Elokuvaohjaaja-käsikirjoittaja Hanna Bergholm ja käsikirjoittaja Ilja Rautsi saivat tämänvuotisen Kritiikin Kannukset -palkinnon kauhudraamastaan Pahanhautoja (2022). Palkinnon myöntää Suomen arvostelijain liitto SARV suomalaiselle taiteilijalle tai ryhmälle ansiokkaasta suorituksesta tai taiteellisesta läpimurrosta. Ensimmäisen kerran palkinto jaettiin vuonna 1962, sen sai kapellimestari Jorma Panula.

Vuonna 1996 palkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa elokuvaohjaaja-käsikirjoittajaparille, jolloin sen saivat Susanna Helke ja Virpi Suutari dokumenttielokuvastaan Synti (1996). Kauhusta tai fantasiasta työskentelyynsä ammentavia elokuvantekijöitä ei kuitenkaan aiemmin ole Kannuksilla palkittu. Onko jokin maailmassa muuttunut?

– Kun ottaa huomioon suomalaisen elokuvan pitkän realismin perinteen niin tuntuu erityisen palkitsevalta, että nyt on mahdollista tehdä elokuvia, joiden lähtökohta on mielikuvituksessa, fantasiassa ja kauhussa, iloitsee Ilja Rautsi palkinnosta.

Nyt on mahdollista tehdä elokuvia, joiden lähtökohta on mielikuvituksessa, fantasiassa ja kauhussa.

Pahanhautoja osoittaa, että jossain määrin genre-elokuvaan kallistuva draama on Suomessa nyt yhteistuotannollisesti, budjetillisesti ja ylipäänsä rahoittajien suhteen hyvinkin mahdollista. Elokuvan budjetti oli suomalaisittain todella iso, miltei neljä miljoonaa euroa.

Bergholm ja Rautsi kutsuvat esikoispitkäänsä kauhudraamaksi: lähtökohtana on draamallinen tarina, jossa on mukana kauhuelementtejä. Helken ja Suutarin viiston Synti-elokuvan alaotsikko oli ”dokumentti jokapäiväisistä rikoksista”. Se sopii kuvaamaan hyvin myös Pahanhautojan maailmaa. Onko kauhu sittenkään niin todellisuuspakoista ja epärealistista kuin helposti saatetaan kuvitella? Ei ehkä ollakaan toisessa ääripäässä – ainakaan nyt palkittujen tekijöiden tapauksessa.

Kauhean kaunista

Pahanhautoja kertoo ruusunpunaiseksi kuvitetusta perheidyllistä, jossa todellisuutta ovat kuitenkin menestysorientoituneen äidin kontrolloivuudesta kumpuava arkipäiväinen pahuus, kateus, julmuus ja viha. Influensseri-äiti ei jätä muille tilaa hengittää, vaikka myykin perheestään päinvastaista kuvaa sosiaaliseen mediaan.

– Pahanhautojassa on todellakin niin paljon pastellivärejä ja ruusuja, että ne alkavat tulla korvista ulos. Perheen kotona on niin siistiä, että se alkaa olla epäluonnollista. Kaikki on niin sävy sävyyn, että se alkaa olla luonnotonta. Kaikki mitä yleensä pidetään kauniina ja ihanana on viety niin äärimmilleen, että se alkaa olla todella ahdistavaa, vyöryttää Hanna Bergholm elokuvan visuaalisista lähtökohdista.

Kyky empatiaan ja kommunikaatioon loistaa perheessä siis poissaolollaan. Nuoren Tinja-tytön vanhemmat ja pikkuveli ovat kertakaikkisen sietämättömiä hahmoja. Yksinäiseksi jäävä Tinja alkaakin hautoa salattuja tunteita, joita elokuvassa konkretisoi hänen metsästä löytämänsä muna. Siitä kuoriutuu lopulta hänen paha kaksoisolentonsa, jonka kontrolloiminen käy mahdottomaksi.

Halusin myllätä elokuvassa yleistä kauneuskäsitystä.

– Epäluonnollisen ”ihanuuden” vastakohtana on tämä Olento, joka on mahdollisimman epämuodostunut ja kaikilta osin vastenmielinen, limainen ja täynnä kaikenlaisia eritteitä… Mutta onhan se lopulta aika sympaattinen tapaus, Bergholm intoutuu herkistelemään.

– Halusin myllätä elokuvassa yleistä kauneuskäsitystä. Siksi äidin luoma maailma on ahdettu täyteen sellaisia asioita, joita tavallisesti voitaisiin pitää ”ihanina”. Pastellisävyjen käyttö johtui myös siitä, että perheen äiti ei salli muilta mitään voimakkaita tunteita – siis voimakkaita värejä. Ja koska äiti ei halua synkkiä salaisuuksia, siinä maailmassa ei ole myöskään varjoja: kaikki on ikään kuin nähtävillä. Olennon maailma onkin minulle läheisempi.

Myös Rautsin käsitys kauneudesta on normit päälaelleen kääntävä:

– Itse tykkään kaikenlaisista rapistuvista asioista ja melankolisesta kuvastosta, jossa näkyy ajan eri kerrokset. Ehkä tämä on jollain lailla jäljitettävissä Taru sormusten herrasta -kirjojen Keski-Maahan, jossa lapsena elin enemmän kuin todellisuudessa. Kun tähän lisätään vielä jotain groteskia päälle, niin tunnen olevani kotonani.

Rautsin omat lyhytelokuvaohjaukset, hysteerinen kauhukomedia miesselittämisen todellisuudesta Helsinki Mansplaining Massacre (2018) ja ”dick pic” -käsitteen perusteellisesti uudelleenmäärittävä Night of the Living Dicks (2021) valaisevat hyvin hänen mieltymystään groteskiin ja asioiden äärimmäiseen konkretisoimiseen, jonka elokuva taidemuotona mahdollistaa.

Se alkoi munasta

Hanna Bergholm ja Ilja Rautsi opiskelivat samoihin aikoihin elokuvaa Taideteollisessa korkeakoulussa, mutta eri vuosikursseilla, joten he eivät vielä silloin päätyneet tekemään yhteistyötä. Rautsi opiskeli käsikirjoittamista, Bergholm ohjausta.

– Varjot-lyhärini nähtyään Ilja oli kuitenkin jo ajatellut, että meillä voisi olla samanlainen ajatusmaailma, Bergholm kertoo.

Varjot (2009) on Bergholmin 25-minuuttinen lopputyö Taikista. Se kertoo nuoresta naisesta, joka kohtaa lapsuuden minänsä ja joutuu tämän kanssa yhteenottoon sadun ja todellisuuden herättämien pelkojen kentällä.

Yhteistyö Pahanhautojan parissa sai alkunsa Suomen elokuvasäätiön järjestämästä speed-meeting -tilaisuudesta. Viiden minuutin keskustelun myötä Bergholm ja Rautsi päättivät tavata uudestaan.

Kaksoisolentoni tuli aina ikkunan taakse ilkkumaan tekemistään pahoista teoista, joista minä saisin syyt niskoilleni.

Elokuva lähti kehittymään Rautsin muistikirjastaan löytämästä alkuideasta ”poika hautoo linnunmunasta pahan kaksoisolennon”. Mistä tämä alkuidea?

– Se on alun perin tullut siitä, että olen lapsena nähnyt painajaista, jossa minusta on liikkeellä paha kaksoisolento maailmassa. Kaksoisolentoni tuli aina ikkunan taakse ilkkumaan tekemistään pahoista teoista, joista minä saisin syyt niskoilleni, Ilja Rautsi paljastaa.

– Lisäksi minulla on ollut teini-iästä lähtien unihalvauksia, jotka ovat vaikuttaneet paljon taustalla. Nykyisin niitä ei enää juurikaan ole, mutta elokuvan yhteen kohtaukseen on suoraan kirjoitettu kuuluisa unihalvauskuva, Henry Fuselin Painajainen-maalaus, jossa peikko istuu köyryssä naisen rinnalla.

Hanna Bergholm. Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski

– Sinne sekin tosiaan päätyi, Begholm naurahtaa.

– Kun kuulin Iljan munanhautomisidean, ajattelin että tuo on omaperäinen, freesi idea, mutta sanoin heti, että muutetaan päähenkilö tytöksi. Kirjoitimme treatmentin, tarinan yhdessä, minkä jälkeen Ilja kirjoitti käsikirjoitusta. Sitten keskustelimme aina tarkkaan jokaisesta versiosta. Meillä kummallakin on tapana ajatella kuvina ja siksi yhteistyö on ollut sujuvaa. Toiselle tulee joku kuvaidea ja sen jälkeen aletaan yhdessä miettiä, mitä se draamassa tarkoittaa, Bergholm kertoo, ja jatkaa:

– Kuten munanhautominen. Jos päähenkilö hautoo jotain, niin se tarkoittaa, että hän yrittää piilottaa joitain puolia itsestään, joitain tunteitaan. Ja hautomisesta nousee esiin heti myös äitiys-teema, samoin jonkinlainen kasvamisen teema. Näin elokuvan teemat lähtivät kehittymään tuosta munasta. Ja kun päähenkilö muutettiin tytöksi, niin koko tarinan palaset loksahtivat kunnolla paikalleen.

Samaa mieltä on myös Rautsi.

– Meidän yhteistyömme toimii juuri niin, että koko ajan pallotellaan ideoita, viedään toinen toistemme ideoita aina yksi askel pidemmälle. Kun päähenkilöstä tehtiin tyttö, se alkoi heti kommunikoida myös kympin tyttö -idean ja kaikenlaisen rumien tunteiden näyttämisen kanssa.

– Meillä on joku yhteinen taajuus tuolla fantasia-kauhu-metafora-landiassa, mikä liittyy aika vahvasti siihen, että sisäisistä tunteista tulee fyysistä todellisuutta, Rautsi luonnehtii.

Elokuvien katsojana

Sekä Hanna Bergholm ja Ilja Rautsi ovat viettäneet nuoruutensa elokuvia katsellen. Lempielokuvista tai -ohjaajista kysyttäessä Bergholm mainitsee heti Akira Kurosawan ja Luchino Viscontin elokuvat.

– Viscontin elokuvista pidän, kuten elokuvista Kuolema Venetsiassa ja Tiikerikissa. Kurosawa on toinen. Hän on ollut minulle ohjaajajumala ihan lapsesta asti, ja on edelleen. Ehkä Ran (1985) on Kurosawan elokuvista suosikkini, se värien käyttö siinä, mutta onhan näitä muitakin ihania, Seitsemän samuraita esimerkiksi!

– Ihailen niitä niiden visuaalisuuden takia. Sen hienoutta ei katsoessa aina edes tajua. Visuaalisuuteen on Kurosawan elokuvissa kirjoitettu sisään niin paljon. Hänen elokuviensa rytmi, myös kuvien sisäinen rytmi, on sekin todella hienosti rakennettu, Bergholm jatkaa.

– Olen aina kokenut, että elokuvat puhuvat minun kieltäni, näen asiat kuvina. Ketään tiettyä tekijää en ole koskaan halunnut matkia. Sanat ja tunteet eivät vain minulla oikein yhdisty. Ehkä meidän yhteistyömme Iljan kanssa toimii sen takia niin hyvin, että kumpikin ajattelee kuvien kautta. Elokuvan avulla tunnen puhuvani omalla kielelläni.

Elokuvat puhuvat minun kieltäni, näen asiat kuvina.

Rautsin elokuvakatsojatausta on kauhuelokuvissa. Tärkeä kokemus oli, kun täti lähetti hänelle ulkomailta 13-vuotissyntymäpäivälahjaksi Suomessa kiellettyä materiaalia, leikkaamattoman Hellraiser-elokuvan (1987). Mutta innostava ja samalla traumaattinen kokemus oli Kurt Neumannin ohjaama Kärpänen (1958) vielä nuorempana.

– Aloin katsoa kauhua aivan liian nuorena. Olin varmaankin kahdeksanvuotias, kun näin Kärpäsen ja elokuvan lopun kuva päähenkilöstä verkossa jäi piinaamaan pitkäksi aikaa. Sehän yrittää siinä huutaa, että ”help me”, mutta liiskataan kivellä. Siitä varmaan syntyi jonkunlainen trauma. Onhan se karu loppu, mutta kauhuelokuvassa onnettomat ja nihilistiset loput ovat jotenkin sallittuja. Sellaista voidaan mennä katsomaan kätevästi deittileffana, toisin kuin vaikka jotain draamaa abortista.

– Kauhu on joka tapauksessa ollut hyvä kaikkien ahdistus-, unihalvaus- ja muiden pelkojuttujen käsittelyyn, mitä itse olen kokenut. Jo se, että joku muukin on kokenut vastaavaa ja nähnyt ne asiat käsittelemisen arvoisina, tuo lohtua. Että et ole yksin tunteidesi kanssa.

Kauhu on ollut hyvä kaikkien ahdistus-, unihalvaus- ja muiden pelkojuttujen käsittelyyn, mitä itse olen kokenut.

Tuoreemmista suosikkielokuvistaan Rautsi mainitsee Charlie Kaufmanin elokuvat, kuten Synecdoche. New York (2008).

– Kun olin katsonut sen, totesin että ”aha, ne tekivät sitten elokuvan, jonka kohdeyleisö on minä”. Kaufmanin elokuvat ovat superkekseliäitä ja superfilosofisia sekä selvästi aina purkauksia jostain ytimestä tyyliin ”nyt ahdistaa tämä asia – tässä siis kaksi tuntia aiheesta jokaiselta mahdolliselta kantilta”!

Toisin kuin Rautsi, Bergholm on päätynyt kauhun tekemiseen pikemminkin välttelemällä kauhuelokuvia.

– Toki olin nähnyt kaikki yleissivistykseen kuuluvat perusklassikot viimeistään elokuvakoulussa, mutta koska minulla on niin synkeä mielikuvitus, joka askartelee kaikkien kauheuksien kanssa muutenkin, yritin väistellä kauhuleffoja. Mieleni on joka tapauksessa täynnä erilaisia murhaajia ja hirviöitä. Esimerkiksi Pahanhautojassa tytöllä on vaatekaapissa hirviö – se on yksi lapsuudenmuistoistani.

– No sitten jossain vaiheessa Ilja toi valtavan DVD-pinon kauhuelokuvia, että ”katsopa nuo”. Katselin niitä peiton alla paniikissa, kunnes sitten siedätyin niille, Bergholm lisää huvittuneena.

– Tavallaan löysin kauhuleffoista oman tutun tapani ajatella.

Kauhun todellisuusaspektit

Mikä kauhun mieli tai idea elokuvataiteessa perimmiltään sitten on? Ilja Rautsi näkee asian materiaalisuuden kautta.

– Kauhussa sisäisistä tunteista tulee fyysistä todellisuutta. Samalla kauhu on pelkoa ja painetta sekä sitä miten paineita käsitellään, miten paineiset tilanteet purkautuvat. Elokuvassa taiteenlajina viehättää se, että toisin kuin kirjassa, sarjakuvassa tai teatterissa siinä ihan kaikesta mitä kameran edessä vain on, tulee konkreettista todellisuutta. Teatterikin vaatii katsojan kuvittelua tai projisointia.

– Pahanhautojassakin halusimme, että Olento on siinä täyttä totta ja tapahtumat todellisia. Minulla tulee täysi hylkimisreaktio kaikesta sellaisesta, että ”se kaikki olikin vain pahaa unta” tai ”eihän tällaisia ilmiöitä todellisuudessa ole”. Jos tekee kauhua tai fantasiaa, niin sitten pitää uskoa siihen. Katsojalle teoksen konkreettinen todellisuus voi sitten tietenkin avautua metaforana.

Kauhu on pelkoa ja painetta sekä sitä miten paineita käsitellään, miten paineiset tilanteet purkautuvat.

Ilja Rautsi. Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski, 2022

– Kirjoitusvaiheessa puhuimme Hannan kanssa paljon siitä, minkälaista se hakemamme kauhu on, mistä se tulee. Emme halunneet sen olevan säikyttelyperusteista. Puhuimme siitä, että mikä kauhussa häiritsee. Siinä mielessä Manaaja on hyvä verrokki tavoitteillemme Pahanhautojassa. Se on samalla tavoin metafora murrosiästä ja elokuva, joka alkaa todella häiritä vasta sitten kun se loppuu. Vaikka onhan siinä joitain shokkikohtia. Mutta se ei perustu niille.

Kaikissa Rautsin ja Bergholmin ohjaamissa, kauhun elementtejä hyödyntävissä elokuvissa päähenkilönä on nainen tai tyttö, joka joutuu jollain tavoin pelkäämään ulkopuolista maailmaa – niin heidän lyhytelokuvissaan, myös Bergholmin Nukkemestari-elokuvassa (2018), kuin Pahanhautojassa sekä heidän toisessa yhteisessä pitkässä, paraikaa tekeillä olevassa elokuvassaan Yön lapsi.

Eikö tämä, että naispuolisia henkilöitä kiusataan, ole yleisestikin tyypillistä kauhuelokuville?

– No, sellaista elokuvaa on paljon, jossa naisia tosiaan kiusataan, mutta näkökulma niissä on usein ulkopuolelta. Minua kiinnostaa enemmän, että nainen on se kokija, toteaa Bergholm.

Minua kiinnostaa enemmän, että nainen on se kokija.

– Eihän jossain Teksasin moottorisahamurhaajassa ole naisen kokemusta, siinä nainen vain juoksee karkuun. Minä haluan tehdä elokuvia, joissa näytetään maailma sellaisena kuin päähenkilö sen itse kokee. Olen aina katsonut paljon leffoja, ja kokemukseni tästä on, että on olemassa hyvin vähän elokuvia, joissa tarina kerrottaisiin naisten tai tyttöjen näkökulmasta. Kaipaan niitä lisää.

– Teksasin moottorisahamurhaaja on kyllä omassa lajissaan äärimmäisen tehokas, huomauttaa Rautsi.

Kuitenkin myös häntä kiinnostaa tekijänä enemmän sisäinen kuin ulkoinen kauhu.

– Niin omissa lyhytelokuvissani kuin Pahanhautojassakin on kyse siitä, että se minkä elokuva konkretisoi on päähenkilön kokemusmaailma. Ja tämä kerrotaan kauhun kautta. Tarkoitus on käsitellä sisäisiä juttuja, ei ulkoisia aggressioita. Ja synnyttää katsojassa kysymys: ”Mitä ihmettä tapahtuu todellisuudelle juuri nyt?”

Yhteistyön jatkoa

Pahanhautojan valmistuminen ideasta valmiiksi elokuvaksi kesti varsin pitkään. Nyt Bergholmilla ja Rautsilla on käynnissä seuraava yhteistyöhanke, elokuva Yön lapsi. Se on tällä hetkellä käsikirjoitusvaiheessa.

– Yön lasta olemme kirjoittaneet täysin yhdessä. Täytyy toivoa, että sen valmistumisen kanssa ei mene yhtä pitkään kuin Pahanhautojan tapauksessa, toteaa Rautsi.

– Jos Pahanhautojan voi määritellä kauhudraamaksi, Yön lapsi voisi olla fantasiadraama kauhuelementeillä, Bergholm luonnehtii.

– Se kertoo naisesta, joka saa ensimmäisen lapsen, joka on poika. Elokuva tapahtuu lapsen ensimmäisen elinvuoden, ns. vauvavuoden aikana. Äiti alkaa kokea, että hän ei saa kontaktia vastasyntyneeseen lapseen – että se on jotenkin outo, huutaa kaikki yöt ja imee verta hänen rinnoistaan. Äidin mielestä vauva on jotenkin karvainen ja oudon näköinen ja hän alkaa vakuuttua, että kyseessä ei ole ihminen ensinkään. Tämä oikeuttaa äidin kokemat ärtymyksen, aggression ja hämmennyksen tunteet lastaan kohtaan.

Ennakkotiedoissa Yön lapsen tarinaa kuvataan sukelluksena äitiyden painajaisiin ja äidinrakkauden kipeään puoleen. Lähtötilanteena on neljääkymmentä ikävuotta lähestyvien vanhempien unelma täydellisestä lapsesta.

Rautsi kehittelee tällä hetkellä myös ensimmäistä pitkää ohjaustyötään, kauhukomediaa ”Punaista lunta”, joka kertoo joulupukkina keikkaa tekevästä keski-ikäisestä vampyyrista. Lisäksi hänen Emmi Itärannan romaanin pohjalta käsikirjoittamansa ja Saara Saarelan ohjaama Veden vartija saa ensi-iltansa syksyllä 2022.

Hanna Bergholm ja Ilja Rautsi. Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski, 2022

Kriitikkouden poluilla

Ennen elokuvaohjaus ja -käsikirjoitusuraansa Hanna Bergholm ja Ilja Rautsi harjoittivat kumpikin myös kriitikon ammattia, pääasiassa opiskeluaikoinaan.

Rautsi toimi nelisen vuotta Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kriitikkona, jonka tehtävänä oli lyhyesti arvioida pahimmillaan nelisenkymmentä viikon aikana televisiossa esitettävää elokuvaa.

Työssä maksettiin enemmänkin siitä, että on nähnyt liikaa elokuvia elämänsä aikana kuin että katsoo niitä kyseisen esitysviikon alla.

– Siinä työssä maksettiin enemmänkin siitä, että on nähnyt liikaa elokuvia elämänsä aikana kuin että katsoo niitä sen kyseisen esitysviikon alla, Rautsi kertoo.

– En tiedä miten työtä nykyään pystyy edes tekemään, kun elokuvien esitysmäärät ovat koko ajan kasvaneet… Sillä tavoin se on harvinainen pesti, että sillä kriitikko pystyy jollain lailla jo elämään. Mutta paljon aikaa se työ vie, ja kun pitää vain jaksaa katsoa koko ajan liikaa elokuvia, niin kyllä siihen turtuu.

Rautsi irrottautui kriitikontyöstä siinä vaiheessa, kun alkoi saada käsikirjoitustukia elokuvahankkeisiin ja projektit lähtivät vähitellen myös vetämään.

Myös Bergholm on tehnyt kriitikon töitä elokuvaopintojensa aikana.

– Kirjoitin lasten ja nuorten mediakulttuurilehti Peiliin. Kehitin lehteen oman sarjan ”Kirjaston helmiä”, jonka ideana oli se, että jokaisessa jaksossa esiteltiin aina viisi lapsille ja nuorille kirjastoista löytyvää leffaa. Ajatuksena oli, että silloin elokuvat ovat periaatteessa kaikkien saatavilla.

– Koska olin nähnyt niin paljon klassikkoelokuvia, halusin nostaa niistä ikätasoisesti sopivia teoksia esiin myös nuoremmille ikäpolville. Uusia ja vanhoja elokuvia, eikä vain mitään piirrettyjä vaan tasapuolisesti myös näyteltyjä elokuvia, kertoo Bergholm.

– Kirjoitin Peili-lehteen myös arvosteluja esimerkiksi uusista kotimaisista elokuvista. Mutta siinä vaiheessa, kun olin itse valmistumassa elokuva-ammattiin, alkoi tuntua, että on väärin kritikoida kollegojen työtä. Se ei tuntunut enää hyvältä.

Tekijäpari pitää tätäkin vaihetta omalla urallaan tärkeänä.

– Kriitikkovuodet kehittivät itseilmaisua ja tietenkin kriittistä ajattelua. No, vähintään kun pitää kirjoittaa jostain leffaideasta apurahahakemusta, niin takaraivossa on kriitikkoajan opetukset, Rautsi toteaa.

Monet kriitikot haluaisivat kirjoittaa enemmän kuin sen, mihin saavat mahdollisuuden.

Haastattelun lopuksi Bergholm haluaa vielä kiittää Kritiikin Kannuksista ja korostaa elokuvan tekijöiden ja elokuvakriitikoiden yhteistä agendaa, vaikka tulokulmat ovatkin ammateissa erilaiset.

– Tekijänä olen tietenkin ollut kauhean iloinen, että Pahanhautoja-leffa on huomattu niin laajasti ja siitä on kirjoitettu niin paljon, hirveän hienoja analyysejakin. Tuntuu, että todella moni on ymmärtänyt teoksen niin kuin me sen ajattelimme. Tällainen tuntuu tekijästä todella palkitsevalta.

– Tiedän että elokuvakritiikille ja elokuvista kirjoittamiselle on lehdistössä yhä vähemmän palstatilaa. Monet kriitikot haluaisivat kirjoittaa enemmän kuin sen, mihin saavat mahdollisuuden. Näen itse, että elokuvantekijät ja elokuvakriitikot ovat samalla asialla: kummatkin haluavat tuoda elokuvaa esiin. Tekijät omia teoksiaan, kriitikot elokuvaa yleensä, lajina.

Kirjoittaja on taiteentutkija ja Kritiikin Uutisten päätoimittaja.