Kirjoitan tämän viimeisen kolumnini lehden ilmeisimmälle ja kriittisimmälle lukijakunnalle, kriitikoille. Lukuohjeeksi sanottakoon, että olen itse kirjoittanut kritiikkiä, ollut sen kohteena, tilannut sitä lehtiin ja tehnyt sille tilaa niissä. Ennen muuta olen nautiskellut kritiikkiä jo parikymmentä vuotta.
Makaan pehmeällä sängyllä vanhassa puutalossa Hangossa kello 01:35. Paul Auster, kirjailija, on kuollut 77 vuoden iässä. Instagramin algoritmi syöttää minulle videon, jolla Auster kertoo kuvan ulkopuoliselle haastattelijalle, että taiteilijan on aina annettava 100 %. Muilla aloilla voi kuulemma päästä helpommalla, mutta taiteilijan on aina laitettava itsensä likoon kokonaan.
Aluksi vastustin äänikirjoja periaatteesta. Lukeminen on lapsen työtä, minä ehkä ajattelin. Se oli tehtävä, ei laulaen, mutta mukisematta. Kommuunissa, missä asuin parikymppisenä kilpailtiin siitä, kuka lukee sivun Thomas Mannin (1875–1955) Taikavuorta (1924) ääneen lyhyimmässä ajassa. En ole koskaan ollut kovin nopea lukemaan.
”Selitä mulle Deleuze nyt heti tai kirjaimellisesti vittu tapan sut! Älä vesitä sitä joksikin epämääräiseksi paskaksi! Mikä vittu on elimetön ruumis?” Suunnilleen näin kuuluu, vapaasti suomennettuna, meemiytynyt ruutukaappaus 4Chan-keskustelupalstalta. Kommentin kirjoittaja on silminnähden kärsimätön ja epätoivoinen. Selitys on pakko saada, koska käsittämätön on sietämätöntä.
”Levitin kirjan sivuja ympäri Eevan talon valtavaa salia, hahmottelin rakennetta värillisillä post-it-lapuilla ja piirsin draaman kaarta voipaperille. Vähitellen olo vahvistui: tästä voi tulla jotain.” Näin kuvaa Katja Kettu Kätilön synnytystä. Suomen eturivin 18 kirjailijaa paljastavat Ville Hännisen pitkissä haastatteluissa ”miten kirjani ovat syntyneet”.
Tänä kesänä olen, useammastakin syystä, tullut miettineeksi taiteen ja kärsimyksen suhdetta. Kärsivän neron myytti ei ole ihan tuore. Mielenterveys- ja päihdeongelmat on ammoisista ajoista asti mielletty taiteilijoiden taudeiksi. Miestaiteilijoille on ollut jopa suotavaa hukuttautua päihteisiin, naistaiteilijoille tämä ei ole ollut sen enempää eduksi kuin naisille muutenkaan.
Taiteilija Teemu Mäkeä on vaikea uskoa siksi uhmakkaaksi, edelleenkin laajalti, ja melko tekopyhästi ja kaksinaismoralistisestikin paheksutun, Sex and Death -videon (1988) tekijäksi, jonka aiheuttama stigma ei ota himmetäkseen. Relativistiksi, ateistiksi ja sosialistiksi itsensä luokitteleva Mäki on seesteisyyden perikuva, rauhallinen, puheitaan tarkasti punnitseva – ja rohkenisinko sanoa suloinen.
Helsingin Sanomien kulttuurisivujen Katri Kallionpää purki hätkähdystään kolumnissaan syyskuussa 2011, kun joku näyttelijä oli pyytänyt lehdeltä rahaa haastattelusta. Kallionpää oli pitänyt näyttelijälle lyhyen esitelmän, kuinka ”totuutta ei voi myydä eikä ostaa.”
Taiteilijan odotetaan olevan yhteiskuntakriittinen, mutta samalla odotetaan myös, että yhteiskunta silti tukee häntä institutionaalisesti ja taloudellisesti. Millä taiteilija tulee toimeen? Pitäisikö taiteilijan ensin purra kättä, joka häntä ruokkii, ja sitten puhaltaa kun tuli pipi? Vai vuoropäivinä purra kättä ja suudella sitä? Ehkä koko ongelma on näennäinen. Ehkä se, että taiteilijat suostuvat ottamaan vastaan yhteiskunnan tukea, on jo sinänsä osoitus siitä, että heidän yhteiskuntakriittisyydellään on rajansa.
