Kritiikin Uutiset 10 vuotta sitten.

Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 3-4/2011.

Naistutkimuksen uranuurtajiin kuuluva italialais-australialainen filosofi Rosi Braidotti on teoksensa Nomadic Subjects (1994) sivulla 26 innoissaan Italian 1970-luvun punaisista prikaateista, olivathan ne ”valtiota vastaan laukaistuja totaalisia sotakoneita”. Saman kirjan sivulla 34 hän on taas innoissaan siitä, että eräänkin yliopiston naistutkimuksen laitoksen toiminnan ovat mahdollistaneet ”valtion anteliaat apurahat”.

En ole väittämässä, että Braidotti olisi näistä kahdesta asiasta samalla tavalla innoissaan – sen enempää laadullisesti kuin määrällisesti. Sattumus sopinee kuitenkin nostaa metonymiaksi koko sille perusjännitteelle, joka ei ole kaukana, kun keskustellaan yhteiskunnan tuesta taiteelle, kirjallisuudelle ja muulle hengenelämälle. Taiteilijan odotetaan olevan yhteiskuntakriittinen, mutta samalla odotetaan myös, että yhteiskunta silti tukee häntä institutionaalisesti ja taloudellisesti. Millä taiteilija tulee toimeen?

Pitäisikö taiteilijan ensin purra kättä, joka häntä ruokkii, ja sitten puhaltaa kun tuli pipi? Vai vuoropäivinä purra kättä ja suudella sitä? Ehkä koko ongelma on näennäinen. Ehkä se, että taiteilijat suostuvat ottamaan vastaan yhteiskunnan tukea, on jo sinänsä osoitus siitä, että heidän yhteiskuntakriittisyydellään on rajansa. Jos yhteiskunnan rahoilla harjoitetun yhteiskuntakritiikin paradoksiin halutaan nimetä syyllinen osapuoli, se onkin ehkä sosiaalinen normisto, joka ylipäänsä vaatii taiteilijoilta sellaista kriittisyyttä kuin vaatii, eikä taiteilija, joka ei tätä mahdotonta normistoa kykene täyttämään.

Toisaalta sekin, ettei nauti yhteiskunnan tukea ja ”pääsee” täten olemaan kriittinen, voi yhtä helposti näyttäytyä eräänlaiseksi noloksi lohdutuspalkinnoksi: kun nyt ei saada sitä tukea, niin ollaan nyt sitten edes kriittisiä. Huomiotaherättävän monet niistä älymystön edustajista, jotka kunakin aikana ovat dramaattisimmin ja tulisieluisimmin irtisanoutuneet ympäröivästä yhteiskunnasta, ovat itse kuuluneet juuri samaisen yhteiskunnan hyväosaisiin. Tolstoi onnistui samaan aikaan olemaan nälkärajalla keikkuva askeetti ja aatelinen kartanonherra. Pentti Linkolan isä ja äidinisä olivat Helsingin yliopiston rehtori ja kansleri. Guy Debord kirjoitti Spektaakkelin yhteiskunnan ja pauhasi kulutusyhteiskunnan passiivista näennäiselämää vastaan vaimonsa palkalla, jonka tämä ansaitsi – mainostoimittajana.

Mutta entäpä ne huomattavasti useammat kulttuurihenkilöt, jotka eivät ole linkoloita tai debordeja? Haluaisin kiinnittää huomiota kahteen eri näkökohtaan, jotka tuntuvat jääneen kulttuurin rahoitusta koskevassa keskustelussa vähälle huomiolle ja joiden vähälle huomiolle jäämisellä saattaa olla kielteisiä käytännön seurauksia.

Ensimmäinen näkökohta on, että taiteilijana tai kulttuurivaikuttajana voi toimia ilman apurahojakin. Se vain vaatii tinkimistä tietyistä muista tavoitteista; mutta mikäpä päämäärä toisaalta ei vaatisi ylipäänsä millään elämänalueella.

Taiteilijan odotetaan olevan yhteiskuntakriittinen, mutta samalla odotetaan, että yhteiskunta tukee häntä institutionaalisesti ja taloudellisesti.

Nykyään saamme Suomessa lähestulkoon vuosittain lukea uutisen, jossa esimerkiksi Suomen Kirjailijaliitto valittelee sitä, että suomalaisten kirjailijoiden vuositulot kirjailijantyöstään jäävät keskimäärin vain joihinkin tuhansiin euroihin. Tarkoituksena on myötätunnon herättäminen kirjailijoiden ahdinkoa kohtaan. Mutta joku pahantahtoinen voisi uutisoinnista ajatella päinvastoin, että nykytilanne on oikein hyvä. Syntyyhän kirjallisuutta nimittäin silminnähtävästi valtavia määriä vuodesta toiseen, vaikka sen synnyttäjät eivät taloudellisesti kuulemma kostu siitä paljon mitään. Jollain kirjailijoidenkin on elätettävä itsensä, mutta siitä, mikä tämä jokin tarkkaan ottaen sitten on, puhutaan huomiotaherättävän vähän. Aivan kuin muista tulonlähteistä muistuttamisen pelättäisiin jo sellaisenaan synnyttävän mielikuvan, että nämä niukatkin apurahat ovat jo liian anteliaita ja oikeastaan tarpeettomia.

Apurahakeskustelussa ei esiinny lainkaan esimerkiksi ajatusta, että kirjailija elättäisi itsensä jonkin ns. porvarillisen ammatin harjoittajana, vaikka sillä on Suomen kaltaisessa maassa hyvin pitkä ja kunnianarvoisa perinne. Kenelle kotimaiselle nykykirjailijalle sopisi roolimalliksi vaikkapa I. K. Inha (polkupyörien maahantuontiyrityksen omistaja), Jaakko Syrjä (palomies), Antti Tuuri (diplomi-insinööri), A. E. Järvinen (metsänhoitaja) tai Harri Kaasalainen (kenkäkaupan myyjä)? Taiteilijoiden leipäammateiksi on totuttu ajattelemaan korkeintaan ammatteja, joilla on jonkinlainen suora yhteys hengenviljelyyn: opettaja, toimittaja, suomentaja, kirjastonhoitaja, yliopiston tutkija. Itse olen erinäisten akateemisten vaiheiden jälkeen päätynyt pääammatiltani asiatekstin kääntäjäksi, ja jo se on joistakin tuttavistani tuntunut melkein epäsovinnaiselta. Minusta se ei kuitenkaan ole oman kirjailijan- ja tutkijantyöni kannalta sen sovinnaisempaa tai epäsovinnaisempaa kuin jos olisin lukion lehtori tai hiilivoimalan käyttöpäällikkö.

Vanha anekdootti kertoo yhdysvaltalaisesta pankkiryöstäjästä, jolta toimittaja kysyy, miksi ihmeessä hän ryöstää pankkeja. Hän vastaa: That’s where the money is, raha löytyy sieltä. Kuten kaiken muunkin inhimillisen toiminnan vaatima raha, myös taiteilijantyön vaatima raha löytyy sieltä mistä löytyy. Tällä en koe missään tapauksessa väittää, että se jotenkin muka ei löytyisi esimerkiksi apurahoista. Tahdon sen sijaan esittää, että silloin kun raha kaikeksi onneksi löytyy, se löytyy täsmälleen samalla tavalla sekä apurahoista että esimerkiksi taiteilijanammatin ulkopuolisesta työstä. Ja jälkimmäisen saama vähäinen huomio ihmetyttää juuri siksi.

Olen päätynyt ajattelemaan, että ehkä juuri se apurahakeskeinen taidekäsitys, jota julkisuudessa viljellään, on tahattomasti omiaan taipumaan poliittiseksi lyömäaseeksi koko apurahajärjestelmää ja laajemmin koko kulttuurin julkista tukea vastaan. Juuri sellainen taiteilija, joka ei osoita valmiutta puhua muista rahoista kuin apurahoista ja aina vain apurahoista, voidaan helposti maalata naiiviksi, käenpoikamaisesti vaativaksi suuksi. Hän ei ymmärrä, ettei raha tule pankkisiirrosta, kuten toisen vanhan anekdootin mukaan ydinvoiman vastustajat eivät ymmärrä, ettei sähkö tule töpselistä. Tämä on sääli, koska asian ei lainkaan tarvitsisi olla näin, jos sen vain ymmärrettäisiin olevan tarkoituksenmukaisempaa olla toisin.

Toinen kahdesta näkökohdastani on, että taiteilijan konkreettinen työ ja toiminta jää ulkopuolisten rahoittajiensa silmissä usein mustaksi laatikoksi taiteilijoiden huomaamatta itse välttämättä lainkaan, että näin käy. Vaikka taide keskustelisikin ympäröivän yhteiskunnan kanssa, taiteilija ei keskustele.

Tätä pahoitellessani en suinkaan tarkoita, että taiteilijoiden olisi hiveltävä yhteiskunnassa vallalla olevia ideologisia ennakkoluuloja tai esteettisiä mieltymyksiä. Sen sijaan tarkoitan, että taiteen tekemisen tulisi puhtaasti inhimillisenä tekona tarkasteltuna olla ulkopuolisille avautuvaa ja ymmärrettävää – myös silloin, kun tehty taide ei itse ole samalla tavalla ”ymmärrettävää” helpposelkoisuuden tai kansanomaisuuden mielessä. Estetiikan professori Aarne Kinnunen julkaisi aikoinaan mainion pienen kirjan nimeltä Mitä näyttelijä tekee? Syntiä vai työtä (1984). Saman kysymyksen voisi esittää muillakin taiteenaloilla. Mitä kirjailija tekee? Mitä taidemaalari tekee? Mitä muusikko tekee? Syntiä vai työtä?

Vastaus ei nimittäin ole sanomatta selvä ensinkään aina. Annan erään yksittäisen esimerkin: en ole itse viime vuosina voinut lainkaan osallistua suomalaista nykyrunoutta koskevaan keskusteluun. Minulla ei ole sitä vuosikausia seurattuanikaan yksinkertaisesti mitään käsitystä, millaiset argumentatiiviset siirrot tässä keskustelussa ovat sosiaalisesti sallittuja ja millaiset taas eivät. Olen toistuvasti nähnyt, kuinka joku sanoo runouskeskustelussa jotain, jota olen itsekin pitänyt typeränä ja asiattomana, ja kuinka useat muut rientävät tuomitsemaan sen typeräksi ja asiattomaksi. Mutta hetken päästä joku toinen on sanonut jotain muuta, jota en ole pitänyt lainkaan typeränä tai asiattomana, ja täsmälleen sama tuomio on hämmästyksekseni kohdannut myös sitä. Edelleen joku kolmas on sanonut jotain, jota itse olen pitänyt hyvinkin arveluttavana ja kyseenalaisena, mutta joka on otettu hyväksyen vastaan terävänä ja perusteltuna puheenvuorona.

En siis pysty erottamaan hyvää ja huonoa runouskeskustelua tämän keskustelun sisäisillä kriteereillä toisistaan – samalla tavoin kuin en pysty erottamaan esimerkiksi hyvää ja huonoa jalkapallo-ottelua. Jalkapalloharrastajien kiittävät ja moittivat reaktiot peliin tuntuvat minusta täysin mielivaltaisilta. Se, että ne useimmiten pitävät keskenään yhtä, tuntuu olevan mahdollista vain jonkinlaisen oudon sattuman kautta. Olen pelistä ulkona, en voi omakohtaisesti osallistua siihen. Samalla tavoin en voi osallistua myöskään runouskeskusteluun, koska tulisin viattomuuksissani sanoneeksi jotain tyhmää ja sitten maineeni runouskeskustelijana olisi ikuisesti mennyttä.

Tätä nykyä jo ties kuinka monesta nykytaiteen tyylisuunnasta ja koulukunnasta on vuorollaan esitetty sama kliseinen kulttuurikonservatiivinen väite: niiden tuottama taide on elämälle vierasta tyhjää leikkiä, jonka onttous vain onnistutaan peittämään ympäröimällä se hienolla ja elegantilla sanahelinällä. Suomalaisen nykyrunouden kohdalla oman kokemukseni pohtiminen käynnistää minussa mietteitä, jotka ovat tälle tutulle ajatuskululle peilikuvamaisen tarkasti vastakkaisia. Minusta itse nykyrunous nimittäin on oikein korkeatasoista, elinvoimaista, aitoa esteettistä mielihyvää tarjoavaa ja niin edelleen. Mutta sitä ympäröivä retoriikka – puolustajien yhtä hyvin kuin vastustajienkin – taas on masentavaa, ahdistavaa ja luotaantyöntävää. Epäsuhta ei ole huonon taiteen ja sitä kuorruttavan hienon sanailun välinen vaan päinvastoin hienon taiteen ja huonon sanailun välinen. Taidetta ympäröivä puheavaruus uhkaa mielikuvissani peittää näkyvistä tämän taiteen aitouden eikä sen epäaitoutta.

Jos olisin päivänpoliittinen mielipidevaikuttaja, saattaisin helposti hervahtaa esittämään, että yhteiskunnan on turha tukea nykyrunouden kirjoittamista ja julkaisemista, koska siitä käytävässä keskustelussa tehdään jatkuvasti eroja, jotka eivät yksinkertaisesti aukene ulkopuoliselle. Saattaisinpa jopa puhua Freudin termein ”pienten erojen narsismista”. Mutta onneksi en ole näissä asioissa mikään mielipidevaikuttaja; nykyrunoutta kun kannattaa minunkin mielestäni tukea. Se vain tuntuu tekevän omana puolestapuhujanaan toimimisen toisinaan tarpeettoman vaikeaksi.

Molemmat yllä esittämäni näkökohdat ovat sellaisia, että kyseessä on eräänlainen kulttuurivaikuttajien oma maali tai luovutusvoitto. Koska he eivät kiinnitä riittävässä määrin huomiota siihen, millaisen kuvan antavat ulkopuolisille, he tulevat antaneeksi kuvan, joka yksinkertaisesti sotii heidän omia tavoitteitaan vastaan.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kääntäjä ja tietokirjailija.