Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 1/2016.

1900-luvun alussa suomalaiset naiskirjailijat olivat marginaalissa, mutta siellä alkoi olla tungosta.

KEVÄÄLLÄ 1903 Aino Kallasta harmitti. Häneltä oli edellisvuonna ilmestynyt ensimmäinen romaani Kirsti ja itsevarmasti hän työsti nyt uutta. Jokin omassa tekemisessä kuitenkin arveluttaa, ja Kallas valittaa kirjeessä ystävälleen: ”En tiedä, minua alkaa jo hiukan harmittaa meidän suomalaisten naiskirjailijain – (minun ja muiden) – paljous ja keskinkertaisuus.”

Ennen esikoisromaaniaan Aino Kallas (1878–1956) oli jo julkaissut runokokoelman Lauluja ja balladeja (1897) sekä novellikokoelman Kuloa ja kevättä (1899). Hän oli debytoinut varsin nuorena ja saanut lupaavan lähdön uralleen. Nyt 24-vuotiaana hänellä oli jo myös kaksi lasta.

Kallaksen puheelle naiskirjailijoiden paljoudesta oli toki perusteita. Vuosisatojen vaihteessa julkaistiin aikaisempaa huomattavasti enemmän suomalaisten naisten kirjoittamia kaunokirjallisia teoksia. Vielä edellisillä vuosikymmenillä, ensimmäisen suomenkielellä kirjoittaneen naiskirjailijan titteliä kantavan Theodolinda Hahnssonin (1838–1919) ja Minna Canthin (1844–1897) aikoina, kirjoittava nainen oli ollut erityinen poikkeus. Lahjakas ja lapsesta asti kirjailijakutsumusta tuntenut Kallas oli kai ehtinyt omaksua poikkeusyksilön identiteetin ja siksi kanssakirjailijattarien määrän lisääntyminen ei miellyttänyt.

Kallaksen havaintoon liittyy tietenkin myös perspektiiviharha. Se oikenee, kun silloista naiskirjailijoiden määrää vertaa mieskirjailijoiden määrään ja edelleen tilanteeseen nyky-Suomessa. Kyllä naiskirjailijat vielä tuolloin 1900-luvun alkuvuosina olivat sangen marginaalinen joukko, joka tosin uutuuden ja kasvamisen takia herätti huomiota – ja tuntua paljoudesta. Marginaalissa alkoi kuitenkin olla tungosta. Yksittäistapauksista oli muotoutumassa rypäs, poikkeusyksilöistä lauma.

Kehkeytyi uusi ilmiö, puhuttiin naiskirjallisuudesta niin kuin nykyään maahanmuuttajakirjallisuudesta. Molemmat käsitteet ilmentävät kyllä joitakin yhteiskunnan ja kulttuurin prosesseja, mutta ovat kyseenalaisen hankalia identifioimaan ja niputtamaan yhteen eläviä yksilöitä.

Ilman harmittavaa tusinakirjallisuuden tulvaa olisivat naiset pysyneet kirjailijoina iankaiken vain reunoilla.

PARI VUOTTA ENNEN Kallasta olivat jo debytoineet Maila Talvio (1871–1951) ja Hilja Haahti (1874–1966), jotka molemmat noteerattiin heti lupaavina tekijöinä. Talvion elämäkerrassa todetaan, että ”aikana jolloin naiskirjailijoita oli vasta vähänpuoleisesti, jokaisen uuden ilmaantuminen julkisuuteen oli tapaus”. ”Tuollainen uusi nuori kirjailijatar oli ärsyttävä ilmestys.”

Maila Talvio loi itselleen jo varhain näkyvän ja vaikutusvaltaisen roolin kirjallisen salongin emäntänä. Julkaistuaan esikoisteoksensa Oraita (1895) myös Hilja Haahti sai sinne kutsun, mutta ei kuitenkaan viihtynyt turhan erikoiselta ja ”ylenintoiselta” tuntuneen emännän vaikutuspiirissä. Varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden keskelle ei syntynyt mitään erityistä sisarellista piiriä, poikkeusyksilön identiteetin omaksuneet eivät kai olleet erityisen integraatioalttiita.

Maila Talvio alkoi heti julkaista kirjan vuosivauhdilla, mikä varmasti vaikutti siihen, että oli ”ärsyttävä ilmestys” kirjailijatarkollegoiden mielestä. Varhaiset teokset saivat kritiikeissä myönteisen vastaanoton ja niitä kiiteltiin usein siitä, etteivät tuntuneet naisen kirjoittamilta. Romaania Kaksi rakkautta (1898) kehui arvostelija R.R. Uudessa Suomettaressa näin: ”Sen tekijä on tällä teoksellaan osoittanut olevansa kohoamassa etevimpien kirjailijaimme verroille ilman että meidän tarvitsee hänestä puhuessamme käyttää heikompaan sukupuoleen sovitettua sanalisäkettä ja sen mukaista lievempää mittakaavaa.” Valvoja-lehden Werner Söderhjelm puolestaan manaili Pimeänpirtin hävitys -romaanin (1901) arvostelussa ”joutilasten naisten käsistä lähteneitä romaaneja ja novelleja, jotka nykyään kuten vedenpaisumus tulvaavat yli monen Euroopan maan” ja kiitteli, ettei nyt ole kyse sellaisesta.

Nykykorvaan hävyttömältä ja ällistyttävältäkin kuulostava vähättelevä puhe naisten taiteellisista edellytyksistä kertoo aidoista, vuosikymmenten aikana tapahtuneista muutoksista. Monet perustavanlaatuiset käsitykset siitä, millaisia mahdollisuuksia eri sukupuolilla on toteuttaa erilaisia inhimillisiä ominaisuuksia, olivat tuolloin dynaamisen muutoksen alla. Keskustelu naisten kyvyistä tehdä taidetta ja ottaa osaa julkiseen elämään voidaan rinnastaa viime vuosien debattiin seksuaalivähemmistöjen oikeudesta virallistaa suhteensa ja perustaa perhe. Naiskirjailija ei ole enää nykypuheessa tarpeellinen termi, toisin kuin sateenkaariperhe – toistaiseksi vielä, ennen kuin puhutaan vain perheistä.

Aikana jolloin naiskirjailijoita oli vasta vähänpuoleisesti, jokaisen uuden ilmaantuminen julkisuuteen oli tapaus.

AINO KALLAKSEN kevään 1903 harmipurkauksessa voi kuulla kaikuja julkisesta naiskirjailijoita vähättelevästä puheesta. Hän suhtautui torjuvasti keskinkertaisten, tulvamaisesti lisääntyvien naiskirjailijoiden paljouteen. Hän ei ollut innostunut lähtemään mukaan naisasialiikkeisiin tai -järjestöihin, vaikka seurasikin tarkasti tuohon aikaan pinnalla kiehunutta naisasiakeskustelua. Hän määritteli taiteen olevan hänelle henkilökohtaisesti naisasiaa tärkeämpi teema edistettäväksi. Hän koulutti itseään systemaattisesti lukemalla laajasti ajankohtaista kirjallisuutta välittämättä sukupuolista tai kansallisuuksista.

Silti suomalaiset naiskirjailijat olivat Aino Kallakselle merkittävä viiteryhmä, jota hän seurasi tarkasti. Samaa sukupuolta olevat kollegat olivat hänelle tärkeitä samastumisen ja varsinkin vertailun kohteita. Tämä näkyy Kallaksen kirjeenvaihdosta, jossa hän ruotii erityisen mielellään juuri toisten suomalaisten naiskirjailijoiden teoksia – huomattavasti enemmän kuin kotimaisten mieskollegoidensa. Varsinkin Maila Talvio ja Hilja Haahti nousevat esiin nuoren Kallaksen kirjeissä.

Usein Kallas purkaa havaintojaan sisarpuolelleen Helmi Setälälle (1871–1967), joka oli itsekin aktiivinen kriitikko-kääntäjä-kirjoittaja. Setälä oli julkaissut esikoisromaaninsa 1898, mutta ura kaunokirjailijana hiipui kuuden teoksen jälkeen, vuosikymmen myöhemmin. Hänen teoksensa leimattiin arvosteluissa tyypilliseksi naiskirjallisuudeksi.

Hilja Haahden tuotanto päätyi siskosten arvioitavaksi monessa kirjeessä. Kriitikoiden kehuman ja lukijoiden suosiman Israelin tyttäret -romaanin (1903) Kallas toteaa olevan tekijälleen ”epäilemättä suuri edistys, mutta vielä kaukana suuresta taiteesta”. Seuraavan Kotkat-romaanin (1907) Helmi Setälä teilaa tyyliltään ”imeläksi, pilviä tavoittelevaksi”. ”Siinä on niin ummehtunut ilma ja ihmiset eivät ole todellisia.”

Maila Talvion kehitystä Aino Kallas ruoti analyyttisesti. Juha Joutsia -romaania (1903) hän kiittelee edistyksestä, mutta moittii pikajunatyylistä: ”Aina asiasta toiseen, herkeämättä, – ei koskaan taiteellista syventymistä tai tilaisuutta pysähtymään ja näkemään laajemmalle.” Vuoden päästä edellisestä, kollegan uuden romaanin äärellä Kallas on pettynyt: ”Kummallinen se Mailan kehitys, niin pianko hänessä kuivui se varsinainen runosuoni, niin että täytyi ruveta tendenssikirjailijaksi.”

Maila Talvio. Kuva: Wikimedia Commons

Maria Jotunin (1880–1943) toista teosta Kallas kertoo kirjeessä odottavansa ”suurella uteliaisuudella” ja pian siskokset kilvan kehuvat Rakkautta-novellikokoelmaa (1907). Helmi Setälän mielestä Jotuni käsittelee aihettaan ”mestarillisesti, vaikka yksipuolisesti”. Hän tunnustaa kollegan kyvyn sanoa parilla sanalla sanottavansa ja saada niukoilla keinoilla vaikutusta aikaan. Kallaskin ihastelee teosta, jonka parhaimmat kohdat ovat hänestä niin taitavia, ”ettei siihen haluaisi tavuakaan lisäksi”. Hän jopa tunnustaa, että olisi pitänyt kirjasta vieläkin enemmän, ”jollei Tarkiaisen kiitos olisi vähän tympäissyt”.

Viljo Tarkiainen oli arvostettu kirjallisuusvaikuttaja, joka oli sekä osallistunut Jotunin Rakkautta-kokoelman toimitustyöhön että kirjoittanut siitä heti tuoreeltaan ylistävän arvostelun Helsingin Sanomiin. Kaiken lisäksi Jotuni ja Tarkiainen styylasivat. Aino Kallas ei ollut ainoa, jota vähän tympäisi moinen sisäänpäin lämpiävä touhu – vastaavaa intressiristiriitaa kukaan tuskin edes uskaltaisi yrittää nykyään. Jotuni ja Tarkiainen avioituivat 1911, ja yliopistolla, teattereissa ja kustannusmaailmassa vaikuttaneen Tarkiaisen rooli vaimonsa tukijana aiheutti myöhemmin laajempaakin tympääntymistä ja kohua kirjallisissa piireissä.

Sadan vuoden takaisen Suomen kulttuuripiirit olivat nykyistäkin pienempiä, verkostot tiheämpiä ja sotkuisempia. Samaan viiteryhmään kuuluneet tarkkailivat paitsi toinen toistensa aikaansaannoksia, myös kirjoittamisen, julkaisemisen – ja menestymisen – edellytyksiä, konkreettisia olosuhteitakin. Nuorelle Aino Kallakselle äitiys aiheutti kipeimmän haasteen luovuuden toteuttamiselle. Syksyllä 1903 lapsettomia kollegoitaan kadehtien hän puuskahtaa kirjeessään: ”Niin, – mikä on hätä kirjoittaa Mailan tai Hilja Haahden, – panevat oven lukkoon ja istuvat mielinmäärin, – ei siinä häiritse öin eikä päivin lasten huuto!”

Näiden varhaisten naiskirjailijoiden elämissä vaikuttivat paljolti samat kulttuuriset käsitykset naisen mahdollisuuksista sekä samanlaiset konkreettiset luovuuteen vaikuttavat tekijät, kuten äitiys, koulutuksen puute ja kotirouvana oleminen. Suhteellisen samanlaisissa olosuhteissa ja saman marginaalin sisällä eläminen ruokki vertailua. Toiset naiskirjailijat olivat tärkeitä mittatikkuja ja peilejä. Keskinäistä vertaamista kiihdytti varmasti myös se, että naiskirjailijuus oli vasta muotoutumaisillaan, eikä selkeitä malleja ja esikuvia ollut paljoa.

Naiskirjailijuus oli vasta muotoutumaisillaan, eikä selkeitä malleja ja esikuvia ollut paljoa.

SUOMALAISTEN NAISKIRJAILIJOIDEN paljoudesta ja keskinkertaisuudesta harmistunut Kallas uhoaa keväällä 1903 kirjoittamassaan kirjeessä, ettei enää itse tarttuisi kynään, mikäli ei todella uskoisi kehittyvänsä. Ja kyllähän hän kehittyi ja loi aikaa kestävää laatutaidetta: varsinkin Kallaksen 1920-luvun tuotantoa luetaan edelleen, erityisesti Sudenmorsianta (1928).

24-vuotiaalla aloittelijalla oli itsetunto kohdillaan ja pikkuvanhasti hän paasaa kirjeessään, että sellaisten naiskirjailijoiden, joilla on ”jonkinlaista muodollista kykyä tai sielutieteellistä havaintosilmää, – mutta ei kyllin luovaa kykyä” olisi paras pidättäytyä varsinaisen kaunokirjallisuuden yrittämisestä. Sellaiset voivat keskittyä kirjallisuuden kääntämiseen ja arvosteluun sekä elämäkertojen kirjoittamiseen ”– mutta älkööt lisätkö ’alkuperäistä’ tusinakirjallisuutta”.

Kallaksen puheessa kuuluu tuon ajan julkisesta keskustelusta tuttu äänenpaino, jolla pyritään ylimielisesti paimentamaan yli äyräiden tulvivat naiskirjailijat pysymään ruodussaan. Ja on siinä varmasti mukana myös omakohtaista huolta ja pelkoa, että nolot naiskirjailijat keskinkertaisine kyhäelmineen pilaavat oman marginaalin maineen ja mahdollisuudet. Että ne toiset naiset sotkevat omatkin tekemisen edellytykset ja tilaisuudet tulla vakavasti otetuksi kirjailijaksi.

Nuorta Aino Kallasta ehkä harmitti höllentää kireää marginaalia, joka piti hänet erityisasemassa ”heikomman sukupuolen” lahjakkaana poikkeustapauksena. Mutta ilman harmittavaa tusinakirjallisuuden tulvaa olisivat naiset pysyneet kirjailijoina iankaiken vain reunoilla. Keskinkertaisuus kertoo lupaavasta suunnasta kohti keskiötä, valtavirtaa ja tavallisuutta. Sinne suomalaiset naiskirjailijat pääsivät, ajautuivat tulvan mukana. Siksi meidän ei tarvitse enää puhua naiskirjailijoista.

Kirjoittaja on kirjallisuusarvostelija ja vapaa kirjoittaja.

 

Kirjallisuutta:

Kallas, Riitta (toim.): Kolme naista, kolme kohtaloa: Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1884–1913, 1914–1955; I–II. SKS, 1988, 1989.

Koskenniemi, V. A.: Maila Talvio: kirjailijakuvan ääriviivoja. WSOY, 1946.

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittaen maailmassa: Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS, 2006.

Tuulio, Tyyni: Maila Talvion vuosikymmenet I–II. WSOY, 1963, 1965.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone