taiteilijan työ

Oleileminen ja aika

Aluksi vastustin äänikirjoja periaatteesta. Lukeminen on lapsen työtä, minä ehkä ajattelin. Se oli tehtävä, ei laulaen, mutta mukisematta. Kommuunissa, missä asuin parikymppisenä kilpailtiin siitä, kuka lukee sivun Thomas Mannin (1875–1955) Taikavuorta (1924) ääneen lyhyimmässä ajassa. En ole koskaan ollut kovin nopea lukemaan.

Selitä tai kuole. Miksi kulttuurikeskustelu niin usein muistuttaa poliisikuulustelua?

”Selitä mulle Deleuze nyt heti tai kirjaimellisesti vittu tapan sut! Älä vesitä sitä joksikin epämääräiseksi paskaksi! Mikä vittu on elimetön ruumis?” Suunnilleen näin kuuluu, vapaasti suomennettuna, meemiytynyt ruutukaappaus 4Chan-keskustelupalstalta. Kommentin kirjoittaja on silminnähden kärsimätön ja epätoivoinen. Selitys on pakko saada, koska käsittämätön on sietämätöntä.

”Pääsin kusemaan puhtaan valkealle lumelle”

”Levitin kirjan sivuja ympäri Eevan talon valtavaa salia, hahmottelin rakennetta värillisillä post-it-lapuilla ja piirsin draaman kaarta voipaperille. Vähitellen olo vahvistui: tästä voi tulla jotain.” Näin kuvaa Katja Kettu Kätilön synnytystä. Suomen eturivin 18 kirjailijaa paljastavat Ville Hännisen pitkissä haastatteluissa ”miten kirjani ovat syntyneet”.

Kärsimyksen tuolla puolen

Tänä kesänä olen, useammastakin syystä, tullut miettineeksi taiteen ja kärsimyksen suhdetta. Kärsivän neron myytti ei ole ihan tuore. Mielenterveys- ja päihdeongelmat on ammoisista ajoista asti mielletty taiteilijoiden taudeiksi. Miestaiteilijoille on ollut jopa suotavaa hukuttautua päihteisiin, naistaiteilijoille tämä ei ole ollut sen enempää eduksi kuin naisille muutenkaan.

Yhteiskuntakriittisen taiteen rahoittamista ei pidä jättää vain markkinoiden varaan

Taiteilija Teemu Mäkeä on vaikea uskoa siksi uhmakkaaksi, edelleenkin laajalti, ja melko tekopyhästi ja kaksinaismoralistisestikin paheksutun, Sex and Death -videon (1988) tekijäksi, jonka aiheuttama stigma ei ota himmetäkseen. Relativistiksi, ateistiksi ja sosialistiksi itsensä luokitteleva Mäki on seesteisyyden perikuva, rauhallinen, puheitaan tarkasti punnitseva – ja rohkenisinko sanoa suloinen.

Ei enää ilmaisia haastatteluita

Helsingin Sanomien kulttuurisivujen Katri Kallionpää purki hätkähdystään kolumnissaan syyskuussa 2011, kun joku näyttelijä oli pyytänyt lehdeltä rahaa haastattelusta. Kallionpää oli pitänyt näyttelijälle lyhyen esitelmän, kuinka ”totuutta ei voi myydä eikä ostaa.”

Millä taiteilija tulee toimeen?

Taiteilijan odotetaan olevan yhteiskuntakriittinen, mutta samalla odotetaan myös, että yhteiskunta silti tukee häntä institutionaalisesti ja taloudellisesti. Millä taiteilija tulee toimeen? Pitäisikö taiteilijan ensin purra kättä, joka häntä ruokkii, ja sitten puhaltaa kun tuli pipi? Vai vuoropäivinä purra kättä ja suudella sitä? Ehkä koko ongelma on näennäinen. Ehkä se, että taiteilijat suostuvat ottamaan vastaan yhteiskunnan tukea, on jo sinänsä osoitus siitä, että heidän yhteiskuntakriittisyydellään on rajansa.

Oskari Onninen double feature, 2/2: ”Rahan kaataminen taiteelle ykkösprioriteettina”

Pop-kriitikko Oskari Onninen on ottanut taidekritiikin nykytilan ohella räväkästi kantaa myös taiteen rahoitukseen. Se, miksi taiteen kentällä rahasta suoraan puhumista vältellään, on hänestä hyvä kysymys. ”On jännittävää, että vaikkapa koronakeskustelussa korostettiin taiteen olevan itseisarvo ja samaan aikaan korostettiin, että nyt paha Krista Kiuru on vienyt taiteilijoilta elinkeinon.”

Helvetinjumalankone jauhaa

Taidemaalari Mika Vesalahti teki työssään täydellisen narratiivisen muutoksen. Massiivisen Helvetinjumalankone-maalaussarjan jokainen yksityiskohta kommentoi muutakin aiemmin tehtyä. Helvetinjumalankone möyrii seitsemänosaisena valtavien maalausten sarjana. Danten, Rodinin ja Rothkon innoittama teos syntyi neljässä vuodessa, kun Mika Vesalahti, 53, ryhtyi arvioimaan kriittisesti aiempaa pitkää taiteellista uraansa.
bursa escort