Kummat kuvat. Näkökulmia valokuvan kulttuureihin
Toimittanut Harri Kalha
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Tietolipas 251
280 s.

Harri Kalhan toimittama Kummat kuvat. Näkökulmia valokuvan kulttuureihin kirjoittaa kaanonista sivuun astuvaa taidehistoriaa. Teoksessa keskitytään kuvallisen kulttuurin historiallisiin kuriositeetteihin. Mukana olevat artikkelit käsittelevät muun muassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteen postikorttimuotia, kuolleiden muistokuvia ja kummallista fanikulttuuria. Useita kirjan esittelemiä kulttuuri-ilmiöitä leimaa ambivalentti ilmapiiri. Nykypäivän katsojan näkökulmasta kuvat ovat hyvin outoja: teoksen sivuilla voi tavata muun muassa Prinsessa Atomin, sadunomaisen lyhytkasvuisen supertähden 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä.

Prinsessa Atomi liittyi vuosisatojen vaihteen fanikulttuuriin, joka teki lyhytkasvuisista ihmisistä sirkushuvia. Saksaan rakennettiin jopa minikokoinen kylä, jonka pikkuruisia asukkaita turistit matkustivat ihmettelemään. Lilliputti-ilmiö on hyvä esimerkki siitä, kuinka Kummat kuvat -kirjan haasteena ja ansiona on sen yritys esitellä mennyttä kulttuuria yhtäältä luovana, avoimen ihmetyksen maailmana, ja toisaalta aikana, joka sulki silmänsä monilta sellaisilta eettis-moraalisilta kysymyksiltä, jotka ohjaavat katsettamme tänä päivänä.

Surrealistista käyttötaidetta

Kalha on törmännyt Lilliputti-kulttuuriin kolutessaan berliiniläisiä antikvariaatteja. Valokuvat Lilliputti-kylästä ovat kulkeneet maasta toiseen suosittujen postikorttien muodossa. Kummat kuvat -kirjassa esitellään Lilliputti-kuvien lisäksi laaja kirjo myös muita mitä erilaisempia historiallisia postikortteja. Esillä on kortteja lapsiksi puetuista eläimistä, jotka poseeraavat minikokoisten ”vanhempiensa” kanssa, kortteja viehkoista naisista, jotka ovat kasvattaneet perhosen siivet selkäänsä, kortteja neidoista, jotka ovat istahtaneet ”nuoteiksi” keskelle nuottiviivastoa ja kortteja herroista, jotka ilmestyvät lemmitylleen taivaalla seilaavassa linnunmunassa.

Oudot kortit olivat aikanaan erittäin suosittua käyttötaidetta. Korttien avulla saattoi lähettää ystävälle viestin tai ilmaista romanttisia haaveita. Kuvat toimivat voimakkaina visuaalisina viesteinä, joiden avulla saajan huomio yritettiin ohjata toivottuun suuntaan. Postikorttikulttuuria voi kutsua suorastaan oman aikansa villitykseksi ja onkin ihme, että ne ovat jääneet historiantutkimuksessa suhteellisen vähälle huomiolle. Kalha tietää kertoa, kuinka eräskin Kustaa Hiekka lähetti pelkästään yhden Kairossa vietetyn lomaviikonlopun aikana kaikkiaan 130 postikorttia!

Oudot kortit olivat aikanaan erittäin suosittua käyttötaidetta.

Postikorttivillitys liittyi modernismiin ja sen tuomiin uusiin muotivirtauksiin. Kaupungistuminen, teknologian yleistyminen ja sitä kautta kuvallisen kulttuurin muuttuminen edullisemmaksi ja kaikkien ulottuvilla olevaksi mahdollistivat suuret massakulttuuri-ilmiöt. Kortit yhdistelivät usein villisti erilaisia aiheita ja tekniikkoja. Kummat kuvat -kirjassa esitetään, että vuosisatojen vaihteen postikortit olivat eräänlaisia surrealistisia taidonnäytteitä jo ennen varsinaista surrealismia. Kalha kuvaa, kuinka surrealismi ikään kuin kipusi 1900-luvun alussa alakulttuurista kohti tuolloin korkeammaksi ymmärrettyä taidetta ja huipentui lopulta surrealismin syntyyn 1900-luvun toisella vuosikymmenellä. Postikorttien surrealismia Kalha kutsuu protosurrealismiksi, teollisen valokuvatuotannon suuntaukseksi, joka kesti vajaa kaksikymmentä vuotta.

”Messuhulinaa”-kortissa ihmiset lentävät iloisesti pullolla modernistisen kaupunkinäkymän ylitse. Julkaisija Félix Freund. Kortti on kulkenut Hollannissa 1907.

Unikuvat

Surrealistiset postikortit hylkivät valokuvan dokumentaarisuutta ja toivat esiin unenomaisia näkyjä. Kuvien unenomaisuus ja fantastisuus houkuttelevat lukemaan niitä 1900-luvun alun teorioiden valossa. Pirkko Linder tulkitsee romanttisia kortteja Sigmund Freudin uni- ja vitsiteorioiden kannalta. Viehkot kortit, kuten edellä mainittu linnun munassa seilaava kosija, heijastelevat Linderin mukaan Freudin teoriaa unista toiveina. Niissä voi nähdä Freudin Unien tulkinta -teoksessa kuvaamia unikuvien merkitystiivistymiä ja alitajuntaan painettuja viettejä. Freudin teoriat voisivat sopia monen muunkin Kummat kuvat -kirjassa olevan luvun lähtökohdaksi, olihan Freudin psykoanalyyttinen teoria monilta osin visuaalisiin metaforiin ja analogioihin nojaavaa. Keskeiseksi ajattelijaksi kirjassa nousee kuitenkin Walter Benjamin, jonka kirjoitukset koskevat laajalti modernin maailman kokemusta.

Vaikka postikortit olivat suosittuja jo Benjaminin aikana, hän ei suoraan kirjoittanut oman aikansa suuresta massakulttuuri-ilmiöstä vaan oli kiinnostunut 1900-luvun alussa vielä paljon marginaalisimmista modernismin ilmiöistä kuten elokuvasta. Kalha arvelee tämän johtuvan osaksi siitä, että modernismin kulttuurissa, jossa korkea ja matala taide erotettiin selkeästi toisistaan, postikortit edustivat rihkamaa ja kulutuskulttuuria. Ehkä kortit olivat myös liian lähellä Benjaminia tuon ajan suurena kulttuuri-ilmiönä. Benjaminin ajatukset sopivat kuitenkin erinomaisesti kummallisten kuvien tulkintaan. Postikortit rikkovat Benjaminin hahmottelemalla tavalla historian suuria kertomuksia ja kääntävät katseen kohti marginaalisia oudon ilmiöitä ja iloittelevia hourekuvia. Petra Lehtoruusu kirjoittaa ilon huuruisista postikorteista Benjaminin fantasmagoran käsitteen näkökulmasta. Fantasmagora, jonka käännökseksi Lehmusruusu ehdottaa unien kokousta tai näkyjen toria, on illuusioiden ja yliluonnollisten näkyjen esiin taikomista. Omalla tavallaan fantasmagorassakin voi haistaa freudilaisen viehtymyksen uniin ja näkyihin, vaikka Benjaminin teoriassa fantasmagora kytkeytyykin enemmän marxilais-sosiologiseen tulkintaan kulttuurista.

1800-luvun lopun kuvalliset kulttuurit olivat eräänlaista pop-kulttuuria ennen pop-kulttuuria.

Muistoja tulevasta

Kummat kuvat on runsas, pieteetillä toimitettu ja elävästi kirjoitettu katsaus sellaisiin menneen maailman katsomisen tapoihin, jotka näyttäytyvät tämän päivän näkökulmasta oudoilta nyrjähdyksiltä. Teos pursuilee historiallisia anekdootteja ja herkullisia kertomuksia. Kiehtova lukunsa ovat Max Fritzen esittelemät post mortem -kuvat: kalpeat pikkulapset tuijottavat kuvissa lasittuneilla silmillä kuolinvuoteeltaan tai jopa erilaisilla kankailla näkyvistä peitetyn äitinsä sylistä. Niin sanottu ”kätketty äiti” on vain yksi monista Kummat kuvat -teoksen esittelemistä historiallisista ilmiöistä, joiden kautta avautuu häilyvä, nykykatsojan näkökulmasta paikoiltaan notkahtanut maailma.

Pääsiäiskortti vuodelta 1912. Julkaisija Rotophot. Kortti on kulkenut Suomessa.

Kummat kuvat jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä esitellään käyttökuviksi laskettavat post mortem -kuvat sekä Lilliputtien kylän ikuistaneet turistivalokuvat. Toisessa osassa paneudutaan erilaisiin kuvien konteksteihin: Sandra Lindblom kirjoittaa Georges Mélièsin elokuvien suhteesta postikorttimuotiin, Iina Schwanck tarkastelee 1920- ja 30-lukujen neuvostosurrealismia ja valokuvien estetiikkaa ja Ilona Räihä hahmottelee Claude Cahun valokuvia sommitelmaperinteen kautta. Kirjan viimeinen osio koostuu kolmesta teoreettisesta tekstistä. Osio alkaa Pirkko Linderin artikkelilla romanttisista postikorteista freudilaisittain tulkittuna ja jatkuu Lehtoruusun Benjamin-tekstillä.

Koko teos päättyy Kalhan ”Tulevaisuuden uni”-lukuun, joka polveilee ”tulevaisuuden muistamisen” ja unen spekulatiivisessa maastossa. Luku olisi voinut olla yhtä hyvin kirjan ensimmäinen. Se nostaa esiin useita sellaisia teemoja, jotka avaavat jo aiemmin luettua. Kalha selventää muun muassa Roland Barthesin paniikkimuistin (ransk. memoire panique) käsitettä, joka yrittää antaa kuin kiireellisen pakon edessä muistikuvan kaikelle mahdolliselle. Omalla tavallaan Kummat kuvat -kirjan teosesimerkit ovat kaikki eräänlaisia paniikkimuistin tuotteita. Ne katsovat tietoisesti ohi taidehistorian tyypillisten tutkimuskohteiden, vastustavat modernin maailman projektia luoda eroa korkean ja matalan taiteen välille ja pureutuvat outoihin ja kummallisiin populaarikulttuurin esihistoriallisiin ilmiöihin. Oikeastaan, kuten Kalhan huomauttaakin, 1800-luvun lopun kuvalliset kulttuurit olivat eräänlaista pop-kulttuuria ennen pop-kulttuuria: kummat kuvat näkivät unta tulevasta.

Kirjoittaja on musiikkitieteilijä ja kriitikko.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone