoutus ja tyttö oli täysin entisellään. Sen pituinen se.

Jos kirjoittaisin tästä tarinasta romaanin tai puolifiktiivisen tietoteoksen, siinä olisi paljon uskonnollisia sävyjä. Hädän hetken konkretisoituessa sellaiset asiat kuin Jumala, rukous, esirukous ja mietiskely olisivat tekstissä mukana konkreettisina. Teho-osastolla luin paljon myös Raamattua. Varsinkin evankeliumikertomus Jairuksen tyttärestä kosketti syvältä. Kirja-arvostelijaminä siirtyi siinä kohtaa sivuun. Tekstin funktio on jossakin muualla.

Jos tyttäremme tarina olisi terveystiedon oppikirjan kainalojuttu, vastassa olisi aika karuja faktoja. Tyttö sai ensin tavanomaisen poskiontelontulehduksen. Joissakin, korkeintaan muutamissa kymmenissä tapauksissa sadastatuhannesta, streptokokki A -bakteeri pääsee läpi puolustusjärjestelmien vereen ja keskushermostoon ja aiheuttaa villiinnyttyään hengenvaarallisen taudin. Terveydenhoitaja tai koululääkäri ei olisi helposti arvannut, että normaalista flunssasta voisi kehkeytyä jotain niin vakavaa kuin yhtäaikainen aivotulehdus, aivokalvontulehdus ja verenmyrkytys.

Suomalainen erikoissairaanhoito teki tyttäremme kohdalla sen mihin kykeni. Kun hoitomenetelmät osuivat nappiin ja ajallaan, sehän kykeni jopa sellaisiin ihmeisiin, joihin teholääkärit eivät itsekään näyttäneet uskovan.

Aamupäivisin teho-osaston sairaalasänkyä
ympäröi spesialistien joukko

miten voikaan potilas
mennä näin huonoon kuntoon
eipä tästä tilasta ole moni noussut
järkyttävä tilanne

Kolmen viikon kuluttua
samat ihmiset sairaalasängyn äärellä
lyövät käsiään ihmetyksestä

miten joku voikaan toipua
näin nopeasti näin karmeasta sairaudesta
tämähän toipuu ihan silmissä

enpä ole koskaan urani aikana
nähnyt tällaista muutosta

ilmapiiri on hetken kirkkaana
yllättyneistä naurunpyrskähdyksistä

Itse potilas puhelin korvalla
huiskaa spesialistit ja vanhemmat
kauemmaksi sängystä
jotta kuulee kaverin äänen paremmin

Tytär oli päässyt jo aika päiviä sitten kotiin. Heinäkuuhun mennessä olimme käyneet joka viikko Satakunnan keskussairaalassa fysioterapiassa. Puolentoista tunnin jumppiin otin arvostelukappaleet mukaan. Pullakahvit, kirja, aikaa ja rauhallinen paikka sairaalan kahviossa. Kirjallisuuskriitikon päiväuni. Luin Ilta-Sanomien lööpistä myös Hotakaisen päässeen kuntoutukseen.

Kesällä mieluisin jumppalukeminen oli Johanna Sinisalon Salattuja voimia (2012). Finlandia-kirjailija tuotti itsensä luonnon edessä nöyränä liikkujana, jolle kävely luonnon helmassa hyvässä seurassa oli ollut henki ja elämä monta vuotta. Hän ohjasi lukijaansa patikoinnin saloihin ja ansapaikkoihin lukuisilla tapauskuvauksilla.

Sinisalolla patikointi kuului erottamattomana osana rentoutumiseen kirjailijantyöstä: ”En tunne parempaa tapaa vireyttää aivoja ja kutsua alitajunnasta esiin uusia ratkaisuja ongelmiin kuin käveleminen paikasta toiseen. Kävelemisen rytmi luo kaikuja myös kielen rytmiin, tuottaa lauseita ja sorvaa sanamuotoja. […] Vain vaativa vuoripolku voi tarjota minulle täydellistä mielen puhdistusta ja ajatusten nollausta.”

Minäkin kävelin paljon keväällä Turussa. Välillä askel oli kevyt, välillä raskaampi.

Runositaatit sairaala-ajan päiväkirjasta 11.3.2012–7.4.2012.

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja, kriitikko ja kulttuurijournalisti.