Kritiikin Uutiset 10 vuotta sitten.

Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 3-4/2011.

Helsingin Sanomien kulttuurisivujen Katri Kallionpää purki hätkähdystään kolumnissaan syyskuussa 2011, kun joku näyttelijä oli pyytänyt lehdeltä rahaa haastattelusta. Kallionpää oli pitänyt näyttelijälle lyhyen esitelmän, kuinka ”totuutta ei voi myydä eikä ostaa.”

Kallionpää kirjoittaa, että ”vapaa tiedonvälitys on itseisarvo.” Kuulemma ”jo lakikin sanoo, että kansalaisilla on oikeus saada tietoa itseään koskevista asioista.”

Mitenpä yksittäinen näyttelijä voisi asettua vastustamaan lakia. Ja yhteiskunnan hyvinvointia, kehitystä ja demokratiaa, jotka Kallionpää myös marssitti julkaisunsa tueksi.

Voihan olla, että kolumni oli vain naiiviutta, jossa yksittäinen toimittaja näkee itsensä sankarillisena valistuksen välittäjänä.

Mutta ei noin pöhköä sanailua voi jättää vastausta vaille, sillä naiiviuden takana Kallionpää tulee puhuneeksi työnantajansa pussiin, totuuden nimessä.

Järkytystäni ei poista se, että Kallionpää löytää hiukan vikaakin mediayrityksistä, etenkin Rupert Murdochista, mutta myös muusta pörssivoiton tavoittelusta.

En voi olla muistuttamatta, että Helsingin Sanomien pääomistaja Aatos Erkko oli Murdochin yhtiön hallituksen jäsen 1992–2003.[1] Helsingin Sanomat tykkää ilmoittaa sidoksensa juttujen lopussa tyyliin Nelonen on osa Sanoma-konsernia, mutta lehti ei liittänyt juttujensa loppuun mainintaa Erkon ja Murdochin pitkästä sidoksesta, kun se uutisoi News of the Worldin tekemistä poliitikkojen ja tapettujen tavisten puhelinten hakkeroinneista.

Ei nyt enempää siitä, että yksittäinen toimittaja asettuu edustamaan totuutta.

Tärkeämpi ja kauheampi on Kallionpään käsitys, että tiedonvälitys on vieläkin vapaa. Hän ei huomaa tai ei välitä huomata, että mediakonsernit ovat ottaneet tiedonvälityksen vapauden haltuunsa eivätkä edes maksa siitä.

Media on muuttunut niin, että sisällön tuottaminen on nyt haastateltavien tehtävä.

Silloin kun tiedonvälitys vielä oli itseisarvo, haastattelu annettiin yksittäiselle toimittajalle, joka luovutti kertajulkaisuoikeuden lehdelle. Jos toimittaja olisi myyskennellyt samaa stooria toisaallekin, hänen työsuhteensa olisi loppunut lyhyeen.

Taiteilija, olet typerä, jos annat ilmaisen haastattelun. Sanasi muuttuvat heti mediakonsernin omaisuudeksi, jota lehti voi myydä edelleen minne se tahtoo ja niin usein kuin se tahtoo ja missä asiayhteydessä se tahtoo.

Taiteilija, älä ainakaan käytä omaperäisiä lauseita, kun haastattelussa kerrot tulevista töistäsi. Et voi koskaan julkaista samaa lausetta itse, sillä sen tekijänoikeus on mennyttä. Mediakonserni voi haastaa sinut tilille, jos sen lakimiehet ehtivät katsoa näytelmäsi tai lukea novellisi.

Ei mediakonserni ole vapaan tiedonvälityksen asialla, vaan se tuotteistaa ja myy haalimiaan sisältöjä parhaiten maksavalle. On tietysti konsernin etu, mikäli yksittäiset toimittajat – omasta aloitteestaan – yhä pönkittävät myyttiä tiedonvälityksen vapaudesta. Haastateltavat ja lukijat saattavat uskoa sen totuudeksi.

Media on muuttunut niin, että sisällön tuottaminen on nyt haastateltavien tehtävä. Ei riitä, että pitää lehdistötilaisuuden, vaan esimerkiksi Helsingin Sanomien Kristian Smeds -haastattelu[2] alkaa vasta siitä, että lehdistötilaisuus päättyy. Toisin sanoen taiteilijan on annettava mediakonsernille enemmän kuin yksittäisille lehdille. Taiteilija antaa henkistä pääomaansa, jonka mediayritys muuttaa rahaksi.

Ennen vanhaan saattoi ajatella, että haastattelusta koitui julkisuutta, joka lisäsi taiteilijan teoksen myyntiä. Taiteilija ikään kuin tarvitsi mediaa. Nyt prosessi on virtaviivaisempi: Media tarvitsee loputtomasti haastateltavia, ja siihen kelpaavat kaikki potentiaaliset julkut. Nyt lisätäänkin mediakonsernien tuotteiden myyntiä, ja myyntiartikkeli on taiteilijan selkänahka. Reilua kauppaa olisi pulittaa siitä ainakin kertamaksu.

Kirjoittaja on Critical Stagesin toimituksen jäsen.

Viitteet

[1] Yle 19.7.2011

[2] 1.10.2011