Kulttuurialan järjestöissä pitkään vaikuttanut Heikki Jokinen suunnistaa oikeudenmukaisuuden etiikan mukaan.

Heikki Jokinen liittyi Suomen arvostelijain liittoon vuonna 1982. Hän on ollut kirjallisuus-, lyhytelokuva-, animaatio- ja sarjakuvakriitikko 1970-luvun lopulta lähtien ja kirjoittanut muun muassa Helsingin Sanomiin vuosina 1985–2011. Hänet tunnetaan tehokkaana järjestöihmisenä, joka on puolustanut ansiokkaasti kriitikoiden ja freelance-journalistien etuja.

Jokinen toimi vuosina 1996–2001 SARVin puheenjohtajana sekä useissa muissa liiton luottamus- ja edustustehtävissä. Liiton kunniajäseneksi hänet valittiin 2014. Jokista voisikin kuvailla sanoin, joilla Tuntemattoman sotilaan Rokka kuvaili itseään Kahiluodolle: ”Kuule sie vänskä, missä sie tarvihet oikein hyvvää miestä, tässä siul on sellanen.”

SARVin toiminnan hän kokee edelleen erittäin tärkeäksi.

– Liiton tarve ja käytännön toiminta ovat vuosien mittaan muuttuneet median muuttuessa, mutta SARVin perustehtävä ja sen keskeiset osat ovat ennallaan. SARV on edelleenkin tärkeä arvostelijoiden yhteistoimintajärjestö, joka tarjoaa jäsenilleen tukea pulmallisissa tilanteissa. Tärkeää on myös liiton tarjoama yhteisöllisyys ja kollegiaalinen tuki. Ilman Arvostelijain liittoa ei myöskään voitaisi jakaa Kopioston keräämistä tekijänoikeuskorvauksista apurahoja kriitikoille, Jokinen linjaa.

On sääli, että jotkin lehdet hylkäävät vahvimman valttinsa kilpailussa verkon tarjontaa vastaan: juttujen huolellisen tarkistamisen.

Jokisen mielestä nykykritiikin tilannetta voisi liian helposti kommentoida tutuin sanakääntein vähenevästä tilasta ja mediatalojen kritiikin kierrättämisestä. Se ei hänen mielestään ole kuitenkaan kuin osatotuus asiasta.

– Kritiikin status on muuttunut, kuten median ylipäätään. Lehdistöön ei suhtauduta kuten ennen, koska painetulle sanalle on vaihtoehtoja. Verkkoon kirjoitettaessa ei ole mitään rajoituksia: kuka tahansa voi kirjoittaa, miten tahansa, mitä tahansa. Editointiakaan ei aina ole. Tämä tietenkin vaikuttaa kritiikin laatuun niin hyvässä kuin pahassa, Jokinen sanoo.

– On sääli, että jotkin lehdet hylkäävät vahvimman valttinsa kilpailussa verkon tarjontaa vastaan: juttujen huolellisen tarkistamisen. Internet tarjoaa hyvän alustan moniääniselle keskustelulle, jota lehdistössä ei juurikaan käydä. On erittäin huolestuttavaa, jos lehtien tutkiva journalismi siirtyy yksittäisille bloggaajille.

– Uusi ilmiö on se, että vain painetussa muodossa ilmestyvät tekstit, jotka eivät tule verkkoon, jäävät varjoon pelkästään verkossa kulttuurikeskustelua seuraavilta. Verkossa julkaistava materiaali on monesti näkyvämpää kuin perinteinen painettu media.

Jokinen on sitä mieltä, että niin kauan kuin taidetta tehdään, sitä myös arvostellaan.

– Taideteoksen vastaanotto ja keskustelu siitä on aina osa taiteen prosessia. Ei voi olla taidetta ilman sen vastaanottoa ja sen vastaanoton arviointia. Tuskin tämä yhtälö muuttuu. On absurdi ajatus, että joku kuluttaisi taidetta ja nauttisi siitä, eikä reflektoisi kokemaansa millään tavoin. Eri asia on, millaisia muotoja taiteen arviointi tulevaisuudessa saa. Uskon, että aina tulee olemaan professionaalista kritiikkiä. Sen pohja ja juuri on laaja-alainen sivistys, jota kriitikoilla tulisi olla.

Mikä tahansa koulutus on hyväksi kriitikon työssä, koulutusentusiastiksi tunnustautuva Jokinen tähdentää. Hänen mielestään olisi tärkeää, että kriitikot tuntisivat taidetta laajemminkin arvostelemansa taiteenlajin lisäksi, eivätkä yhteiskuntatieteelliset opinnot ja kulttuuripolitiikan tuntemus olisi pahitteeksi.

Pioneerityötä sarjakuvakritiikin parissa

Ensimmäisen kritiikkinsä Heikki Jokinen kirjoitti nelisenkymmentä vuotta sitten sarjakuvan erikoislehteen Sarjainfoon. Sinne hän kirjoittaa edelleenkin useiden muiden julkaisujen lisäksi. Helsingin Sanomien sarjakuvakriitikoksi hänet pestattiin vuonna 1985.

Pesti jatkui Sanomien avustajasopimuksista käytyyn kamppailuun asti, jossa Jokinen oli näkyvästi mukana. Sanoma ei suostunut edes vastaamaan Jokisen sopimukseensa esittämiin toiveisiin vaan lakkautti sopimuksen vuonna 2011.

Sarjakuvakriitikkona Jokinen on tehnyt uraa uurtavaa työtä. Kun hän sopi Heikki Hellmanin kanssa ryhtymisestä vakituiseksi sarjakuvakriitikoksi Helsingin Sanomiin, oli lehdessä julkaistu vain harvakseltaan yksittäisten tekijöiden sarjakuvakritiikkejä. Oli merkittävää, että taiteenlaji sai oman kriitikon valtakunnan päälehteen.

Kritiikin osuus sarjakuvan legitimoimisessa taiteen kentällä oli erittäin oleellinen.

– Oli hienoa, että pääsin luomaan ne tavat, joilla sarjakuvakritiikkiä kirjoitetaan. Kenttä oli vapaa. Esitin Hellmanille toiveen, että saisin kirjoittaa sarjakuvasta kuin mistä tahansa taiteesta. Tuolloinhan sarjakuva vasta haki oikeutustaan ja virallista tunnustusta yhtenä taiteenlajina. Aikaisemmin sarjakuvista oli kirjoitettu lähinnä ilmiöpohjaisesti, eikä taiteen kontekstissa. Kritiikin osuus sarjakuvan legitimoimisessa taiteen kentällä oli erittäin oleellinen.

Sarjakuva on taiteenlajeista Jokiselle yksi tärkeimmistä kirjallisuuden ohella. Hänet on nimetty sarjakuvaneuvokseksikin. Jokinen on kirjoittanut ensimmäisen suomalaisesta sarjakuvataitelijasta kirjoitetun monografian Joonas – sarjakuvantekijä (1990) sekä toimittanut yhdessä Kalervo Pulkkisen kanssa Suomalaisen sarjakuvan ensyklopedian (1996), sekin lajinsa ensimmäinen.

Missä sarjakuvan lumo oikein piilee?

– Kirjallisuus, teksti, sana ja kielet ovat olleet minulle tärkeitä pienestä pitäen. Opin lukemaan vuonna 1963 ja siitä lähtien olen lukenut ainakin sata kirjaa useimpina vuosina. Sarjakuva on taiteenlaji, joka yhdistää kuvan ja sanan kiehtovalla tavalla, aivan omalakisesti. Sarjakuva on enemmän kuin osiensa summa. Liityin Suomen sarjakuvaseuraan vuonna 1974, ja seura kuten taiteenlajikin on pitänyt pihdeissään.

Jokinen aloitti vuoden alussa työnsä tekijänoikeusjärjestö Kopioston puheenjohtajana. Kuva: Pia Pettersson

Kompassina oikeudenmukaisuuden ihanne

Heikki Jokinen on järjestöjen mies, arvostettu ja uuttera asiantuntija, eräänlainen hallitusammattilainen. Hän on Kopioston hallituksen pitkäaikainen jäsen, jolla on sekä kansallista että kansainvälistä kokemusta ja tietoa tekijänoikeusalalta. Hän on Suomen Journalistiliiton varapuheenjohtaja, toiminut SARVin lisäksi Suomen animaationtekijöiden, Suomen freelance-journalistien, Suomen sarjakuvaseuran sekä Lukukeskuksen puheenjohtajana.

– Olen ollut mukana monissa järjestöissä jo koulupojasta asti. On vaikea itse määritellä miksi olen kiinnostunut järjestötyöstä, etteivät perustelut kuulostaisi liian korkealentoiselta. Mutta, kyllä kysymys on oikeudenmukaisuuden etiikasta, jota olen jäljittänyt aina. Se manifestoituu eri tavoin eri aikoina, miten sen parhaan ymmärrykseni mukaan kulloinkin näen ja koen. Maailma ja tilanteet muuttuvat ja asioiden tärkeysjärjestykset, mutta oikeudenmukaisuuden ihanne pysyy.

Heikki Jokinen täytti hiljattain kuusikymmentä vuotta ja sai lahjaksi Ville Tietäväisen piirtämän muotokuvan. Tietäväinen oli ottanut kuvaan aineksia egyptiläisestä mytologiasta. Sen mukaan manalassa punnitaan, mikä on vainajan kohtalo. Jumala Maat ottaa päähineestään oikeudenmukaisuuden sulan vaakakuppiin, toiseen vaakakuppiin laitetaan vainajan sydän. Jos ne ovat tasapainossa, on vainaja ollut eläissään oikeudenmukainen ja pääsee autuaitten kentille.

– Ville oli laittanut muotokuvassa käsiini sulan ja sydämen. Lahja liikutti minua syvästi. Ajattelin, että jos ystäväni kokevat minun tavoitelleen oikeudenmukaisuutta, en ehkä ole tehnyt kaikkea aivan turhaan.

Ei voi olla itseisarvo, että pitää itsellään kaiken, koska tekijänoikeudet ovat kaupan kohde. Kriitikon ammatti on tekijänoikeuksien myyminen!

Jokisen järjestötyö huipentui tämän vuoden alussa, kun hän aloitti työnsä Kopioston puheenjohtajana.

– Oleellisinta on se, että olen kiinnostunut tekijänoikeuksista ja perehtynyt aiheeseen niin journalistina kuin järjestötyössä. Tekijänoikeuksissa kohtaavat yhteiskunta sekä taide, ja olen erittäin kiinnostunut molemmista.

Jokisen mielestä Kopiosto on ennen kaikkea mahdollistaja.

– Takaamme, että tarvitsevat saavat helpon, laillisen ja asiallisesti hinnoitellun tavan käyttää lisensioimiamme tekijänoikeuksia. Niiden käytön tarve ei vähene vaan kasvaa. Yritämme parhaamme mukaan etsiä ratkaisuja asiakkaittemme pulmiin ja toiveisiin.

Koska Kopiosto jakaa rahaa, aina tullaan kiistelemään, ketkä saavat enemmän ja ketkä vähemmän.

– Kiistelyä ei pidä päästää heiluttamaan koko paattia. Konsensuksen hakeminen on tärkeää. Itse olen vanhemmiten tullut yhä enemmän konsensushenkiseksi, olenhan Kekkosen kauden miehiä, Jokinen naurahtaa.

Hän korostaa, että Kopiosto on laaja yhteistyöjärjestö, jossa on erityisen tärkeää toimia avoimesti, yhteisymmärrykseen pyrkien ja läpinäkyvästi.

– Näin Kopiostossa tehdään jo nyt ja nämä tavoitteet ovat minunkin johtotähtiäni puheenjohtajana.

llman tekijänoikeuksia kriitikon työ olisi Jokisen mielestä kuin auto vailla moottoria, käyttökelvotonta. Tekijänoikeuksia pitää pyrkiä kauppaamaan järkevillä ehdoilla, eikä huonoihin diileihin kannata suostua.

– Oikeuksistaan pitää huolehtia, mutta pitää myös olla joustava. Ei voi olla itseisarvo, että pitää itsellään kaiken, koska tekijänoikeudet ovat kaupan kohde. Kriitikon ammatti on tekijänoikeuksien myyminen! Se on minunkin ammattini ja tavoitteeni.

Tekijänoikeuksien asema säilyy Jokisen mukaan vahvana.

– Ilman tekijänoikeuksia luova työ ja sen levittäminen muuttuisivat kestämättömiksi yhtälöiksi. Tekijänoikeudet on joustava konsepti, se on kestänyt monet tekniikan ja yhteiskunnan muutokset. Piratismin aate tukahtui omaan pullaansa palvelujen kehittyessä ja pahin populismi aiheesta on talttunut.

Suomen istuvan hallituksen toimet suhteessa kulttuuripolitiikkaan kuitenkin huolettavat.

– Hallituksen keskeisenä tavoitteena näyttäisi olevan kaiken mahdollisen yksityistäminen siten, että se on peruuttamatonta. Mieleeni tulee Margaret Thatcherin kuuluisa lausuma, että yhteiskuntaa ei ole olemassa. Nykyinen vahva nationalismin nousu on taiteen tekemisen ja kokemisen suhteen vaarallista. Se kaventaa katsomishorisonttiamme, oivallusta ja ymmärrystä. Taiteen tehtävä kun on täsmälleen päinvastainen.

Jokisen kokemushorisonttia on viimeaikoina erityisesti laajentanut muun muassa hänen lukemansa Hanneriina Moisseisen sarjakuvaromaani Kannas.

– Teos on taiteellisesti innovatiivinen kuvaus pakolaisuudesta ja sodan vaikutuksesta ihmisen mieleen. Kokonaisuus on äärimmäisen herkkä, mutta samalla lukijan sieluun syöpyvä.

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Laajasti sivistynyt kriitikko ja tehokas järjestöihminen

• Heikki Jokinen, syntynyt 1956 Tampereella.
• Työskennellyt kriitikkona, kääntäjänä, tietokirjailijana ja journalistina.
 Kuratoinut näyttelyitä ja elokuvasarjoja, luennoinut taideyliopistoilla viidessä maanosassa ja istunut parinkymmenen kansainvälisen elokuvafestivaalin tuomaristoissa sekä monessa kirjallisuus-, käännös- ja sarjakuvapalkinnon raadissa.
• Kopioston puheenjohtaja. Toiminut muun muassa Suomen freelance-journalistien ja Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtajana.
• Työskennellyt av-alan ammattilehti Visionin päätoimittajana ja on Gramexpress-lehden toimitussihteeri.
• Tekstejä on julkaistu noin 125 mediassa.
• Hän on kirjoittanut ja toimittanut parikymmentä tietoteosta, muun muassa SARVin 60-vuotisjuhlakirjan Kritiikin kasvot (Suomen arvostelijain liitto 2010), Mustaa valkoisella: freelance-journalistin opas (Suomen Journalistiliitto 2007) sekä Sarjakuva Suomessa – historiasta, asemasta, kielestä (Avain 2011).