Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -esityksen mediakäsittely tuli osoittaneeksi, kuinka spesifiä osaamista ja ymmärrystä vaativista asioista kirjoittaminen summittaisesti voi pahimmillaan sotkea tilannetta ja lisätä vastakkainasetteluja.

Yksi median keskeinen tehtävä on antaa asiaa tuntemattomalle lukijalle joitain ymmärryksen välineitä lähestyä monimutkaistakin keskustelua, sijoittaa aihe kontekstiinsa ja antaa tarvittavat taustat.

Millaisia perusväittämiä tai -olettamuksia sisälsi Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän ongelmallista roolitusta käsitellyt uutisointi? Mitä on kysytty, mikä jätetty kysymättä? Mikä kaikki on taustoitettu? Kuka on päästetty ääneen, keille on annettu asiantuntijuus?

Väitän, että aiheesta kirjoitetut lukuisat jutut ovat lisänneet väärinymmärrystä.

Uutisoinnissa on haettu yksinkertaisia kyllä–ei tai oikein–väärin -vastauksia monisyisen keskustelun avaamisen asemesta ja tehty mustavalkoisia provokaatioita representaatiokeskusteluun, oletettuihin identiteettikysymyksiin sekä taiteen vapauteen liittyen. Identiteettipuhe on ensisijaisesti tullut median suunnalta. Media on asiaa paremmin tuntematta määritellyt sen, mistä puhutaan, ja kun ollaan tekemisissä ihmisoikeuskysymysten kanssa tämä ei ole mitätön seikka.

Median tulee olla terävä, sanavalmis, periksiantamaton, kärkäs ja sen tehtävä on myös vaatia vastauksia. Mutta jos substanssiosaaminen ja taustatyö puuttuvat, on lopputulos helposti ylimielinen taikka provokatiivinen – usein molempia.

Identiteettipuhe on ensisijaisesti tullut median suunnalta.

Representaatio on kamppailua merkitysten muodostamisesta. Taiteen rooli on keskeinen tässä merkitysprosessissa: se tuottaa käsityksiä muun muassa hyvästä, oikeasta ja mahdollisesta. Ei ole yhdentekevää, kuka merkityksiä luo ja kuinka se tehdään. Tutkija Leena-Maija Rossi kirjoittaakin, että ”representaatio on politiikkaa, politisoivaa tekemistä”.[1]

Identiteetistä puhuttaessa taas olemme tekemisissä ihmisen itsemäärittelyn ja näin ollen myös jonkin hyvin sisäisen kanssa. Nämä keskustelut linkittyvät usein toisiinsa (taide voi toimia identifikaatiopintana), mutta taiteesta puhuttaessa on kaikin puolin viisainta pysytellä siinä, minkä me näemme.

Tarkastelemani jutut aiheesta sen ollessa kuumimmillaan ovat pääosin Helsingin Sanomien, YLE:n ja Suomen Kuvalehden julkaisemia. Mainituista medioista kaksi ensimmäistä kirjoittivat ensiuutisoinnin jälkeen asiasta myös paremmin ja syvällisemmin taustoitettuja juttuja.

Kun pääasiallinen uutisointi on kuitenkin mennyt niin rajusti metsään, on syytä miettiä, riittääkö korjausliike. Mikä on asiasta valtaväestölle muodostunut kuva, ja kuinka moni lukee näitä syventäviä juttuja?

Kaikki äidistäni -esityksen nostama keskustelu on samanaikaisesti monen osa-alueen kovimmassa ytimessä ja siksikin niin tärkeä:

Teatteri: Mitä näyttämö saa aikaan, mitä ovat erilaiset dramaturgiset, kontekstuaaliset ja näyttämölliset työkalut joita sillä on käytössään, ja kuinka merkitykset muodostuvat? Mikä on taiteen ja todellisuuden suhde?

Media: Keitä median tulisi kuulla ja keille antaa ääni? Kuinka paljon käsittelemäänsä asiaa tulisi tuntea ja taustoittaa? Kumpi on tärkeämpää, nopea reagointi vai riittävän kattava sisältö? Mikä on journalismin ja todellisuuden suhde?

Yhteiskunta: Millainen yhteiskunta me haluamme olla? Mikä on suhteemme vähemmistöihin? Entä ihmisoikeuksiin? Mitä on vapaus ja keitä se koskee?

Mistä kaikki alkoi?

Muun muassa Imageen antamassaan haastattelussa[2] sekä teatterinjohtaja Mika Myllyahon haastateltavana Kansallisteatterin avajaisissa 12.8.[3] ohjaaja Anne Rautiainen puhuu ”transhenkilö” Agradosta.

Tämän jälkeen väärinymmärtämisen osoittaminen transyhteisöön ja asian esille nostaneisiin taiteilijoihin menee väärään osoitteeseen. Sekoilu on alusta asti selvästi osoitettavissa Kansallisteatterin työryhmän sisälle, ja kuten myöhemmin käy ilmi näytelmätekstiin itseensä.[4] Toimittajien olisi tullut keskittyä tähän.

Missä kohtaa sekaannus on tapahtunut?

Olennaiset kysymykset olisivat olleet nämä: Miksi rooliin etsittiin transsukupuolista näyttelijää, jos hahmo on transvestiitti? Missä kohtaa sekaannus on tapahtunut? Onko teksti yksiselitteinen asian suhteen? Mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että mies transnaisen roolissa on haitallinen, miksi näin on?

Sen sijaan esitetyt kysymykset hämmensivät soppaa entisestään.

Kuka puhuu?

Kansallisteatteri julkaisi tiedotteensa esitysten keskeyttämisestä lauantaina 12.9.[5] Sekä YLE, Helsingin Sanomat että Suomen Kuvalehti siteerasivat lyhyesti joko Camille Auerin, Mira Eskelisen ja muiden taiteilijoiden julkaisemaa avointa kirjettä[6] tai muita sosiaalisen median päivityksiä. YLE myös haastatteli Aueria. Muuten asiaa esille nostaneita taiteilijoita sen enempää kuin muita transyhteisön asiantuntijoita ei näissä jutuissa kuultu. Sen sijaan ääneen pääsivät Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho ja näyttelijä Janne Reinikainen.[7]

Kun asiaa tuntemattomat toimittajat eivät kysyneet avaavia kysymyksiä, eivätkä transkysymystä tuntemattomat haastateltavat osanneet avata ongelmia, hämmennys lisääntyi. Uutisointi näyttäytyi osana jatkumoa, jossa ääneen päästetään instituutioiden validoimat, jo valmiiksi vallan kahvassa tiukasti keikkuvat ihmiset. Näin keskiluokka pönkittää omia käsityksiään asiantuntijuudesta, siitä mikä on oikein, ja sopivista keskustelutavoista, mutta on huomaamattaan kykenemätön vastaamaan peruskysymykseen: mistä tässä puhutaan?

Samalla media tekee valintaa seuraavista asioista: Kuka on asiantuntija? Mitä keskustelu käsittelee, ja keille se kuuluu?

On hyvä huomata kenen tuska nostettiin keskiöön: Janne Reinikainen sai useaan otteeseen puhua omastaan. Twitterissä toistui huoli Reinikaisen kohtaamasta epäasiallisesta käytöksestä. Jos kuitenkin katsotaan asian käsittelyä mediassa, vaikuttaa tämä huoli turhalta: Reinikaiselle on annettu ääni lukemattomissa jutuissa. Samaa ei voi sanoa asian esille tuoneista taiteilijoista ja asiantuntijoista, jotka tekivät äärimmäisen tärkeän keskustelunavauksen oman turvallisuutensa, työnsä ja maineensa uhalla.

Identiteetti vai keho?

Kansallisteatterin tapauksessa sanaa ”identiteetti” on viljelty ahkerasti. Merkillepantavaa tässä (ja luultavasti muissakin tapauksissa) on se, että sanaa ovat esillä pitäneet nimenomaan toimittajat. Teosta kritisoineet tahot ovat puhuneet rakenteista ja representaatioista. Näin transrepresentaation kysymys tulee kytketyksi johonkin vaikeasti määriteltävään, muuttuvaan ja sisäiseen.

Muutama esimerkki:

”Onko Kansallisteatterissa linja, että näyttelijät voivat näytellä vain omaa identiteettiään edustavia rooleja?” (Suomen Kuvalehti 12.9.; ks. viite 7)

”Voiko näytelmiin jatkossa palkata näyttelijän vain siitä ihmisryhmästä, jota roolihenkilö edustaa?” (YLE 14.9., Mika Myllyahon haastattelu)[8]

”Thuring pitää outona ja lähes mahdottomana ajatusta, että vain tietynlaiset näyttelijät saisivat esittää tiettyjä rooleja.” (YLE 14.9.)[9]

”Soppaan liittyvä keskustelu on pyörinyt pitkälti roolihahmon identiteetin ympärillä.” (Suomen Kuvalehti 15.9.)[10]

”Tapaus oli muistutus taiteen tekemisen vaikeudesta identiteettipolitiikan aikana.” (Helsingin Sanomat, pääkirjoitus 16.9.)[11]

Tällainen harhaanjohtaminen on noloa. Myöskään haastateltavat (Myllyaho, Saana Lavaste, Reinikainen) eivät aina osoita tuntevansa mutkikkaaseen vähemmistörepresentaatiokeskusteluun liittyvää ajattelua, ja tämä tekee lehtijutuista entistä sekavampia.

Tällä hetkellä teatterimaailman sisäinen keskustelu on pisteessä, jossa esimerkiksi blackfacea ei tehdä, mutta ymmärrys ilmiön ongelmista uupuu. Tämä ei ole hyvä tilanne, sillä pelko ei sovi taiteen tekemiseen. Vastuu taas sopii. Pelko ja väärinkäsitykset voivat pahimmillaan johtaa tilanteeseen, jossa marginalisoituja ryhmiä edustaville ihmisille tarjotaan vain tuota marginaalia edustavia rooleja sen sijaan, että koko kenttä avautuisi laajemmin kaikille. Tästä syystä tällaiset rohkeat keskustelunavaukset on ehdottoman tärkeää ottaa kasvun paikkoina. Keskustelu koskee laajemmin myös yhteiskuntaamme, ja tässä median rooli on tärkeä.

Oppitunti numero 1: Näyttämöstä puhuttaessa kannattaa puhua siitä, mitä me näemme. Siksi on viisaampaa puhua identiteetin sijaan kehoista ja siitä, mitä nuo kehot kulloinkin edustavat ja merkitsevät. Näyttelijän keho on läsnä lavalla – tämä on teatterin ydintä. Samalla näyttelijän keho tuo hahmoon merkityksiä. Millaisia nuo merkitykset ovat ja kuinka me niitä luemme on sidottu aikaan. Myös se, millaisiin kehoihin me liitämme merkityksiä ja millaiset kehot ovat ”neutraaleja”, on historiallista ja muuttuvaa.

On viisaampaa puhua identiteetin sijaan kehoista ja siitä, mitä nuo kehot kulloinkin edustavat ja merkitsevät.

Seela Sella, juutalainen nainen, Hitlerin roolissa on eri asia kuin joku toinen samassa roolissa. Oikean elämän (ex-)pariskunta Riitta Havukainen ja Eppu Salminen Ryhmäteatterin Lokin Arkadinana ja Kostjana esitti väitteen, jonka tulkinnassa lavan ulkopuolinen maailma merkitsi. Seitsemän veljeksen rooleihin harvemmin mahtuu naisnäyttelijöitä, sillä vaikka teatterissa kuka vaan voi olla mitä vaan, niin nainen ei kuitenkaan voi olla mies. Mustia näyttelijöitä on varottu roolittamasta moniin rooleihin tai sukupuolia muuten vaan ”ristiin”, koska asian on katsottu olevan merkityksellinen väärällä tavalla. Tämä on kuitenkin kontingenttia, se voi muuttua.

Väite, että teatterissa kuka vaan saa esittää ketä vaan on historiaton ja typerä. Se on haave, ja se on päämäärä, mutta se ei ole, eikä se ole koskaan ollut, todellisuutta. Kuten näyttelijä Jamie MacDonald asiasta kirjoitti:

”It [theatre] is a game where people with ’normal’ bodies are allowed to play with all life, and anyone with a marked body can play with some of it. It is theatre’s job to fix this about itself. […] Would you have cast a person without dwarfism to play Tyrion Lannister? Do you remember the moment when his father says he’s not on trial for being a dwarf, and Tyrion replies ’I’ve been on trial for that my entire life’ – and there is a moment of collapse between the character and the actor? That is the depth that cannot be brought to the role by someone with an unmarked body. And would you have cast Peter Dinklage to play Jon Snow? Really? The normative mindset has double standards when it comes to freedom of body and freedom of speech.”[12]

Edellä siteerattu ja laajasti jaettu päivitys on julkaistu sunnuntaina 13.9. Se on ehtinyt hyvin toimittajien silmien eteen. Vielä tätäkin aiemmin ilmestyi näyttelijä Miiko Toiviaisen julkinen päivitys, jossa hän kirjoittaa muun muassa: ”Mies transnaisen roolissa välittää – varmasti työryhmän tahtomatta – viestiä, että transnaiset ovat oikeasti miehiä, jotka on vain puettu naisiksi. […] Tärkeintä on se, että sukupuoli on sama, jolloin väite on tämä: transnaiset ovat naisia.”[13]

Toiviainen puhuu näyttelijän kehon ja roolihahmon välisestä suhteesta ja tähän liittyvistä näyttämöllisistä väitteistä. Hän ei, kuten ei MacDonaldkaan, puhu identiteetistä. Identiteetti ei ollut keskiössä myöskään avoimessa kirjeessä, tai lukuisissa muissa tilannetta avanneissa kirjoituksissa.

Kiintoisaa on, että esimerkiksi Suomen Kuvalehden (15.9., ks. viite 10) juttuun oli Toiviaisen päivityksestä lainattu pätkä, jossa hän puhuu roolituksen transfobisuudesta. Lainatussa sitaatissa taikka itse jutussa ei kuitenkaan avata sitä, miksi tuo roolitus olisi ollut transvihamielinen. Kyse on monelle tuntemattomista asioista ja tämän selittäminen auki on ensiarvoista. Sitaatista ei myöskään ole valikoitunut selventävä osio näyttelijän kehon (siis ei identiteetin) ja roolihahmon suhteesta. En voi olla miettimättä haluavatko toimittajat tahallaan tehdä asiasta mahdollisimman vaikeasti hahmotettavan, ja jos näin on, miksi ihmeessä.

Kyse on näyttämön lainalaisuuksista, ja näyttelijän KEHON välittämistä viesteistä. Näyttelijän edustama ihmisryhmä voi linkittyä osaksi esityksen tulkinnallista kehystä hänen kehonsa kautta. Näyttelijän elämänkokemus ja hänen sisäinen maailmansa on toki vielä yksi mahdollinen ulottuvuus keskustelussa. Kuitenkin puhuttaessa Agradon roolituksesta tämä ei ole se, minkä katsoja näkee.

Viime kädessä representaatiokeskustelu palautuu taidekentän tasa-arvon puutteeseen. Siinäkään keskustelussa identiteetti ei ole ensimmäinen termi, jonka kautta soppaa kannattaa lähestyä. Toimittajien järjestelmällinen valinta viedä keskustelu osaksi tulehtunutta, provokatiivista ja vaikeaa identiteettipolitiikkamyllyä näyttäytyy piittaamattomuutena, tietämättömyytenä, kovapäisyytenä tai tahallisena harhaanjohtamisena.

Sensuuria vai auttava ele?

YLE:n torstaina 17.9. esittämässä Jälkinäytöksessä toimittaja Oskari Onninen kuvasi tapahtunutta seuraavasti: ”Kansallisteatteri suostui keskustelemaan julkisesti sekä ennakkosensuurista että laittomasta irtisanomisesta.”[14] Sensuuri on poliittista, valtiolliselta taholta tulevaa ja vallanpitäjiä kritisoiviin taiteilijoihin kohdistuvaa toimintaa. Valtion elimet sensuroivat (esimerkkinä kannattaa tutustua Unkariin ja vaikkapa keskusteluun sikäläisestä taideyliopistosta[15] – asia, joka suomalaista mediaa kiinnostaa yllättävän vähän), ei transyhteisöllä ole tällaista valtaa. Sensuurilla on historiallisesti pyritty hiljentämään valtaa uhkaavia riitasointuja. Jos tässä keskustelussa näitä alhaalta ylöspäin huutavia ääniä joku edustaa, se on transyhteisö, ei Suomen Kansallisteatteri.

Jos toimittaja kirjoittaa juttua aiheesta a, luetuttaa sen muutamalla koelukijalla, jotka sanovat, että tämä tuntuu nyt puhuvan asiasta x tai ehkä q, toimittaja muokkaa juttuaan. Tämä on osa prosessia, jossa haetaan tarkkuutta ja oikeaa muotoa. Näin tapahtui myös Kansallisteatterin tapauksessa. Taiteilijat sanoivat, että väitteenne on nyt, että transnaiset ovat miehiä. Työryhmä katsoi, että tämä ei ole heidän viestinsä (työryhmä ei ehkä ihan tiennyt mikä heidän viestinsä tämän asian suhteen oli). Tilanne laitettiin seis (tässä tapahtui paljon sekoilua), esitystä muokattiin ja se sai ensi-iltansa. Tätä muokkaamista ja keskustelun käymistä ei ikinä olisi tapahtunut ilman asiaan kantaa ottaneita taiteilijoita.

Onko tehty tarpeeksi tai onko tilanne edes korjattavissa, vai ovatko ongelmat kenties jo lähtökohtaisesti liian syvällä itse tekstissä? Nämä ovat kaikki olennaisia kysymyksiä. Mutta oli vastaus niihin mikä tahansa, on iso valinta päättää lukea annettu palaute estävänä tai sensuroivana tekona sen sijaan, että se nähtäisiin keskustelunavauksena: lahjana, jonka ansiosta tekijät voivat mennä eteenpäin, avauksena kohti näyttämöä, joka on tasa-arvoisempi ja ennen kaikkea tietoisempi omasta toiminnastaan.

Meidän tulisi kiittää, ei syyttää kaikkia, jotka kirjoittivat avoimen kirjeen ja rohkeasti nostivat asian esille.

Kenen vapaus?

”Pitääkö taiteen vapaudesta pitää kiinni”, kysyi YLE provosoivasti maanantaina 14.9. julkaistun juttunsa (ks. viite 9) yhteydessä Instagramissa. Kysymys sisältää oletuksen siitä, että taide olisi vapaata, tai että taiteen vapaus olisi jollakin tavalla selvä tai helppo kysymys. Kysymykseen sisältyvä näkemys vapaudesta haiskahtaa melko individualistiselta ja yksilöpsykologiselta.

Kun nostamme pöydälle taiteen vapauden, keiden vapaudesta me puhumme? Entä ketkä vapauden pääsevät määrittelemään? Millaisia käsitteitä vapauteen liitetään: Vastuu, kollektiivisuus, solidaarisuus, yhteiskunta? Vai rajoitteet, uhat, erillisyys, sensuuri?

Taidekenttä ei ikinä ole ollut vapaa kuin erittäin harvoille. Suuri massa taiteilijoita ei koskaan ole ollut vapaita tekemään, koska heidän taustansa tai kehonsa estävät heitä pääsemästä sisälle rakenteisiin. On osoitus valtavista etuoikeuksista, jos oma keho asettuu tekemisen esteeksi ensimmäistä kertaa nyt.

Julian Honkasalo ja Mervi Patosalmi olivat kesällä 2019 osana F/SYMPOSIUM-tapahtumaa keskustelemassa kanssani vapaudesta.[16] Keskustelu koski vapautta ja siitä käytyä puhetta laajemmin, eivätkä sitaatit siis puhu taiteen vapaudesta, mutta ne antavat kehikkoa sille, kuinka vapautta kannattaisi ajatella. Honkasalo korosti vapauskeskustelun ajattelemista suhteessa oikeuksiin ja valtaan. ”Meiltä puuttuu laajempi yhteiskunta-analyysi, eli ketkä yksilöt, millaisessa yhteiskunnassa ja missä olosuhteissa, ovat edes vapaita tekemään valintoja. Hyvä lähtökohta on lähteä tutkimaan vapautta suhteessa valtaan ja myös oikeuksiin”, Honkasalo sanoi.

Honkasalo jatkoi myöhemmin: ”Me ei koskaan voida saavuttaa sellaista vapautta missä me ei oltaisi myös velvollisia. Meillähän on tiettyjä oikeuksia ja tiettyjä velvollisuuksia ja meillä on tietty vastuu. Ja joskus vastuun kantaminen on ahdistavaa ja inhottavaa, siis ihan yksilöpsykologisestikin. Mutta koska me toimitaan yhteiskunnassa muiden ihmisten kanssa, niin ajatus semmoisesta utooppisesta vapaudesta, missä meillä on rajaton kyky tehdä mitä me halutaan, se on ehkä jotenkin vähän ongelmallinen ajatus.”

Me emme ole vapaita ennen kuin kaikki ovat.

Taide tuottaa todellisuutta, se ei ole siitä irrallinen maailma, ja on käsittämätöntä että tämä on toimittajakunnalle tuntematon ajatus vuonna 2020. Suomen Kuvalehti (12.9., ks. viite 7) esimerkiksi kysyy: ”Täytyyhän Suomen johtavalla teatteri-instituutiolla olla omakin näkemys siitä, mikä on taidetta ja mikä todellisuutta?”

Taiteilija tekee valintoja, ja noihin valintoihin vaikuttavat taiteilijan käsitykset maailmasta ja/tai ne peilaavat sitä. Monet ratkaisut ovat tietoisia, mutta monet ovat tiedostamattomia. Näin ollen esimerkiksi cis-mies transnaisen roolissa perustuu teatterintekijöiden ajatukseen, että nämä ovat enemmän sama asia kuin cis-nainen ja transnainen. Tekona tähän ajatukseen perustuva roolitus puolestaan jälleen vahvistaa tätä käsitystä yhteiskunnassa. Ja tämä kaikki pätee myös mediaan.

Valtaapitävien, valtaa käyttävien ja massiivisilla oikeuksilla varustettujen toimijoiden vapaus ei ole missään vaiheessa ollut uhattuna. Keskusteluun on tuotu kollektiivisuuden, solidaarisuuden ja vastuun ulottuvuus. Me olemme historiallisesti siinä tilanteessa, jossa marginalisoitujen ääni ensimmäistä kertaa tulee julkisesti esille heitä koskevissa asioissa. Vastuunkanto voi tuntua vapauden rajoittamiselta, mutta laajempaa kuvaa ajateltaessa tilanne on päinvastainen: me emme ole vapaita ennen kuin kaikki ovat.

Ja jos puhutaan vapaudesta, voitaisiinko edes hetki puhua ihmisten vapaudesta omaan kehoonsa? Tällaisia vapauksia transihmisillä ei Suomessa ole, ja osaksi tätä todellisuutta Kansallisteatterin tapaus kytkeytyy, halusimme tai emme. Niin kauan kuin taide ja media ylläpitävät kuvastoa, jossa transihmiset ovat friikkejä, näiden ihmisten perusoikeuksiin kajoavien lakien muuttaminen on vaikeaa. Taide ja journalismi eivät irtoa todellisuudesta vaikka toimittajat rautakangella vääntäisivät. Tästä case Kansiksessa pohjimmiltaan on kyse.

Kirjoittaja on cis-sukupuolinen esittävän taiteen ammattilainen, joka kokee, että näiden seikkojen mainitseminen on juuri tässä asiayhteydessä tärkeää.

Viitteet

[1] Leena-Maija Rossi, ”Esityksiä, edustamista ja eroja: Representaatio on politiikkaa”. Teoksessa T. Knuuttila & A. P. Lehtinen (toim.), Representaatio: Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi, Gaudeamus 2010, s. 261–275.

[2] ”Keskustelija Anne Rautiainen teatterista: ’Klassikot vaativat kysymään isoja kysymyksiä’”, Image 8/2020 (27.8.2020).

[3] Kansallisteatterin syyskauden avajaiset 2020, 12.8.2020. Kansallisteatterin tapahtumakanava.

[4] ”Näin Kansallisteatterin kohunäytelmää korjattiin – neuvoja antanut transtaustainen näyttelijä Miiko Toiviainen: ’Jos tämä olisi tehty Lontoossa, olisi noussut paskamyrsky’”, YLE 15.9.2020.

[5] Kansallisteatterin tiedote 12.9.2020.

[6] Camille Auer, ”Kansallisteatterin roolitus vahingoittaa transihmisiä”, Facebook 12.9.2020.

[7] ”Kansallisteatteri kiinnitti miesnäyttelijän transhenkilön rooliin – ensi-ilta siirtyy transtaiteilijan kritiikin seurauksena: ’Meidät nähdään miehinä mekoissa’”, YLE 12.9.2020; ”Kansallisteatterin näytelmä sai kritiikkiä transhahmon vuoksi ja ensi-iltaa siirrettiin – näyttelijä Janne Reinikainen kommentoi tapausta lisää HS:lle, teatterinjohtaja Mika Myllyahon mukaan asiaa selvitetään”, HS 12.9.2020; ”Kaikki äidistäni -näytelmän roolituksesta nousi somekeskustelu – Nyt Kansallisteatteri siirtää loppuunmyydyn ensi-illan”, Suomen Kuvalehti 12.8.2020.

[8] ”Kansallisteatteri panikoi somekohun keskellä ja irtisanoi näyttelijän – nyt pääjohtaja peruuttaa: ’Siinä tuli tehtyä hätäinen ratkaisu’”, YLE 14.8.2020.

[9] ”Kuka saa esittää ja ketä? Tutkija: ’Homon roolissa ei tarvitse olla homo, sillä näyttelijän työ on esittää muuta kuin itseään’”, YLE 14.8.2020.

[10] ”Kansallisteatterin kiisteltyyn rooliin oli ehkä pakko ottaa mies – Ohjaaja pohtii nyt myös toisen transhahmon kohtaloa”, Suomen Kuvalehti 15.9.2020.

[11] ”Kansallisteatteri sai maksaa rohkeudestaan”, Helsingin Sanomat 16.9.2020.

[12] Jamie MacDonald Facebookissa 13.9.2020.

[13] Miiko Toiviainen Facebookissa 12.9.2020.

[14] Jälkinäytös, YLE TV1 17.9.2020.

[15] ”Student Blockade Protests Viktor Orban’s Reach at a Top Arts University”, The New York Times 6.9.2020. https://www.nytimes.com/2020/09/06/world/europe/hungary-students-blockade-orban.html

[16] F/SYMPOSIUM, Helsingin juhlaviikot 2019.