Vuoden 2021 syksyllä Twitterissä käytiin vilkasta keskustelua lasten- ja nuortenkirjallisuuskritiikin puutteesta. Pohdittiin muun muassa, miksi moni kirjallisuudesta kirjoittava ammattilainen jättää lasten- ja nuortenkirjat kokonaan sivuun, vaikka olisi kykenevä kirjoittamaan ja kirjoittamisella olisi suuri merkitys koko alalle. Keskustelun herättämänä moni kriitikko havahtui ja otti asiakseen kirjoittaa jatkossa myös lanu-kirjoista. Minäkin lähdin mukaan lanu-kritiikin tilanteen parantamiseen, ja nykyisin kirjoitan vuosittain ainakin 3–4 kritiikkiä nuortenkirjoista. Se ei ole paljon, mutta jos jokainen kirjallisuuskriitikko tekee oman pienen osansa, kokonaisen kirjallisuudenalan mediavastaanotto kohentuu huomattavasti.

Vastaava keskustelu ja aktivoituminen tarvittaisiin myös runoudesta kirjoittamisesta. Tunnistan runousjournalistisen puutostilan suomalaisessa kulttuurijournalismissa selvästi. Vaikka kirjallisuudesta kirjoittavia toimittajia ja kriitikoita on melko paljon, runoudesta kirjoittaminen tuppaa jäämään harvojen harteille. Se merkitsee vastuun epätervettä kasautumista niin, että jos yksikin runoudesta kirjoittava freelancer pitää taukoa tai jää eläkkeelle, iso kasa runokirjoja jää vaille ansaitsemaansa mediahuomiota. Tilanne täytyy korjata, ja se korjaantuisi samantyyppisellä ryhtiliikkeellä, joka viime syksynä kohdistui lasten- ja nuortenkirjakritiikkiin.

Tunnen tilanteen median molemmilta puolilta omakohtaisesti. Vähennettyäni viime vuosina runoudesta kirjoittamista omaan runoilijantyöhön keskittymisen tähden, harmittaa nähdä, että mediatilasta puuttuu runokritiikkiä, joka voisi siellä aivan hyvin olla, jos kirjoittajia olisi enemmän. Myös runoilijana näen runoutta koskevan journalismin jämähtäneen tilaan, jossa vastuu ”runouden hoitamisesta” on lipunut valtakunnallisella tasolla alle kymmenen kirjoittajan kontolle, mikä ei useinkaan ole tarpeeksi. Laadukkaimpienkin runoteosten lehtikritiikki on sattumanvaraisesti kiinni siitä, onko harvalukuisia runousaktiivisia freelancereita käytettävissä.

Vastuu ”runouden hoitamisesta” on lipunut valtakunnallisella tasolla alle kymmenen kirjoittajan kontolle.

Runoudesta kirjoittavia kriitikoita on ilmeisen vaikea löytää – vai olisiko haasteena sittenkin löytämisen sijaan piilevien kykyjen aktivoiminen? Ongelma koskee lähinnä laajalevikkisintä lehdistöä, sillä pienet kulttuurilehdet ovat usein hyvinkin aktiivisia runouden suuntaan. Pienten erikoistuneiden medioiden, kuten runouslehti Tuli&Savun tai vuonna 2021 aloittaneen verkkosivusto Runografin, toiminta on ansiokasta, mutta jää paljolti alan pienten piirien sisään. Runous tarvitsee myös yleisempää näkyvyyttä, jotta sen olemassaolo havaitaan. Myös suurissa sanomalehdissä, kuten Helsingin Sanomissa ja Turun Sanomissa, runouden huomioiminen on selvästi kulttuuritoimituksen asialistalla, mutta tilanne romahtaa heti, jos yksittäiset vakiintuneet runousasiantuntijat kuten Vesa Rantama tai Siru Kainulainen ovat kiireisiä muissa hommissa.

Kirjallisuuskriitikoita on kuitenkin paljon. Esimerkiksi SARVissa kirjallisuusjaos on jäsenmäärältään jaoksista suurin. Mikä saisi kirjallisuuskriitikot aktivoitumaan runoudesta kirjoittamisessa? Ja kun heidät saadaan aktivoitumaan, mikä saisi aktiivisuuden pysymään sellaisella tasolla, että runouden medianäkyvyydestä ei tarvitsisi joka vuosi olla uudestaan huolissaan? Olen ollut siitä huolissani jo viitisentoista vuotta, ja edelleen äimistyn, kun ilmestyy Parnasson numero ilman ainuttakaan runoarviota – miten se on mahdollista? Missä potentiaaliset kirjoittajat luuraavat? Mitä voin tehdä omalta osaltani sen eteen, että runoudesta kirjoittaminen tulisi kirjallisuuskriitikoille tutummaksi, runouden lukeminen tavalliseksi työksi muiden kirjallisuudenlajien joukossa – silti runouden erityisyys huomioiden?

Kenties muutoksen pitää mennä kulttuurin perustuksiin asti, jotta runouden näkyvyys ja arvostus saadaan kuntoon. Mieleni on tämän asian tiimoilta täynnä kysymyksen kaltaisia poeettisia risteyksiä. Lähdetään tästä liikkeelle moniin suuntiin.

Runoudesta kirjoittajia tarvitaan

Koetan löytää lähestymiskulmia, joista voisi olla kriitikon työtä tekeville hyötyä sekä lukijuuden laajentamisessa että runoudesta kirjoittamisen kynnyksen ylittämisessä. Runoudesta kirjoittamiseen liittyy erityisiä merkityksiä ja kulttuurisia kerroksia. Ensisijaisesti haluan tietenkin pitää runouden lippua korkealla, innostaa kirjoittamaan runoudesta ja vähentää runoudesta kirjoittamisen aloittamiseen liittyvää ”mokaamisen pelkoa”, mutta ymmärrän myös haasteita, joita runoudesta kirjoittaja saattaa kohdata.

Minulla on pitkähkö työhistoria runousjournalismin alalta, vaikka olen aina kirjoittanut lähes kaikenlaisesta kirjallisuudesta. Kiinnostukseni kieleen on määrittänyt lukijuuttani ja kriitikon työhistoriaani paljon.

Runokritiikin kirjoittajaksi kai useimmiten päädytään nuorena ja jokseenkin sattumalta, mutta se ei tarkoita, etteikö siihen voisi itseohjautuvasti ryhtyä kokeneena kirjallisuuskonkarinakin. Vertaan taas lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kirjoittamiseen, joka on itselleni uusi alue: aloittaminen tapahtuu niin yksinkertaisesti, että vain aloittaa jostain. Kukaan ei tiedä heti kaikkea. Kritiikin kirjoittamista ei voi oppia muuten kuin kirjoittamalla kritiikkiä.

Runoudesta kirjoittaja tulee vaivihkaa osaksi kulttuurisia rakenteita, joissa runouden tila on marginaalissa.

Olisi murrettava se vanha kuvio, jossa nuorena aloitettu runoudesta kirjoittaminen osoittautuu myöhemmin yllättävän isoksi valinnaksi. Runoudesta kirjoittaminen kun on perinteisesti alkanut profiloida kirjoittajaa ja kerryttää hänelle ylisuurta kirjallisuudenalakohtaista vastuuta. Runoudesta kirjoittava on journalismissamme ollut harvinaisuus, erityisosaaja, ”se runotyyppi” – mutta eihän proosasta kirjoittavakaan ole koskaan ”se proosatyyppi”, vaan kirjallisuuden ammattilainen. Runoudesta kirjoittaja tulee vaivihkaa osaksi kulttuurisia rakenteita, joissa runouden tila on marginaalissa. Mutta runoudesta kirjoittaminen ei tarvitsisi mitään erityistä outojen ja vaikeasti ymmärrettävien asioiden nurkkausta. Proosan puolellakin ilmestyy valtavirrasta poikkeavia ja haastavia teoksia, aivan kuten runouden puolella ilmestyy myös lempeitä ja helppolukuisia teoksia.

Suomalaisessa runousjournalismissa on pitkään jatkunut runousaktiiveja osallistava perinne, eli ne ihmiset, jotka muutenkin ovat runouskentän toimijoita (runoilijoita, runoyhdistysihmisiä), myös kirjoittavat runoudesta. Se on sekä hyödyllistä että ongelmallista. Jos runousosaaminen nähdään asiana, johon pelkästään runousaktiivit pystyvät, sekin valuttaa vastuun liian pienen porukan harteille ja vääristää journalistista kokonaiskuvaa.

Usein on niin, että runoudesta kirjoittavan ihmisen oletetaan tuntevan herkeämätöntä kiinnostusta ja intohimoa runouteen. Ammattitaitoinen suhde runoudesta kirjoittamiseen on kuitenkin myös sitä, että osaa katsoa välillä kauempaa. Suuret kokonaisuudet alkavat näkyä selvemmin, ja silloin hahmottuu myös runouden asema kirjallisuuden maailmassa, samaten se, miten runouden asemaa voisi parantaa. En siis usko, että kirjallisuusammattilaisen ammattitaidolle tekee hyvää pysytellä pelkästään yhden lajin sisällä. Monipuolinen kirjoittaminen on nykyisin välttämätöntä jo siksikin, että kirjallisuudenlajien väliset siirtymät ja lajihybridit ovat yleisiä.

Runoilijoille ja runousaktiiveille ominainen yhteisöllinen vastuuntunto on kriitikon roolissa hieman hankala asia, sillä se tekee kritiikistä helposti liian kilttiä. Kun ymmärtää kaiken sen työmäärän, jonka runoilijat, runoustapahtumien järjestäjät, runokustantajat, kääntäjät, runouslehden toiminnan pyörittäjät ja muut runoammattilaiset usein niukoilla resursseilla ja vaikeissa oloissa tekevät, haluaa kannustaa. Kritiikin ei kuitenkaan ole tarkoitus olla mikään myötätuntoautomaatti, vaan ammattitaitoisen ja perustellun negatiivisen kritiikinkin on oltava olemassa. Kritiikin eriävät, monipuoliset äänet tekevät hyvää koko runoudelle ja edistävät sen havaituksi tulemista ja vakavasti ottamista.

Olen aina kaivannut runokritiikkiin vastaavaa moniäänistä ja erimielistä hajontaa kuin elokuvakritiikissä. Elokuvakritiikin maailmassa on melko tavallista, että yksittäinen elokuva saa useita keskenään jokseenkin tai täysin erilaisia arvioita, mutta kun arvioita on paljon, teos saa mieleenjäävän ja arvokkaan julkisen käsittelyn. Runouden marginaalinen asema ei parane päänsilityksillä, vaan monipuolisella ja moniäänisellä perehtyneellä kritiikillä.

Lukeminen ja kiinnostuminen

Runoudesta kirjoittamisessa tärkeintä on runouden lukeminen. Jos runoutta ei lue, siitä ei voi kirjoittaa. Jos ei ole ennestään juurikaan lukenut runoutta, todennäköisesti lukutavan suurin ylitettävä kynnys on monille tarinallisuudesta luopuminen. Runon ääreen on uskallettava rauhoittua, jotta oppii kuuntelemaan runon kieltä, äänteellisyyttä ja rytmiä. Runo on usein tulkinnallisempaa ja merkityskerrostuneempaa kuin tavallinen tarinavetoinen proosa. Nykyrunous ei myöskään ole mikään yksi muoto, vaan se on monimuotoisena elävä kudelma erilaisia poetiikkoja ja runoilijoiden ilmaisutapoja. Runouden kieli on tyhjentymätön, aina uudistuva, aina perinteestään osallinen, ja aina aikaansa reagoiva.

Entä jos runous ei vaan millään kiinnosta? Kaikki eivät lue kaikkea, minkä ymmärrän lukemisen harrastajien kohdalla. On aivan ok lukea pelkästään dekkareita, jos tykkää niistä. Mutta jos kirjallisuuden ammattilainen sanoo, ettei runous lainkaan kiinnosta ikinä, epäilykseni heräävät. Epäilen, että ei ole luettu runoutta juuri lainkaan ja käsitykset siitä ovat kapeita. Kenties runouden lukeminen on totuttu sivuuttamaan nuoresta asti ja harvat kokemukset perustuvat satunnaisiin havaintoihin ja niistä syntyneeseen vierauden tunteeseen.

Minusta kirjallisuuskriitikon ammattitaitoon kuuluu itsestään selvästi myös runoudesta kirjoittaminen. Siinä kun ei ole kyse mistään harvinaisesta alalajista vaan kokonaisesta vuosituhansia vanhasta kirjallisuuden lajista. Tosin kirjallisuuden akateeminen koulutuspolkukin vaalii runouden paikkaa poikkeamana, jonakin, josta kuuluukin saada vain vähän tietoa. Se on tuhoisaa kirjallisuuden alan yleissivistykselle. Kirjallisuuskriitikolla saattaa olla taustallaan kirjallisuuden alan yliopistokoulutus, johon on pakollisena kuulunut runoutta vain yksi kurssi.

Miten voi olla niin, että jopa akateeminen kirjallisuuskoulutuskin mahdollistaa runouden jäämisen niin monille aivan vieraaksi? Miten on mahdollista, että runouden totaalinen sivuuttaminen on tullut meidän kirjallisuutemme ja koko kulttuurimme kentällä ikään kuin luonnolliseksi suunnaksi, joka pyrkii toistumaan kautta linjan ja aina uudelleen, ellei runousväki itse pidä huolta ja mekkalaa? Miksi niin usein pitää muistuttaa, että runouskin on kirjallisuutta? Miksi pitää jatkuvasti kantaa huolta siitä, että lajin olemassaolo huomataan? (Täsmälleen samat kysymykset ovat, muutettavat muuttaen, kohdallisia lasten- ja nuortenkirjallisuuden alalla.)

Jos runousjournalismi ei perustu runouden lukemiseen, sitä alkavat hallita ilmiöt.

Monipuolinen kirjallisuus on kaikkien etu. Journalismilla on suuri vastuu. Lukulistalta runouden pois nyppivä tottumus muistuttaa lasten suhtautumista monipuolisen ruoka-annoksen heille outoihin vihanneksiin. On maistettava uutta ja joskus makuun pitää oppia tai muutoin jää koko loppuelämäkseen keskenkasvuiseen ”hyi yök en varmaankaan tykkää” -tilaan. Lukijuudessakin on aina varaa kasvaa.

Jos runousjournalismi ei perustu runouden lukemiseen, sitä alkavat hallita ilmiöt. Runoudessa tapahtuu tietenkin myös kiinnostavia ilmiöitä. Mutta jos runoutta lähestytään pelkästään ilmiöpohjaisesti, jutuista paistaa brutaalisti läpi, että kirja on jäänyt lukematta ja toimittaja on kasannut jutun häärien ulkokirjallisten asioiden äärellä. Olen itsekin joutunut haastateltavana tilanteisiin, joissa toimittaja ei ole lukenut mitään eikä hankkinut tietoa edes suurin piirtein, vaan pyytää minua selittämään taiteenalani perusasioita: ”Kerrohan – mikä on aforismi?”

Lukemisen puute on omiaan vahvistamaan haitallista kierrettä. Kutsun sitä minimum effort -kierteeksi. Lehdistössä minimisuorituksella meneminen tarkoittaa usein sitä, että haalitaan julkisuudessa jo olleita ilmiöitä, jotain mikä on mahdollisimman äkkiä tsekattu. Ajatus ei ole kirjassa vaan siinä miten saadaan nopeasti täytettä lehteen ja miltä asiat näyttävät. Runoilijan traumahistoria voi olla äkkiseltään ajatellen raflaavampi jutun aihe kuin hänen poetiikkansa erityispiirteet. Todellinen runokritiikki tai muu runoutta käsittelevä juttu ei kuitenkaan ole pikatuote, vaan se edustaa kirjallisuudesta avautuvien maailmojen syvällistä ymmärtämistä. Eikä aina tarvitse edes ”ymmärtää” saadakseen korkeatasoisen taidekokemuksen. Runouden ”ymmärtämiseen” liittyy olennaisesti itsensä altistaminen tuntemattoman kohtaamiseen.

Isot kustantamot vaikuttavat nykyisin siltä kuin julkaisisivat runoutta vain äärimmäisen pakon edessä.

Nykyrunoudesta ei tietenkään voi kirjoittaa, jos kirjoja ei julkaista. Isot kustantamot, varmaankin mediatalojen tapaan nekin jatkuvalla säästökuurilla, liian vähällä työvoimalla ja seuraavia yt-neuvotteluja odotellessaan, vaikuttavat nykyisin siltä kuin julkaisisivat runoutta vain äärimmäisen pakon edessä. Esimerkiksi Otava ei julkaissut syksyllä 2021 ainuttakaan uutta runokirjaa. Yleensä isot kustantamot sentään julkaisevat pari runonimekettä kaudessa, jotta kulttuuriuskottavuus pysyy niukin naukin. Eihän voida sanoa, ettei runoutta julkaistaisi, kun velvoite tulee jotenkuten suoritetuksi.

Oikeasti mitään velvoitetta runouden julkaisemiseen ei ole: isolle kaupalliselle toimijalle runous edustaa lähinnä taloudellista tappiota, ja talouden sanelema minimum effort saa jatkua surullisesti vuosikymmenestä toiseen. Isoista kustantamoista on kokoonsa ja toiminnallisiin resursseihinsa nähden hirvittävän vähän hyötyä runoudelle. Pienimmät kustantamot sen sijaan ovat taitavia budjetoimaan kulttuuriarvot edellä. Tietäen, ettei pieni painos runokirjoja maksa mahdottomia, ne pystyvät tuottamaan vähillä rahoillaan markkinoille enemmän runokirjoja kuin suurimmat kustantamot. Rahaa ei yleensä tule, mutta runokirjoja tulee.

Ajatukset palaavat kulttuurin rakenteisiin ja yhteiskunnan arvoihin. Suomessa ei ole totuttu pitämään kulttuurisia ja humanistisia arvoja yhteiskunnan menestyksen merkkinä, mikä vaikuttaa kaikkeen. Suuressa kuvassa kaikkia runouteen liittyviä päätöksiä ja toimintoja läpäisee kauttaaltaan se, että runoutta käsitellään pienistä pienin mahdollinen määrä. Vähäisyyden hyväksyvä asenne kumuloituu eikä runokirjallisuuden elintilaa köyhdyttävä tilanne parane, ellei isojen toimijoiden ajattelu muuta suuntaa.

Miten runoutta voisi lähestyä ja oppia ymmärtämään?

Ei ole mitään ”oikeaa hetkeä” ryhtyä nykyrunoudesta kirjoittajaksi. Kun kirjallisuuden perusosaaminen on hallussa esimerkiksi yliopisto-opintojen tai työkokemuksen myötä, pitää vain heittäytyä runouden pyörteeseen ja ruveta hahmottamaan, minkälaisia poetiikkoja siellä liikkuu. Runouden kohtaaminen on jatkuvaa oppimista. Omaa journalistista työnkuvaa ja ammattitaitoa on jatkuvasti kehitettävä niin, että menee uusille alueille, tarttuu runotuotantoihin ja -tyyleihin, joita ei vielä tunne.

Runoudesta kirjoittaja tarvitsee työssään herkkyyttä, mutta myös tarkkuutta ja jämäkkyyttä.

Laaja lukeneisuus on hyödyksi, ja sitäkin kannattaa laajentaa jokaisen kirjoitustyön kohdalla, mutta yksin sen varassa ei pärjää: tarvitaan tilannetajua, muuttuvan poeettisen nykyhetken havainnoinnin taitoa. Runous ei ole pelkästään älyn ja analyyttisyyden kautta jäsentyvää taidetta, vaan sen ymmärtämiseen tarvitaan myös aisteja ja tunteita. Runoudesta kirjoittaja tarvitsee työssään herkkyyttä, mutta myös tarkkuutta ja jämäkkyyttä. Poeettista avoimuutta ei voi opetella kirjoista, vaan se on löydettävä osaksi omaa kirjoittajan persoonallisuutta.

Runous on monimuotoisia poetiikkoja, jotka vaativat erilaisia lähestymistapoja. Runoutta on aina kuunneltava herkällä korvalla ja aistittava herkistyneillä aisteilla. Ylimielinen runoudesta kirjoittaja, joka luulee tietävänsä kaiken, ei pärjää pitkään. Runouden parissa täytyy olla avoin myös sille, mitä ei vielä tiedä. Runous ei pysy staattisena eikä yhtenäisenä, vaan se elää ja uudistuu. Runous tekee retkiä historiaan, löytää itsensä aina uudelleen ja samalla kiinnostuu kokeilemaan jotain toisin kuin ennen.

Hyväksi runoudesta kirjoittajaksi oppii kirjoittamalla runoudesta. Toisin sanoen, ryhtyy työhön ja tekee sen kunnolla, jolloin tulee samalla perehdyttäneeksi itseään. Seuraavan tekstin kohdalla on jo hieman kokeneempi. Kokemuksen hankkimisen tarve ei vuosien mittaan välttämättä vähene, vaan enenee. Runous on laaja, ja sen lukijana kasvaa jatkuvasti sekä historiaan että tulevaan. Se, mitä runous on ja mitä nykyrunoudessa tapahtuu, ei koskaan pysähdy. Runoilijat ovat kukin omanlaisiaan poeettisia universumeja.

Runouden parissa on myös ei-kirjallisia toiminnan muotoja, joihin kannattaa tutustua. Esimerkiksi lavarunoklubeilla saa käsityksen runoesitysten monimuotoisuudesta. Monenlaisia digirunouden ja visuaalisen ynnä muun kokeellisen runouden muotoja löytyy esimerkiksi nokturno.fi-runoussivustolta, mutta aloittelijan kannattaa varoa hukkumasta moneuteen – kaikkea ei tarvitse omaksua kerralla, eikä edes muutamassa vuodessa. Aivan ensimmäiseksi on hyvä luoda itselleen perustukset runokirjojen lukijana.

Runoudesta kirjoittamisen käytännön työn kestävyysvaatimukset

Vaikka runoudesta kirjoittamista ei tarvitse pelätä, runousjournalistia kyllä odottavat omanlaisensa kestävyysvaatimukset, jotka usein liittyvät käytännön työn realiteetteihin. Toistaiseksi tilanne on se, että runoudesta kirjoittaja tarvitsee sisua, koska koko kirjoituksen kohteena olevan taiteenalan olemassaoloa ja elintilaa joutuu herkeämättä puolustamaan. Lehtien toimituksissa on jatkuvasti niin monia muita kiireellisemmältä vaikuttavia asioita, ettei kukaan menetä yöuniaan tai välttämättä edes huomaa, jos runoudesta ei kirjoiteta. Riittämättömyyden tunne on runoudesta kirjoittavan alituinen seuralainen. Runouden merkitystä joutuu aina uudelleen selittämään.

Runousjournalismi vaatii melko paljon taustatyötä ja mahdollisuutta lukea keskittyneesti.

Runoudesta kirjoittaja joutuu tekemään paljon viitseliästä kaivuu- ja esillenostotyötä, koska runoteokset pääsevät erittäin harvoin kustantamojen tiedotukselliseen kärkeen tai muutenkaan julkiseen keskusteluun ennen mediavastaanottoa. Runoteokset tulevat vastaan kustantamokatalogien perukoilla, ei-kiireellisinä lähetettyinä arvostelukappaleina, pienissä kulttuuritapahtumissa, runoyhteisöjen, pienkustantajien ja runoilijoiden omilla somekanavilla, kirjamessujen pikkupöydissä ja kirjakaupan vaikeimmin löydettävässä hyllyssä. Runousjournalistin tehtävä on itsenäisesti penkoa huomionarvoisia kirjoja esiin. Poeettinen vaisto ja intuitio ovat työssä kehittyviä työkaluja.

Perehtynyt runousjournalismi vaatii melko paljon taustatyötä ja mahdollisuutta lukea keskittyneesti. Vaikka runokirjat ovat useimmiten pieniä, niiden merkityskerrostunut tai muulla tavoin omintakeinen kieli saattaa vaatia useamman lukukerran. Työnkuvaan kuuluu sinnikkyys ja itsensä motivointi lukijana. Runoudesta kirjoittaminen on aina pieni kulttuuriteko. Se aktivoitumisen liikahdus, että ottaa runouden asiakseen ja sallii itselleen, että oma käsitys kielestä ja merkityksistä voi saada uusia aineksia. Eikä pidä unohtaa, että runouden lukeminen on ennen kaikkea ilo ja nautinto. Runoutta luetaan runouden itsensä tähden. Epävakaassa maailmantilanteessa runous tuo tasapainoa ja mielenrauhaa.

Kirjoittaja on runoilija, aforisti ja kirjallisuuskriitikko.

Artikkelin kuvat: kirjailija, runoilija Maria Marinmikko.