Suomalainen nukketeatteri, erityisesti aikuisille suunnattu nukketeatteritaide nousi ennennäkemättömään kukoistukseen alan koulutuksen myötä, joka vakiintui 1990-luvun jälkipuoliskolla muun muassa Turussa ja Pieksämäellä. Kuinka hyvin kritiikki onnistui pysymään perässä tässä kehityksessä?

Kritiikin Uutiset haastatteli kahta nukketeatterialan pitkän linjan ammattilaista, Katriina Andrianovia ja Laura Sillanpäätä Helsingin kirjamessuilla 30.10.2021. Keskustelun myötä lanseerattiin aikaamme jopa uusi termi: nukettamisen sijasta tulisikin ehkä puhua nuken sielutuksesta!

Katriina Andrianov on nukketeatterista väitellyt vapaa tutkija ja Suomen UNIMA ry:n puheenjohtaja (Union Internationale de la Marionnette). Hänen post doc -tutkimushankkeensa tarkastelee manipulaation käsitettä sen monissa merkityksissä nukkemanipulaatiosta ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuvaan manipulaatioon.

Laura Sillanpää on nukketeatteritaiteilija ja Nukketeatteri-lehden päätoimittaja, joka vuonna 2005 päätyi Ranskaan opiskelemaan ainoaan ranskankieliseen nukketeatterialan korkeamman opetuksen kouluun (L’École nationale supérieure des arts de la marionnette, ESNAM). Häntä on kiinnostanut nukketeatterin yhdistäminen fyysiseen teatteriin, ja Ranskassa hän toiminut niin nukenrakentajan, käsikirjoittajan kuin ohjaajan työssä. Sittemmin hän on palannut Suomeen.

Keskustelu on katsottavissa kokonaisuudessaan oheisesta tallenteesta Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liiton YouTube-kanavalla.

• • •

Seuraavassa poimintoja yli tunnin mittaisesta keskustelusta liittyen nimenomaan suomalaiseen nukketeatterikritiikkiin.

Martti-Tapio Kuuskoski: Parikymmentä vuotta sitten vähintään joka toinen lehtikritiikki, joka käsitteli aikuisyleisölle suunnattua nukketeatteriesitystä, alkoi kliseisesti huomiolla ”nukketeatteri ei välttämättä ole vain lapsille!” Jo termi ”nukketeatteri” on hankala. Katriina, sinä olet käyttänyt sen sijaan termiä ”animoitu figuuriteatteri”.

Katriina Andrianov: No sitäkin, eikä sekään ole minun keksimäni. Keskustelua lajinimityksestä on käyty ainakin koko 2000-luku. Termit vaihtelevat kielialueittain, mutta meillä on tämä erityishankaluus, että nukke on suomen kielessä sekä lelunukke että teatterinukke. Englannissa on helpompaa, sillä ero sanojen puppet ja doll välillä on selvä – puppet ei viittaa lelunukkeen. Mutta sitten taas saksassa Puppe on lelunukke, ja sieltä tulee tämä figuuriteatteri-termi. Joka tapauksessa terminologia vaihtelee, ja muuallakin kuin Suomessa siitä keskustellaan.

Tällä pohdinnalla on merkitystä nimenomaan siihen, miten me puhumme ja kirjoitamme tästä taiteenalasta esimerkiksi kritiikeissä: mitä mielikuvia jokin tietty termi herättää suuressa yleisössä, kritiikkien lukijoissa.

Miten me puhumme ja kirjoitamme tästä taiteenalasta esimerkiksi kritiikeissä?

Laura Sillanpää: Onhan se niin, että nukke-sana ei vain vastaa sitä laajuutta, jota tämä taidemuoto edustaa tällä hetkellä, ja itse välillä puhuisinkin visuaalisesta teatterista. Tai jostain visuaalis-nukke-fyysis-teatterista…

Minun kiinnostukseni nukketeatterista kirjoittamiseen – joka osaltaan on vienyt myös Nukketeatteri-lehden päätoimittajuuteen – liittyy siihen, että Suomessa on kirjoitettu lopulta hirveän vähän nukketeatterista. Se tekstillinen olemisen tapa, lajiin liittyvien käsitteiden muotoilu ja nukketeatterillisen ajattelun kehittäminen myös kirjallisessa muodossa on kiinnostavaa. Ja siinä on vielä hirveästi tehtävää.

Kuuskoski: Mitä siis on nukketeatterikritiikki tänään? Onko sitä Suomessa? Missä sitä on ja mitä se on? Millaisia asioita hyvässä nukketeatterikritiikissä pitäisi ottaa huomioon? Voimme mennä aiheessa yleisemmällekin tasolle, ja pohtia nukketeatterista kirjoittamista myös laajemmin.

Koska meillä ei tietenkään ole Suomessa nukketeatterikriitikon koulutusta, niin mitä kriitikon pitäisi vähintään osata tai tietää tai oppia?

Andrianov: Tämä on hyvä ja tärkeä seikka, koska kaikista muistakin taiteenlajeista on olemassa arviointeja ja kritiikkejä, niin miksipä ei sitten nukketeatterista.

Jos vastaan ensin tuohon, että onko meillä Suomessa nukketeatterikritiikkiä. Itse tiedän ainoastaan yhden Prahassa nukketeatterialalle koulutetun teatterikriitikon, mutta hänkään ei tällä hetkellä enää tee niitä hommia.

Nukketeatterin suhteen on vähän niin, kuten joskus teatterinkin kanssa, että sitä voi arvioida kuka vaan, mutta ei missään toimituksessa tulisi varmaan mieleenkään, että laitetaan musiikkikonsertteja arvioimaan joku, joka ei tiedä musiikista yhtään mitään. Kuitenkin instrumentin hallinta on yksi asia, mikä näille lajeille on yhteistä.

Mitä tälle pitäisi tehdä? Oleellista on kieli, se minkälaisella kielellä kirjoitetaan. Minusta kritiikit voivat ihan oikeasti olla sivistäviä. Tosin sivistyksen perään huutelisin tässä ajassamme noin muutenkin.

Asiantuntijatöihin ei kohta löydy enää ketään, koska meillä on Suomessa tällä hetkellä ylipäätään vain yksi teatteritieteen professuuri.

Nyt sitten olen törmännyt tämän syksyn aikana sellaiseen huomioon, että esimerkiksi teatterin asiantuntijatöihin ei kohta löydy enää ketään, koska meillä on Suomessa tällä hetkellä ylipäätään vain yksi teatteritieteen professuuri ja hyvin pieni laitos Helsingin yliopistossa. Eli nyt kun ajetaan näitä koulutuksia alas joka tasolla, niin meitä uhkaa asiantuntijoiden pula, koska heitä ei kouluteta. Näkisin, että sen ei tarvitse tai tule olla niin. Eihän muillakaan aloilla ole niin, että vain taiteellisen koulutuksen ja kokemuksen omaava ihminen saa ja voi kirjoittaa. Kaikki eivät edes halua. Kyse on eri ammattikunnista.

Minusta se tieteellisen koulutuksen ja tutkimuksen merkitys olisi siinä, että otettaisiin juuri sanallistamisen tehtävää haltuun.

Se että meillä olisi peräti nukketeatterialalle koulutettuja kirjoittajia, jotka olisivat vieläpä valinneet kritiikin kirjoittamisen lajikseen – siihen on varmasti vielä pitkä matka. Mutta jospa aloitettaisiin nyt vaikka sitten siitä kielestä.

Onhan meillä näissä nukketeatteriporukoissammekin jonkun verran ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita myös kirjoittamisesta. Jos mekin tulisimme poteroistamme ja lähtisimme katselemaan ja hakemaan yhdyspintaa, jossa nukketeatterialan ja kirjallisuuden tai ylipäätään sanataiteen ja kirjoittamisen alan ihmisten välinen kommunikointi mahdollistuisi. Siinä olisi hedelmällinen alku.

Kielen ja sanojen merkitystä joka tapauksessa korostan. Olen pohtinut paljon esimerkiksi termiä nukettaminen. Tämmöinen ammattislangi ei välttämättä ole se ratkaisu, mikä käy kaikkiin yhteyksiin. Itse toivoisin, että onnistuttaisiin pohtimaan nukketeatterin ilmiötä siitä näkökulmasta, että mitä siinä oikeasti tapahtuu. Jos sanotaan, että nukettaja nukettaa nukkea, niin se ei sano vielä kauhean paljon. Eli mitä sille nukelle tapahtuu? Sehän on vain esine, ihmisteatterissa se olisi pelkkää tarpeistoa. Mikä erottaa nukketeatterin ihmisteatterista, jossa käytetään esineitä vain tarpeistona? Elollistumisen kokemus, mikä tuotetaan katsojalle, on ehkä se suurin ero: nukketeatterissa esineistä tulee näyttämöhahmoja eli roolihahmojen representaatioita.

Sillanpää: Minulla oli hiljattain ranskalaisia kollegoja täällä käymässä ja he olivat aivan innoissaan siitä, että meillä on sellainen systeemi, jossa esityksistä kirjoitetaan arvioita. Se on oikeastaan aika harvinaista. Esimerkiksi Ranskassa ei ole mikään sääntö, että kaikista esityksestä tulisi kritiikkiä. On jotenkin mahtavaa, että Suomessa niitä ylipäätään tehdään!

Sitten vain toivoisi nukketeatterin puolesta, että kritiikkiä olisivat kirjoittamassa ihmiset, jotka eivät pelkästään haltioidu tästä taiteenlajista.

Kritiikit jakaantuvat usein kahteen kategoriaan: joko haltioidutaan taiteenlajista ja sen jälkeen sokeudutaan vähän analyysistä, siitä että mitä siellä lavalla oikeasti tapahtuu. En sano tätä ilkeästi, onhan se ihanaa, että haltioidutaan, mutta silloin on vaarana että kriittisyys häviää.

Toisena tulevat ne kirjoittajat, jotka ovat jo nukketeatteriin vihkiytyneet, mutta siltikään ei ehkä välttämättä kyetä erittelemään niitä eri osa-alueita, joista esitys koostuu.

Toivoisi nukketeatterin puolesta, että kritiikkiä olisivat kirjoittamassa ihmiset, jotka eivät pelkästään haltioidu tästä taiteenlajista.

Olen kaivannut sellaista kritiikkiä, jossa ei todeta ainoastaan, että ”en koe että tämä hahmo on nyt elossa”, vaan sanotaan, että sen rytmitys on pielessä tai että nukke on rakennettu täydellisesti, mutta se ei hengitä.

Toisin sanoen toivoisin, että päästäisiin kiinni niihin osa-alueisiin, joista nuken elollistuminen muodostuu. Tällöin mahdollisesti päästäisiin sivistämään katsojia myös siitä, että nukke ei esimerkiksi ole välttämättä huonosti nuketettu, vaan siinä saattaa olla joku ihan tekninen juttu, tai että sen myös näkee, jos nukessa on jokin ikään kuin haaste ja se voi olla sellainen haaste, jota käytetään hyödyksi. Tai sitten se voi olla sellainen haaste, joka teilaa koko nuken elollistumisen.

Onhan tässä hirvittävästi pieniä osa-alueita, mutta toivoisi sitä kuitenkin paneutumista aiheeseen. Ehkä se vaatii vain paljon taiteenlajin näkemistä, siitä puhumista ja siitä kirjoittamista. Vaatii tietenkin paljon aikaa, jotta päästäisiin tällaiseen syvyystasoon.

Nukketeatteri erityisesti on tilkkutäkkityötä, jossa eri osa-alueet nivoutuvat parhaimmillaan yhteen. Eri osa-alueiden analysoinnin osaaminen olisi sellainen pohja kritiikille, jota kaipaisin.

Andrianov: Saanko sanoa tähän yhden sanan: ammattikatsoja. Kriitikoita, koulutettuja kriitikoita voi luonnehtia näin. Ammattikatsoja on termi, joka pitää sisällään sen, että osaa, näkee tuon kaiken, mitä Laura sanoi.

Kuuskoski: Tuli mieleen yksi konkreettinen tapa ymmärtää lajia, sillä onhan se oikeasti vaikeaa, vaikka kuinka olisi ammattikatsoja, ymmärtää nuketuksenkin periaatteita. Voisi mennä nuketuskurssille. Silloin ehkä oppisi ymmärtämään sisältäpäin, mitä kaikkea kritiikissä olisi syytä huomioida.

Sillanpää: Tai jos tekijät kutsuisivat kirjoittajia jo harjoitusprosessivaiheessa katsomaan työskentelyä. Miksei voisi madaltaa kynnyksiä myös tällä tavoin. Siitä voisi ehkä saada sellaista sanastoa tai ymmärrystä, josta olisi hyötyä. Ja se voisi olla kiinnostavaa molemmin puolin.

Andrianov: Ammattikatsojalla tarkoitan juuri esimerkiksi maisteritason koulutettuja taiteen tutkijoita, jotka eivät tee välttämättä taiteellista työtä, mutta ovat tehneet taiteen tutkimusta. Se on aivan tavallista muiden taiteenlajien kohdalla, miksei nukketeatterissa. Ja luonnollisesti pitää katsoa paljon.

CODA: Sielutusta

Sillanpää: Nukketeatteri on joillekin jopa maailmankatsomus, ajattelutapa, mutta minulle se on vielä enemmän: se on tuntemisen tapa. Teatteri on minulle myös sitä, että tunnustellaan ja tunnetaan ja välitetään. Ja katsomossa tunnetaan myös.

Toivon, että nukketeatterikritiikki kasvaa ja kukoistaa Suomessa. Ja toivon että nukketeatteri, joka on maaginen ja voimallinen taidemuoto, kasvaa ja kukoistaa myös.

Nukketeatteri tarjoaa oikeasti hienolla tavalla shamanistisen mahdollisuuden.

Andrianov: Minulle nukketeatterin suuruus on valtavassa tunnetason potentiaalissa, joka siinä on käytössä. Elämisen ja kuolemisen kysymys on koko ajan läsnä. Lajiin on lähtökohtaisesti sisäänrakennettuna elottomuus ja elollisuus. Kun sitä vasten peilaa omaa materiaalisuuttaan ja sitten toisaalta sitä, että mikä on se sielu…

Muuten tähän elollistamiseen tai nuketukseen tai mitä sanaa ikinä nyt käytetäänkään: Suomessa on aikoinaan ehdotettu, että sieluttaa olisi ollut se verbi. Se ei koskaan saanut kannatusta. Nyt kun olen ehkä viimeisen viiden vuoden aikana käyttänyt sitä eri yhteyksissä, niin kuinka ollakaan, nuorempi väki innostuu siitä valtavasti – että se on ihan paras!

He kokevat, että sielu-sanan myötä mennään elollistamisestakin jo eteenpäin: ei tarvitse edes tehdä sitä elollisuuden illuusiota, sillä esineilläkin on sielu. Jos olemme tällä tavoin sielujen tasolla maailmassa liikkeellä ja saamme sitä kautta yhteyden muihin olioihin, niin silloin aletaan olla jo tosi isojen asioiden äärellä, jotka tällainen hyvin konkreettinen materiaalinen taiteenmuoto mahdollistaa.

Sillanpää: On pakko tarttua vielä tuohon sieluasiaan ja siihen, miten nukketeatteri tarjoaa oikeasti hienolla tavalla shamanistisen mahdollisuuden. Siinä on jo lähtökohtaisesti läsnä ajatus siitä, että kaikella on sielu, kaikella on se anima, kaikki on animoitu, kaikki on sielutettu. Tuo sielutus… löydän kyllä mielihyvää siitä sanasta.

Kirjoittaja on Kritiikin Uutisten päätoimittaja, joka tutkii 2000-luvun suomalaista aikuisten nukketeatteria.