Immanuel Kant:

Arvostelukyvyn kritiikki

Suom. Risto Pitkänen

Gaudeamus 2018, 544 s.

 

Viime syksynä estetiikan historiasta kiinnostuneen työpöytää on tärisyttänyt hieno klassikko, joka tuntuu kriitikon arvostelukappaleenakin erityisen juhlalliselta: Immanuel Kantin (1724–1804) Arvostelukyvyn kritiikki. Teoksen on suomentanut Risto Pitkänen. Suomennos on syntynyt vuosikymmenien muhimisen tuloksena. Suomentaja kertoo jälkisanoissaan, miten nuorena opiskelijana hankki pehmeäkantisen painoksen Weischedelin toimittamasta Kantin teoksen laitoksesta, luki sen koirankorville ja alkoi haaveilla suomennoksesta. Synteesi-lehti julkaisi Pitkäsen ensimmäiset suomennosharjoitelmat vuonna 1991, mutta sittemmin työelämän lukuisat käänteet viivyttivät suomennosprojektia, kunnes nyt vuonna 2018 suomennos on lopultakin käsissämme.

Teosta lukiessa ei ihmetytä, miksi suomentaminen on vienyt aikaa. Jo pelkkä lukeminen on aikamoinen urakka, mutta kannattava sellainen. On yhä tärkeää, että klassikot ovat luettavissa ja siten ajateltavissa omalla kielellä. Tällöin myös suhde alkukieleen tulee läheisemmäksi. Olen itse aikoinaan opiskellut Arvostelukyvyn kritiikkiä englanninnoksen varassa, yliopiston englanninkielisellä estetiikankurssilla – ja vasta nyt suomennosta lukiessani tajusin, miten englanninkieliset käsitteet olivat joiltain osin rajanneet ajatteluani. Pitkäsen suomennoksen lopusta löytyy myös keskeisten käsitteiden sanasto ja saksankielisten termien lista.

On yhä tärkeää, että klassikot ovat luettavissa ja siten ajateltavissa omalla kielellä.

Länsimaisen estetiikan merkkiteos, alkuperäiseltä saksankieliseltä nimeltään Kritik der Urteilskraft (1790), toimi sillanrakentajana eri ajattelusuuntausten välillä. Silta, jonka se rakensi, ulottui kausaalilakien maailmasta maun ja moraalin maailmaan. Ihminen, siis arvostelman laatija, nähdään siinä aktiivisena toimijana, jonka toiminnan myötä tieto ja kauneus tulevat esiin. Arvostelukyvyn kritiikki ilmestyi Kantin ollessa 66-vuotias. Se on Kantin kriittisen filosofian kolmas ja viimeinen osa. Sitä edelsivät Puhtaan järjen kritiikki (1781) ja Käytännöllisen järjen kritiikki (1788).

Vaikka Kantin kaikkien kritiikkien kontekstissa Arvostelukyvyn kritiikki vaikuttaisi syntyneen vain täyttämään aukkokohtaa Kantin filosofisessa järjestelmässä, sen merkitys kasvoi valtavaksi jo Kantin elinaikana. Arvostelukyvyn kritiikillä ”Kant kosketti aikansa koko henkisen ja älyllisen kulttuurin hermoa voimakkaammin kuin millään muulla teoksellaan”, toteaa Risto Pitkänen suomennokseensa laatimassaan esipuheessa. Yli 60-sivuinen esipuhe on erinomainen. Siinä Kantin ajattelua ja vaikutusta estetiikan historiassa avataan monipuolisesti.

Suomennoksen kieli on enimmäkseen sujuvaa, mutta on selvää, että Kantin pitkät, polveilevat virkkeet ovat olleet vaativia suomennettavia. Suomentaja on pärjännyt mutkikkaiden lauserakenteiden kanssa enimmäkseen hyvin. Välillä suomen kielen mukainen virkkeenmuodostus takeltelee, minkä vuoksi luenta jumittaa. Lukija jää pohtimaan virkkeen sisäistä rakennetta useita kertoja, mikä hidastaa luentaa entisestään, esimerkiksi:

”Transsendentaalisten periaatteiden mukaisesti on perusteltua otaksua, että luonto erityisissä laeissaan on tarkoituksenmukainen ihmisen arvostelukyvyn käsitettäväksi samoin kuin sille mahdollisuudelle, että erityiset kokemukset voidaan liittää yhdeksi järjestelmäksi.” (s. 293)

Filosofia pyrkii mahdollisimman kestävään ajatteluun, mutta edustaa myös syntyajankohtansa maailmankuvaa. Kantia lukiessa koen haastavimmaksi asiaksi oman aikamme suhteuttamisen hänen aikaansa. Lukiessa on muistutettava itseä siitä, että 1700-luvun arkipäiväinen yhteiskunnallinen konteksti oli tyystin erilainen kuin nykymaailma. Kantin filosofisia ajatuskulkuja alkaa helposti lukea aivan kuin vain estetiikka olisi liikkunut. On hyvä muistaa, että Kantin aikaan moni nyt itsestään selvä ajattelutapa ei ollut vielä syntynyt. Eurooppalaiset pitivät lukuisia siirtomaita vallassaan vielä pitkään. Orjuutta ei ollut vielä länsimaissa lakkautettu. Naisten äänioikeus ei ollut vielä edes vuosisadan etäisyydellä missään. Kun Kant puhuu ”ihmisestä” tai ”nerosta”, hän tarkoittaa oman aikansa ajattelulle ominaisesti länsimaista, valkoihoista miestä. Siksi Kantin ajattelua, kuten mikä tahansa oman aikansa raameissa syntynyttä vaikutusvaltaista ajattelua, on osattava lukea historiallisessa kontekstissaan ja kriittisellä suodattimella.

Kantia käy miltei sääliksi, kun hän uumoilee, ettei koskaan syntyisi uutta ”Newtonia”, eli ajattelijaa, joka pystyisi tieteellisesti selittämään edes ruohonkorren syntymisen.

Myöskään teollinen vallankumous ei vaikuttanut Kantin ajatteluun, sillä teollinen vallankumous alkoi muuttaa yhteiskuntaa vasta 1700-luvun lopulla. Yksi kiinnostavimmista ja Kantia lukiessa hämmentävistä asioista on mielestäni se, että Charles Darwinin evoluutioteoriaa ei vielä ollut. Evoluutioajatteluun tottuneen nykyihmisen on hankala tavoittaa sitä edeltänyttä tieteellistä ajattelua. Kantia käy miltei sääliksi, kun hän uumoilee, ettei koskaan syntyisi uutta ”Newtonia”, eli ajattelijaa, joka pystyisi tieteellisesti selittämään edes ruohonkorren syntymisen. Ei hän voinut aavistaa, että vain vuosikymmeniä hänen kuolemastaan ajattelun näyttämölle astuisi Darwin evoluutioteorioineen. Kantin käsitys luonnosta oli teleologinen eli luonnon ajattelemisen peruspointtina oli tarkoituksenmukaisuus: elollinen on olemassa, koska sen on tarkoitus olla olemassa. Luonnossa oli mahdollista havaita tarkoituksenmukaisuus ja siten kutsua jotakin siihen liittyvää asiaa kauniiksi.

”Aivan samoin jos nautakarjan, lampaiden, hevosten ja muiden sellaisten oli määrä edes olla maailmassa, niin maailmassa oli oltava ruohoa, ja hiekkaerämaissa täytyi kasvaa myös otakilokkeja, jos kameleiden oli tarkoitus menestyä, ja näitä ja muita ruohoa syöviä eläinlajeja oli oltava joukoittain, jos oli tarkoitus olla susia, tiikereitä ja leijonia.” (s. 302–303)

Esteettisen arvostelman sen sijaan täytyy Kantin mielestä olla puhdas. Tällöin ei pidä miettiä kauniin tai ylevän näyn tarkoituksenmukaisuutta vaan ”tarkastella runoilijoiden tavoin”.

”Kun siten tähtitaivaan tarjoamaa näkyä sanotaan yleväksi, niin arvion perustaksi ei saa asettaa käsitettä järjellisten olentojen asuttamista maailmoista eikä kirkkaita pisteitä, joiden näemme täyttävän avaruuden yllämme, pidä ajatella heidän auringoikseen, jotka liikkuvat hyvin tarkoituksenmukaisesti niille asetetuilla radoillaan, vaan meidän on otettava taivas sellaisena kuin sen näemme eli laajana kaiken sisäänsä sulkevana holvina. Vain tämän mielteen alaisuuteen meidän on asetettava ylevyys, jonka puhdas esteettinen arvostelma tähän kohteeseen liittää. Samoin ei pidä katsoa valtamerta siten kuin ajattelemme sitä varustettuina kaikenlaisilla tiedoilla (jotka eivät kuitenkaan sisälly välittömään intuitioon) – esimerkiksi merenelävien laajana valtakuntana; suurena vesivarastona, joka haihtuessaan täyttää ilman pilvillä ja hyödyttää näin maata; eikä myöskään elementtinä, joka tosin erottaa maanosat toisistaan mutta samalla mahdollistaa vilkkaan vuorovaikutuksen niiden kesken. Näin päätyisimme pelkästään teleologisiin arvostelmiin. Valtamerta pitää sen sijaan tarkastella runoilijoiden tavoin, puhtaasti sen mukaan, miltä se silmin näyttää, kun sitä tarkastellaan esimerkiksi lepotilassa kirkkaana veden peilinä, jota rajoittaa vain taivas. Mutta jos meri on levoton, on sitä tarkasteltava kuiluna, joka uhkaa niellä kaiken mutta jota silti voidaan pitää ylevänä. Samaa on sanottava ihmishahmon ylevyydestä ja kauneudesta.” (s. 193)

Meidän aktiivisuutemme, meidän mielikuvituksemme vapaa leikki on kauneuden kokemuksen lähtökohta.

Edellinen sitaatti kuuluu niihin hienoihin kohtiin Arvostelukyvyn kritiikissä, joissa Kant saa keskeisimmät ajatuksensa hetkittäin sanotuksi miltei runollisesti, ilman raskasta filosofisten termien koneistoa. Kant antaa ihmisen, siis arvostelijan, aktiivisuudelle keskeisen roolin. Kantin mukaan kauneuden kokemus lähtee itsestämme, ei esimerkiksi luonnosta. Meidän aktiivisuutemme, meidän mielikuvituksemme vapaa leikki on kauneuden kokemuksen lähtökohta.

Kantin virkkeet ovat useimmiten käsitteitä täyteen ladattuja, ja sen tähden teosta on mahdotonta lukea väsyneenä tai kiireessä. Kantin lukeminen vaatii pitkää lukurauhaa, keskittynyttä luentaa. Hidaslukuisuus ja keskittymisen vaatimus tuntuvat haastavilta, mutta nykyajan silppuluentahälyssä lopulta hyväätekeviltä ja rauhoittavilta. Miltei jokainen virke vaatii äärelleen pysähtymistä ja pohdiskelua. Kantin ymmärtäminen vaatii myös palaamisia, uudelleenluentoja. Teoksen kerran läpiluettuani ymmärrän, miksi suomentaja Pitkänen luki nuorena Kantinsa koirankorville. Kantiin jää koukkuun. Filosofia käy lyhytjännitteisyyttä vastaan.

 

Kirjoittaja on kriitikko ja runoilija.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook69Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone