Eksistentialistinen filosofia & suomalainen kirjallisuuskritiikki osa 2.

Artikkeli on toinen osa kolmiosaisesta artikkelisarjasta. Lue myös ensimmäinen osa.

Elämän ongelmien ilmaantuminen edellyttää yksilön olemuksen alkuun pääsemistä. 

 

”Kaikella kunnioituksella tämä kansa pitää tuulesta kiinni.
Ei suomi ole mikään kieli, se on tapa istua penkin päässä karvat korvilla,
yliaikaiset puheet sateesta ja tuulesta, peritty nyrkinisku pöytään,
sire, se on sellainen kieli, ei sitä voi puhua,
se on pelkkää puhetta eikä lopu.”
(Paavo Haavikon runosta ”Ruhtinas puhuu” vuodelta 1958)

 

Kirjailija ja kääntäjä Juha Mannerkorvella (1915–80) oli suomalaisittain harvinaisen läheinen kosketus eksistentialismiin. Hän suomensi ranskasta muun muassa Sartren, Camus’n ja Beckettin tuotantoa.

Vuonna 1945 ilmestyneessä esikoisrunokokoelmassaan Lyhtypolku Mannerkorpi esittää, että taiteellisen kuvauksen on tallennettava elämän pienimmätkin askelenjäljet suuren hämärän keskellä kulkevan polun pintaan. Runoilijan on astuttava ulos tarkoituksettomuuteen alistuneen runouden piiristä pohdinnan ja tarkoituksen etsimiseen.

Totesihan Sartre vuonna 1948 ilmestyneessä teoksessaan Mitä kirjallisuus on?, että sitoutunut kirjailija on tietoinen toiminnastaan. Hän tietää, että paljastaminen on muuttamista. Kirjailija ei voi paljastaa ellei pyri muuttamaan.

Vuonna 1954 ilmestyneessä Kylväjä lähti kylvämään -kokoelmassa Mannerkorpi pelkistää eksistentialistiseen sävyyn, että elämä ei ole luotu ihmistä varten vaan ihminen elämää varten. Luoja ja luotu eivät ole erillisiä vaan kaikki ovat samaa tuskaa ja ahdistusta. Runossa ”Että he kaikki yhtä olisivat” etsitään elämän ahdistukselle lääkitsijää:

”Sillä muuta täyttymystä ei ole,
eikä muuta määrää ihmisen ahdistuksella,
kuin että he kaikki,
että heistä edes jotkut,
edes kaksi heistä
yhtä olisivat.”

Tämä poikkeaa Sartren toteamuksesta: Helvetti on toiset ihmiset.  Albert Camus (1913–60) korosti, että toisten ihmisten olemassaolo on syy elää. Itsemurhaan päätyneellä ei ollut voimaa kohdata elämän tyhjyyttä.

Mannerkorpi suomensi Camus’n teoksia ja päätyi myös ehdottomaan, että ihminen tarvitsee ihmistä. Romaanissaan Sudenkorento vuodelta 1970 Mannerkorpi ironisoi eksistentialismia kuvitellun tv-haastattelijan kysymyksillä: ”Oletteko. Ehkä. Vai onko tarkoituksenne. Tehdä selkoa. Minästä maailmassa vai. Maailmasta. Minässä.”

Eksistentialistisessa katsannossa elämä etenee niin, että ensin on ihmisen syntymä, juuri tuon kyseisen elämän (oleminen) alkuun pääseminen ja vasta sitten alkavat tulla ongelmat.

Tietoisuus (olemus) alkaa avautua, kun yksilö kokee olevansa minä, muista erillinen yksilö. Minuus tai sielu on meille jokaiselle aina ja joka hetki läheisintä, minkä keskellä toimimme. Hiljaisina hetkinä yksin ollessamme minuus myös puhuttelee, on läsnä koko ruumiissamme.

Intialaiset joogit keksivät oikotien ihmisen ongelman keskukseen jo tuhansia vuosia sitten unien tien kautta. Se, mikä on ulkona ihmisen havaitsemassa maailmankaikkeudessa, se kaikki löytyy myös ihmisen sielusta, maailmankaikkeuden ytimestä. Se oli ensimmäinen tutkimusretki ihmisen tietoisuuteen, tajuntaan, päämääränä ihmisen vapauttaminen kaikesta siitä pahasta ja henkisestä kuormasta, joka rasittaa ja kuormittaa mieltä.

Elämästä selviäminen on ihmisen pääongelma, toinen on olemassaolon ihmettelystä nousevat kysymykset ja kolmantena ammatin, elämänuran tai kutsumuksen löytäminen. Kaikki muu elämän hyörinä asettuu näiden kolmen ongelman ja huolenaiheen ympärille.

Ulkoisesti yksilöllinen elämäntapa rakentuu työstä, asumisesta, elämästä kumppanin kanssa, tietyistä harrastuksista ja kaikista niistä toiminnoista, joita yksilö enemmän tai vähemmän päivittäin tietoisesti toistaa suurin piirtein samalla tavalla. Kyse on urautumisesta, jossa joko tietoisesti tai sattumalta syntyneet ratkaisut muuttuvat itsestäänselvyyksiksi, rutiineiksi, toistoksi.

Kierkegaard korosti vaihtelun sijaan toiston merkitystä elämän koossapitäjänä: ”Toiston dialektiikka on yksinkertainen; se, mikä toistetaan, on kerran ollut, muutenhan sitä ei voi toistaa, mutta juuri se, että se on ollut, tekee toistosta jotain uutta.”

Totuttujen käytäntöjen, elämäntavan muuttaminen tai jopa niiden muuttamisen harkitseminen vaativat aina ylimääräistä vaivannäköä ja riskinottoa. Ammatin tai kumppanin vaihto tai läheisen kuolema ovat suurimpia muutoksia elämässä, eivät koskaan mitä tahansa ohimeneviä itsestäänselvyyksiä. Niiden myötä myös yksilön elämänarvot ja suunta muuttuvat.

Kuva: Seppo Laine

Ihminen luonnon arvaamattomin osapuoli

Suomalaisessa kirjallisuudessa yksin puurtaminen ja vaikeuksien kautta voittoon -selviytymistarinat ovat suosittuja. Kirjallisuustutkija Kimmo Jokisen mukaan luetuimmissa suomalaisissa romaaneissa kuvataan henkilöitä, jotka elävät pienyhteisöissä, joissa arvostetaan työteliäisyyttä, käytännön nokkeluutta, toisten auttamista, ystävyyttä ja lämpöä. Läheiset ihmissuhteet ovat myös tärkeitä. Omassa maassa ja sen lähialueilla voidaan kierrellä, mutta kovin kauas ja kovin erilaiseen ei matkusteta, eikä erilaista ja poikkeavaa muutenkaan kohdata.

Suositun suomalaisen lukuromaanin tapahtumien kulku sijoittuu useimmiten menneisyyteen suurten asutuskeskusten ulkopuolelle. Tapahtumien maisema ei löydy aivan läheltä eikä tästä ajasta.

Laila Hirvisaari (ent. Hietamies) on kirjoittanut paljon Karjalasta, vuosisadan vaihteesta ja sota-ajoista. Antti Tuurin tarinoissa liikutaan ajan ja paikan suhteen monesti kokonaan muualla kuin kulttuurin sisäisillä vyöhykkeillä, kuten kanadansuomalaisten yhteisöissä sotien välisenä aikana tai talvisodan rintamalla.

Eeva Joenpellon Lohja-sarjaa lukeneille sotien välinen Suomi on tuttua, Arto Paasilinnan sankarit elävät pikkukylissä, jopa keskellä korpea, ja vaeltavat pitkin syrjäseutuja. Veikko Huovisen maailmassa metsät ovat tärkeitä, Kaari Utrion historiallisista romaaneista löytyy ajallisesti hyvin kaukainen, vireä ja kulttuurisesti jopa kansainvälinen Suomi.

Juha Mannerkorven eksistentialistissävytteisten teosten henkilöillä on vähintään kaksi puoliskoa, toimiva ja tarkkaileva, ja niiden välillä on jatkuvaa kitkaa. Kalle Päätalo (1919–2000) on rauhallinen kronikoitsija, ei probleemien asettelija, vaikka ajan ilmiöt tulevatkin hänen romaaneissaan esille. Päätalo totesikin kunnioittavansa romaaneissaan suomalaisuutta ja suomalaista miestä, jonka hän määritteli araksi, tasapaksuksi, ylitunnolliseksi ja rehelliseksi sekä sellaiseksi, joka ei tuo itseään esille.

Päätalon luonnehtima mies ei pidä matkustelemisesta, mutta hän viihtyy erinomaisesti suomalaisella maaseudulla ja suomalaisessa luonnossa, joita Päätalo pyrki omien sanojensa mukaan kuvaamaan mahdollisimman elävästi ja tarkasti rehellisellä maalaiskielellä.

Mannerkorpi puolestaan tutkii ihmisen elinehtoja julmassa ja arvaamattomassa maailmassa, jonka arvaamattomin osapuoli on ihminen itse. Tässä kulkee päätalomaisen naturalismin ja eksistentialistisen kuvauksen raja. Ulkoiset tekijät ja sisäiset motiivit muodostavat kaksi erilaista maailmaa, jotka harvoin kohtaavat, vaikka henkilöt yrittävätkin päästä selvyyteen omista motiiveistaan.

Perustuuko miehen ja naisen välinen suhde salaiseen vihaan? Mannerkorven Jyrsijät-romaanissa (1958) mies kysyy Maria-vaimoltaan: ”Senkö takia olet rakastanut minua, että sinun tehtäväsi on ollut hävittää ja juuri minut? Ja senkö takia olen minä rakastanut sinua, että minun tehtäväni on tulla hävitetyksi ja olen juuri sinussa tajunnut hävittäjäni? Näinkö se on?
– En tiedä onko se niin, mutta ymmärrän sinut, Maria sanoi.”

Myös Päätalon Nuoruuden savotat -romaanin nuorta päähenkilöä Kallea kihelmöivät eksistentialistiset kysymykset, etenkin ammatinvalinta, josta Blaise Pascal (1623–62) jo totesi: Elämän tärkein asia on ammatinvalinta; siitä päättää sattuma.

Mielenterveysongelmaisen isän painostuksesta nämä kysymykset Kallen pitää survoa tajunnan syvyyksiin pois rehellistä ryskätyöntekoa häiritsemästä. Kalle tahtoo olla syyllinen ja tehdä itsensä vastuulliseksi elämänsä harharetkistä olemalla harvinaisen rehellinen itselleen.

Hän ryhtyy mitätöimään opettajan ehdotusta Kajaanin opettajaseminaariin pyrkimisestä kirjaamalla kristillisen kaksinaismoraalin vastaisia kolttosiaan: pelihimo korttiringissä, rivot puheet, likainen mielikuvitus, rumien kaskujen kertominen, kirjoittamisen halu ja lisääntyvä halu pelehtiä nuorten naisten kanssa:

”Kotirannan lähetessä alan suorastaan kauhistua itseäni ja tekojani. Olen yhä varmempi, ettei minusta ole kansakoulunopettajaksi. Opettajan tulee olla lähes yhtä puhdas ihminen teoiltaan ja kielenkäytöltään kuin papin ja vähintään yhtä rikkeetön kuin nimismies, poliisi ja kanttori…”

Tässä kohtaa herää kysymys, osaako ihmishenki sittenkään suhtautua vapaasti ja itsenäisesti omaan sielunelämäänsä? Se edellyttäisi, että luonteemme olisi meidän vapaan tahtomme työtä, seurausta ajattelustamme.

Yksilöllisen vapauden toteutuminen laajojen kansankerrosten keskuudessa edellyttäisi vapautumista hallitsevista säännöistä, perinnäistavoista ja ennakkoluuloista. Edellyttäisikö se myös yleisen mielipiteen kumoamista sekä provosoivan, totuuden jälkeisen ajan median kieltämistä?

Päätalon romaanihenkilön ajatukset kulkevat vapautumisen suuntaan, mutta 18-vuotiaan oma tahto ei vielä riitä murtamaan perinnäistapojen ja -asenteiden muuria. Maria Jotunin sanoin: Kodikkainta on, jos yksilön moraali on tasassa ajan yleisen moraalin kanssa, turvallisinta, jos se on jäljessä, ja onnetonta, jos se on edellä. Siksi kumarramme syvimmin sille, minkä parhaiten ymmärrämme, tyhmyydelle.

Kuva: Seppo Laine

Kalle Päätalo Selkosten Proustina

Kimmo Jokisen mukaan suomalaisen kirjallisuuden valtavirran ulkopuolelle jää ns. pahan koulukunta, eli romaanit, joissa kuvataan ihmisten sisäistä ja usein negatiivista maailmaa. Varsinkin, jos kertomukset tapahtuvat miljöissä, joissa suurin osa nykysuomalaisista elää, sellaisia romaaneja suuri lukeva yleisö vieroksuu. Arjen todellisuutta ei haluta katsoa suoraan kohti.

Jokisen mukaan suomalaisen menestyskirjallisuuden henkilöt eivät suorita tavattomia tekoja, vaan he viettävät arkista, yhteisöllistä elämää, jonka on sovittava yhteen lukijoiden ”sellaista on elämä”-käsitysten kanssa.

Jokisen mukaan Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa kiteytyy suomalaisen ulkokulttuurisuuden ja positiivisuuden idea, tosin miehisestä näkökulmasta. J.L. Runeberg (1804–77) ”löysi” ensimmäisenä etenkin suomalaisen miehen ”sisältä” stoalaisen constantian, järkähtämättömän luonteenlujuuden, uskollisuuden, sitkeyden ja kestävyyden, jota myös suomalaiseksi sisuksi kutsutaan. Ei ole kuitenkaan Runebergin vika, että rappeutuessaan ennakkoluuloisen uppiniskaiseksi itsepäisyydeksi, constantiasta on tullut pelkästään rasittava henkisen kehityksen jarru.

Puhtaaksi viljeltynä tämä rasittava vastarannan änkyrä esiintyy Päätalon mielenterveysongelmaisen Hermanni-isän hahmossa, joka eniten inhoaa kaiken maailman lorukirjoja ja joutavuuksien raapustelemista. Hänelle vain ankara työnteko ja saiturin sairaalloinen nuukuus ovat ainoita hyväksyttyjä asioita koko maailmassa. Mitään muita perkeleen vouhotuksia ei rahan lisäksi elämässä tarvita!

Jos yksittäiset motiivit, kuten sivullisuus ja yksinäisyyden aiheuttama ahdistus arvioidaan eksistentialistiseen kirjallisuuteen kuuluvaksi, silloin Kalle Päätalo lokeroituu osittain eksistentialistiksi. Kutsuihan Kalevi Seilonen Päätaloa ’Selkosten Proustiksi’ jo yli 40 vuotta sitten. Toimittaja Esa Liljan mukaan Päätalo osoittaa, miten ihmisen syvimmät tunteet nyt ja sata vuotta sitten ovat samat. Päätalo näkee ihmiseen, terapoi lukijaansa kuin kärsivällisin ystävä, siksi kirjoihin on helppo samaistua.

Kimmo Jokisen mukaan Kalle Päätalon kuvaamaan maailmaan ja maisemakuvauksen positiivisuuteen kuuluvat myös suvaitsevaisuus, toisten ihmisten ymmärtäminen ja auttaminen, rakkaus, mutta myös mustasukkaisuus, häpeä ja syyllisyys. Uskontoa kunnioitetaan, huumoria arvostetaan, mutta politiikkaa ja eripuraisuutta vieroksutaan.

Jos maailman pisimmän romaanin, Päätalon 26-osaisen, yli 16 000-sivuisen omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan teoksille esitetään eksistentialistisia kysymyksiä, paljastuuko se kenties eksistentialistisen kirjallisuuskritiikin aarreaitaksi?

Millaista on olla ihminen, mitä voin tällaiselta maailmalta ja elämältä odottaa? Kuinka saavutan vapauden maailmassa, joka on täynnä esteitä ja rajoituksia oman minuuteni toteuttamiselle? Voinko etsiä mitään selityksiä tai lohdutusta menettämilleni elämäni mahdollisuuksille? Kuka kantaa vastuun elämäni epäonnistumisista?

Iijoki-sarjan ensimmäisessä osassa Huonemiehen poika (1971), järven törmältä maailmaa katselee  utelias ja tiedonhaluinen poika vanha hatunreuhka silmillään. Seuraavassa osassa Tammettu virta (1972) elämän kynnyksiä Kallen tielle asettelee koulussa pärjääminen ja isojen poikien suosioon pääseminen.

Tunne-elämänsä ristiriidoissa rypevän isän vaikutuksesta pojan elämä on samaan aikaan kotiin sulkeva ja maailmaa räjähdysmäisesti avaava. Kolmannessa osassa Kunnan jauhot (1973) 12-vuotias Kalle joutuu äitinsä kanssa perheen huoltajaksi ankaran isän hermojen pettäessä. Isä luhistuu itseään sääliväksi ja vaimoaan uskottomuudesta epäileväksi sisällä istujaksi. Tässä on jo runsaasti eväitä kysymykseen, kuinka saavutan vapauden maailmassa, joka on täynnä esteitä ja rajoituksia oman minuuteni toteuttamiselle tai mitä voin maailmalta ja elämältä odottaa?

Suomalaisen suhde sanaan on paljon naiivimpi kuin ranskalaisen.

Kertomuksen koossapitävä runko on valhe

Jokisen mukaan suomalainen kulttuuri on symbolien ja merkitysten suhteen köyhää. Siksi muista kulttuureista tulleita tekstejä on vaikea ymmärtää. Tämä on myös kirjallisuuskritiikille suuri haaste. Lukijoiden arvostaessa tavanomaisuutta ja todenmukaisuutta, se ei jätä kritiikin arvostelmille paljoa liikkumatilaa. Todenmukaiset kuvaukset murteella höystettynä ovat suurinta kirjallista herkkua.

Suomalaisessa kulttuurissa on lähinnä ensimmäisen asteen merkityksiä, ja niukasti symbolista kerrontaa. On vain yksi todellisuus, jonka suorana kuvauksena romaanien tekstit toimivat. Sanat on niitattu tiiviisti kiinni havaintoihin ja kokemuksiin. Ne ovat liimautuneet todellisuuteen tiukasti kuin kärpäspaperiin.

Kulttuurimme on myös poikkeuksellisen yhtenäinen. Luokkaerot ovat olleet suhteellisen pieniä, eikä suurempia makujen hierarkioita ole päässyt syntymään. Historioitsija Risto Alapuron mukaan ranskan kielen suhde ulkoiseen todellisuuteen on hyvin erilaista kuin suomen kielessä.

Suomalaisen suhde sanaan on paljon naiivimpi kuin ranskalaisen. Ranskan kieli tarjoaa yhtä aikaa lukuisia tulkintasäännöstöjä ja siksi ranskalaisessa kulttuurissa ”veijaaminen,” valhe ja totuus asettuvat eri tavalla kuin suomalaisessa kulttuurissa, jossa kokemuksen ja sen kirjaamisen välinen suhde on kuin yhden suhde yhteen. Sana on vakava asia. Räkänokastakin mies tulee, muttei turhan naurajasta.

Pariisissa asunut Pentti Holappa kirjoitti vuonna 1954 romaanissaan Yksinäiset, että jokaisen kertomuksen koossapitävä runko on valhe: ”Tämä kuuluu kertomuksen luontoon, sillä elämässä ei ole mitään järjestystä, ei juonta, ei seuraamuksia. Tämä kaikki luodaan kertomukseen ja se johtaa hyväuskoisen harhaan.”

Vuonna 1963 Holappa palasi samaan teemaan esseekokoelmassaan Tuntosarvilla väittäessään, että rikkeetön ja moitteettomuuteen pyrkivä taide on kyseenalaista: ”Taide vastaa täsmällisemmin muuta havaittavaa olemassaoloa, jos se epäonnistuu usein, melkein aina.”

Miten ranskalaisvaikutteista eksistentialistista kirjallisuuskritiikkiä voisi soveltaa jäyhään suomalaiseen kirjallisuuden mielenmaisemaan, joka karsastaa tarkempaa mielenmaiseman kuvausta pitäytyen ulkokohtaisissa seikoissa, arjen hyörinässä omine vuosisataisine estoineen?

Runsaasta proosallisesta eräretkeilystä huolimatta nykysuomalainen liikkuu arkielämässään yhä harvemmin todellisissa luonnon maisemissa, enempää kuin omissa mielensä maisemissakaan. Hän liikkuu parkkipaikalta ja kauppakeskuksesta toiselle, metro- ja juna-asemalta toiselle, bussipysäkiltä toiselle, kotoaan työpaikalle, työpaikalta kotiinsa…

Hänen muistojensa maisemat ovat valovuosien päässä nettiajan teknologian hetkittämästä ja pätkittämästä elämänpiiristään. Hän asuu toisaalla ja toimii toisaalla. Eikä äiti hymyhuulin ahon laitaa reunusta. Suomalainen arki ja suomalainen kirjallisuus elävät samassa maailmassa mutta eri todellisuudessa. Riippumatta siitä, katsooko kirjallisuus eteen- vai taaksepäin.

Kuva: Seppo Laine

Mielikuvitus ei saa häiritä todellisuuden tuntua

Syksyllä 1987 Markku Eskelinen (s. 1959) ja Jyrki Lehtola (s. 1963) vavisuttelivat suomalaisen kirjallisuuden perusrakenteita Sianhoito-oppaassaan väittämällä suomalaisten kirjailijoiden olevan liiaksi todellisuudesta riippuvaisia. Tämä todellisuusaddiktio estää kirjailijoita katkaisemasta lukijoiden halun verrata tekstiä todellisuuteen.

Suomalainen perusrealismi tyytyy pysähtelemään arjen yksityiskohdissa toistamalla näkyväistä levollisena tapausten toteajana, mutta se ei yritä tehdä asioita nähtäväksi, katsomaan asioiden syy-seuraus-suhteiden taakse. Eskelisen ja Lehtolan mielestä suomalaiset lukijat tietävät ainoina maailmassa todellisuuden todellisen luonteen ja suomalainen todellisuus on ei-ironisesti totta, vaikka Victor Hugon mukaan kirjailijan vapaus alkaa ironiasta.

Koska tavalliselle suomalaiselle lukijalle arkipäiväisyys sekä kirjan elävä ja tavallinen kieli ovat tärkeitä, kannattaa menestyväksi kirjailijaksi aikovan kirjoittaa tutuista ja turvallisista asioista ja välttää älyllisyyttä. Tuttuus tuo romaanin lähelle lukijan omaa elämää. Kirjailija, joka on kirjoittanut hyvän lukuromaanin, on paneutunut meille kaikille tuttuun elämäntapaan ja oloihin ja välttänyt kuvaamasta luksuselämää tai muuta outoa ja poikkeavaa. Mielikuvitusta saa olla mukana, mutta se ei saa häiritä todellisuudentuntua.

Kimmo Jokisen mukaan tuttuus merkitsee suomalaisuutta ja suomalaista yhteiskuntaa. Tuttua voi olla oman suvun tai muiden läheisten maailma. Tuttuuden lähde on myös maakuntien ja heimojen elämä kainuulaisuudesta karjalaisuuteen. Jokinen kiteyttää, että hyvän lukuromaanin tapahtumat sijoittuvat lähimenneisyyteen tai aikaan, joka tavalla tai toisella on läsnä lukijan henkilöhistoriassa. Se on joko itse elettyä tai ainakin vanhempien kertoma tai historian oppikirjojen kautta saatua tietoa.

Martin Heideggerin mukaan ihminen on nykyisyydessäänkin kiinni siinä, mikä ei ole läsnä olevaa. Ihmisen perusolemukseen kuuluu lakkaamaton huoli, ”Sorge.” Se ei tarkoita elämän erilaisista vaikeuksista johtuvaa huolta ja murhetta, vaan se on se ”elon huoli huomisesta”, jonka Helkavirsien Lapin Kouta koki kuoloa kovempana.

Sorge, huoli, on se, että tämän päivän tekojemme seuraukset tulevat eteemme huomenna ja tämän päivän sanat sitovat sanojamme ja tekojamme tulevinakin päivinä, jolloin meidän on niistä vastattava. Se on elämän velvoittavan vakavuuden perusta.

Tähän huoleen pohjautuu myös tahtomisen, toivomisen, haluamisen ja pyrkimisen olemassaolo. Kuolema on keskeisin ja väistämättömin. Se tapahtuu jokaisen yksilön kohdalla sataprosenttisen varmasti, mutta on ajankohtansa puolesta määräämätön.

Arkipäivän oleminen on tämän keskeisimmän perusseikan, kuoleman totuuden sivuuttamista ja unohtamista. Siinä mielessä emme halua jatkuvasti ymmärtää olemisemme tosiseikkoja. Elävänä eksistentiaalisena olentona ihminen kokee olemassaolonsa maailmassa aina yksilöllisesti ainutlaatuiseksi. Vaikka hän kuvittelisi olevansa joku toinen persoona tai sulautuneensa tiettyyn joukkoon tai massaan, hän ei voi kuitenkaan olla kukaan toinen.

Keskimäärin normaali ihminen selviää kuvitelmistaan ja harhoistaan ajan oloon omaksi itsekseen ja ottaa vastaan ne haasteet, jotka elämä juuri hänelle tuo mukanaan. Kuvitelmat, haaveet ja harhailut kuuluvat normaaliin elämään. Mitä syvemmälle niihin lankeaa, sitä isomman laskun saa maksaa viihdeteollisuudelle tai huumaavien aineiden myyjille.

***

Eksistentialismi edustaa elämänfilosofiaa, jossa ihmisenä oleminen on keskeinen kiinnostuksen kohde. Arkielämässään ihminen voi olla olemassa kuten maisemamaalaus, silloin kun hän ei ole olemassaolostaan tietoinen. Mutta hänellä on mahdollisuus herätä varsinaiseen eksistenssiin, olemassaoloon etenkin ns. rajatilanteissa, esimerkiksi kuoleman väistämättömyyden edessä. Tällaisista elämäntilanteista saamme lukea päivittäin, kun varsinkin julkkikset mielellään kertoilevat elämänsä äkkinäisistä käänteistä, milloin yllättävän rakkauden voimasta tai sairauden aiheuttamasta pelästymisestä, jolloin elämän navigaattoria on päivitetty tilanteeseen sopivammaksi.

Eksistentialismin keskeisiä ongelmia ovat kysymykset ihmisen kohtalosta, elämästä, kuolemasta, kärsimyksestä ja syyllisyydestä. Näitä kysymyksiä eksistentialismissa ei pyritä ratkaisemaan älyllisen ymmärtämisen vaan elämyksellisen kokemuksen avulla. Todellisuuden perustan voi tajuta tunteen, uskon, taiteen, vaistojen ja intuition avulla. Rationaaliset kaavat ja looginen ajattelu kykenevät tavoittamaan vain ilmiömaailman, mutta eivät ihmisen sisäistä maailmaa, jossa jylläävät tunteen ja tahdon voimat edustavat aivan toisen laatuista voimaa kuin tarkasti mitattavat moottoreiden hevosvoimat. Tieteellisen tutkimuksen tulokset eivät useinkaan voi välittömästi auttaa ihmistä hänen kohtaloaan koskevissa kysymyksissä. Parhaimmatkaan lääketieteelliset edistysaskeleet ja lääkkeet eivät pysty tarjoamaan ihmiselle vastausta hänen kohtaloaan koskevissa ongelmissa eivätkä pysty vastaamaan kysymyksiin, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä ja miten sitä voitaisiin vähentää.

Eksistentialismi pyrkii tarjoamaan erään maailmankatsomuksellisen vastauksen näihin ongelmiin. Miten mitata ja verrata ihmisten kokemusten laatua ja määrää keskenään? Voinko todistettavasti väittää kokeneeni elämässäni enemmän kuin sinä? Ovatko kokemukseni, elämykseni tai tunteeni laadukkaampia, korkeatasoisempia kuin sinun? Olenko kokemusten metsästämisessä sinua laatutietoisempi tai valistuneempi?

Nämä ovat kysymyksiä, joihin tilastotiede tai Suomen Gallup eivät pysty vakuuttavasti vastaamaan enempää kuin fysiikka tai biologia. Tuskin kemisti voi lohduttaa surevaa kertomalla hänelle, mikä on surevan kyynelten kemiallinen kaava ja tarkka suolapitoisuus, kuten Torsti Lehtinen tiivistää.

 

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja kriitikko. Hän on julkaissut essee-kokoelmat Unohdettuja ajatuksia etsimässä (Eurooppalaisen filosofian seura 2005), sekä topeliaanista suomalaisuutta karnevalismin hengessä käsittelevän Suomenhevosen ilonpidon mahdollisuuksista Suomi-yhtiössä (Nordbooks 2017).

 

LÄHTEITÄ:

Erik Ahlman: Ihmisen probleemi, Gummerus 1982.
Eri Ahlman: Kulttuurin perustekijöitä – kulttuurifilosofisia tarkasteluja, Gummerus 1976.
Teemu Jokela: Suomalainen eksistentialismi, Books on Demand 2016, 2. tarkistettu painos.
Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet, SoPhi 1997.
Søren Kierkegaard: In vino veritas, suom. Torsti Lehtinen, WSOY 1996.
Søren Kierkegaard: Toisto, suom. Olli Mäkinen, Atena 2001.
Kulttuurivihkot 4-5 / 2017
Kai Laitinen: Suomen kirjallisuuden historia, Otava 1981.
Torsti Lehtinen: Eksistentialismi – vapauden filosofia, Kirjapaja Oy 2002.
Matti Luoma: Etsijän tie – Maailmankatsomuksen ja ihmisen kehityksen tarkastelua, Tampereen yliopisto 2000.
Jussi Pajukangas: Eksistentialismi Juha Mannerkorven novellikokoelmassa ”Sirkkeli”, Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2012.
Peter Thielest: Elämä ymmärretään taaksepäin – mutta se täytyy elää eteenpäin – kertomus Søren Kierkegaardista, suom. Torsti Lehtinen, WSOY 1999.

Jaa artikkeli:Share on Facebook19Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone