Jari Halonen näkee länsimainen kulttuurin keikkuvan tuhoutumisen kynnyksellä. Kirjallinen kulttuuri ja esiintyvän taiteen itsekeskeisyys ovat sen oireita.

Nyt pitäisi oikeasti herätä menemään kohti totuutta. Mä väitän, että länsimainen maailmankäsitys on täysin päinvastainen kuin totuus. Me luullaan kartesiolaista maailmankuvaa oikeaksi, mutta ajattelu on elämän päälle syntyvä fiktio. Materiaalinen maailma on illuusio, yhteiskunnan luoma juttu.

Jari Halonen on perehtynyt viime vuodet totuudellisiin elämänkäsityksiin. Se on muokannut hänen suhtautumistaan todellisuuteen ratkaisevasti.

”Älä usko mihinkään. Ajattelu ei ole ratkaisu. Totuuteen ei pidä uskoa, se ei perustu järkeilyyn. Totuus on jotain, jota voi vain katsoa, josta voi vain nauttia. Heti kun siitä tekee ajatuksen, syntyy epätotuus, tulkinta, mielipide. Tämä on kaikkien maailmankatsomuksien perusviesti.”

Oikeassa aivopuoliskossa sijaitsee superego, joka tuottaa jatkuvasti erilaisia pelkoja, tunnelmia ja tunteita. Ihminen identifioituu niihin ja kaivaa menneisyydestä perspektiiviä. Vasen aivopuolisko on ego, joka suuntautuu tulevaisuuteen. Se tuottaa unelmia, toiveita, rationalismia, haluja ja järkeilyä.

”Molemmat aivopuoliskot synnyttävät alle sekunnin välein uuden ajatuksen. 30 000 ajatusta päivässä. Tämä on ajattelun harha, joka erottaa ihmisen todellisuudesta ja tästä hetkestä. Ongelmamme on, että kuvittelemme, että meidän pitää ajatella perkeleesti. Ajatusten virta on ihmisten synnyttämä harhan rakennelma. Todellisuus sijaitsee preesensissä, tässä hetkessä.”

Asiaproosasta huokuva kolumnimaailma on mielestäni juuri maailmankuvamme romahduksen esimerkki. Kysymys on siitä, että journalismi on menettänyt merkitystään, muuttanut muotoaan. Journalismi puhtaimmillaan on puhtaan tiedon välitystä. Journalistia ei näe enää – sellaista hahmoa joka kertoo, mitä tapahtuu ja antaa lukijan tehdä päätökset. Nykyjournalismi on mielipidejournalismia. Koko ajan joku manipuloi ja propagoi.

Journalismi on kuolemassa

Esseistit ja esiintyvät taiteilijat ovat nousseet parissakymmenessä vuodessa kulttuurin karikatyyreiksi. Ihmisiä puhuttelee asiaproosa, mikä heijastuu erityisesti journalismissa. Toisaalta taas esiintyvät viihdetaiteilijat ovat kulttuurin näkyvintä antia.

Sitoutumaton media on Halosen mukaan menetetty. Lehdet itsekin myöntävät toimivansa poliittisesti.

”Olen seurannut tätä kehitystä 30 vuotta ammatikseni. Tuntuu että muutosta ei ole tajuttu edes lehtien toimituksissa, ja journalismi on sekoittumassa propagandaan. Toimittajilla on joku idea, ja he käyttävät journalismia sen levittämisen välineenä.”

Laajemmin kyse on individualismista ja yksilöitymisestä. Yksittäiset tähtitoimittajat ruotivat epäkohtia henkilöhahmonsa kautta. Tämä näkyy Halosen mielestä Long Playn kaltaisissa uusissa julkaisuissa.

”Ne toisintavat samaa mekanismia. Ne sanovat tietävänsä, tutkivansa ja avaavansa asioita. Siellä saattaa olla paljonkin hyviä pyrkimyksiä, mutta perusluonteeltaan se on mielipiteen syöttämistä.”

Ajatusrakennelmiin juuttumista Halonen kutsuu kollektiiviseksi psykoosiksi. Se on läpäissyt koko mediateollisuuden.

”Homma kulkee egoilla. Kun joku naula vetää, unohdetaan mitä oltiin tekemässä. Oivalluksen pitäisi lähteä ihmisestä. Yhden ihmisen kautta tapahtuu valtavasti muutosta, jos hän oivaltaa. Mutta jos pelkästään sekoittaa samaa puuroa kuin kaikki muutkin, ei synny mitään. Se on vain sofistikoitunutta ilmanyrkkeilyä.”

Halonen ei ole pekkaa pahempi. Hän on samassa mediateollisuuden keitinliemessä kuin muutkin.

”Olen täydellisen läpivalaistu tälle samalle idealle, että minun pitäisi tietää asioita. Syntyy tällainen kummallinen tuote kuin Jari Halonen, että mulla nyt olisi tässä joku mielipide. Se on vastenmielisin idea, mitä voin kuvitella sekä henkilökohtaisen elämäni että totuuden suhteen. Joku aina Suomessa nostetaan. Aki Kaurismäki elokuvassa, Kristian Smeds teatterissa. Antti Nylénille annetaan nyt oikeus kertoa ja olla kansakunnan omatunto. Se on hirveetä.”

Halosen mielestä on yksinkertaisesti selvää, ettei totuuden äänitorvia voi rakentaa yksittäisistä ihmisistä.

”Nämä viisaat ovat yhtä tyhmiä kuin Tosi-TV:n maailma. Intelligenssin idea on typerä, kun kuvitellaan että olisi jotain edustuksellista viisautta, joka pelkistää järjestelmän mielisairautta. Joku Jari Sarasvuo kuvittelee, että hänen identiteettinsä pakottaa hänet tulemaan esiin, voittamaan tässä mielipiteiden valtataistelussa. Se on järjetöntä ja hulluutta, se on koko länsimaisen maailmankuvan viisauden tuhon kuva.”

Teot puhuvat, sanat eivät

Tekoihin pohjautuviin kannanottoihin ja kritiikkiin Halonen suhtautuu optimistisemmin. Sini Saarelan tai Pussy Riotin interventiot rinnastuvat monessa mielessä esitystaiteeseen, joka ilmaisee kirjallista ajattelua teoin.

”Pussy Riot käytti provokaatiota taiteensa keinona. Kun kukaan ei enää kuule, nukutaan. Ne on herätettävä. Mutta kun olen kuullut näiden tyttöjen puheita, muutin mieleni heistä. Se on vähän sama kun meillä Jumalan teatterissa. Se oli ihan helkatin hienoa, mutta heti kun me alettiin puhua, siitä tuli täyttä tyhmyyttä. Sitten me tajuttiin pitää turvat kiinni, että mitä tätä selittää.”

Saarelaa Halonen pitää sen sijaan sympaattisena.

”Hän ei vaikuttanut sanovan mitään. Hän teki jotain, oli mukana, eikä selittänyt. Se on ihan eri asia. Nyt sitä tietysti nostetaan, ja se on vähän hassua. Kertoo yleisön ideasta, että kukaan ei jaksa enää kuunnella paskanjauhamista. Olisi kivempaa nähdä tekoja. Tee jotain, ja pidä turpas kiinni. Saarela on ollut mukana jossain, ja se hymyili, ja kaikki tietää että vankilassa ei varmaan ollut kivaa. Mutta ei tätä tapausta loputtomiin kannata vatvoa.”

Individualismi ja egoistisuus synnyttävät nykykulttuurin läpäisseen tarpeen olla esillä. Jos journalismi olisi entisenlaista, eli se ei henkilöityisi, ongelma olisi pienempi.

”Kaikkea dramatisoidaan ja hahmotetaan draamana. Meihin on rakennettu väärinkäsitys. Kaikki palaa juuriin: Mistä on kysymys? Miksi teet tällaista? Mitään totuutta ei voi todentaa muuten kuin oman kokemuksen kautta. Kyse on myös siitä, kuinka paljon aivoissa on valmiita ismejä. Haluammeko jatkaa harhaa vai lopettaa sen?”

Halonen kertoo olevansa samassa tietämättömyydessä kuin muutkin. Mutta sen hän on huomannut, että viesti ei mene enää perille.

”Se on sinun kaltaisten toimittajien syytä. Te olette muurina. Viesti ei etene, koska toimittajat koko ajan muka keksivät jotain mielenkiintoisempaa. Kun huomion pitäisi olla se, että on menty päin persettä alusta asti, keksitäänkin koko ajan uusia aiheita. Siihen perustuu koko kulttuuriteollisuus. Se on syntynyt kannattelemaan itse itseään. Ei huomata että kulttuuriteollisuus on yhtä kuin viihdeteollisuus, joka on yhtä kuin mediateollisuus. Kaikki on kaupallisen teollisuuden alla. Siellä ei voi syntyä taidetta, joka on uusien oivalluksien synnyttämistä, koska kyseessä on teollinen logiikka. Monistetaan vanhaa.”

Draama on työkalu

Jari Halonen tulee kansakoulun käyneestä yhteiskunnan alakerroksesta. Hän kertoo halunneensa nuorena huomiota ja päätyneensä draaman pariin sattumalta.

”Mulla on sisäinen moraali, että olen tullut alaluokasta, häviäjien keskuudesta. Olen voinut nousta materiaalisesti, mutta en ole voinut edustaa parempiosaisia, kuten Jari Sarasvuo, joka alkoi propagoida menestyneitä, kun itse menestyi. Se on tietämättömyyteni ainoa hyvä puoli.”

Draamaa Halonen tekee siksi, että osaa sitä ja ymmärtää sen.

”Draama on vain työkalu, se tarkoittaa samaa kuin journalismi. Se on puhdasta tiedonvälitystä. Draama on älyttömän merkittävää, koska draama on illuusio todellisuuden näkökulmasta. Draama on harha ihmiselämässä. Esimerkiksi Jeesuksessa ei ole mitään draamaa, koska hän on totuudessa. Hänessä ei ole ristiriitaa, hän on tietoinen kaikesta, ikuinen. Draama on se kaikki muu, ristiriita josta syntyy tunteita. Kaikki mikä alkaa ja loppuu, on vain kuollutta materiaa. Kaikki ympärillämme on kuollutta. Materian vastakohta on elämä, henki. Se ei ala eikä lopu. Se on aina ollut, se on totuus. Tässä elämän ja kuoleman identifikaatioristiriidassa me olemme.”

Vielä 25 vuotta ammatissa olleena Halonen piti draamaa elämän suolana, jonakin joka synnyttää tunnetiloja.

”Sitä me tässä etsitään, me luullaan että tunteet on elämän suola. Me ei tajuta, että ne ovat vain mielikuvitusta, kuvitelmaa. Me ollaan valheessa. Romanttinen rakkaus on pari sataa vuotta vanha keksintö. Se tuottaa ristiriitoja, mustasukkaisuutta, himoja. Se on kuin vuoristorata tai sinikäyrä. Keskellä on balanssi, johon pitäisi pyrkiä, vaikka me luulemme että keskellä on tyhjää. Siinä keskellä ei ole tulevaisuutta eikä menneisyyttä, jää vain elämä. Se on täysi, se on se rakkaus joka ei ikinä lopu. Totuus, tietoisuus ja autuus, suurin idea.”

Draaman idea on Halosen mukaan se, että me haluamme koko ajan maistaa kermakakkua ja tavoitella huippuja. Meille ei riitä se täydellisyys, joka meillä on. Kermakakun kanssa joudumme kouraisemaan myös pohjamutaa.

Näin meidät on opetettu ja näin me opetamme lapsillemme – ja sitten katsomme tätä maailmaa ja ihmetellään, miksi se on tällaista. Miksi todellisuus on näin hirveää?

Koko taidemaailmaa Halonen ei pidä läpimätänä. Siellä tapahtuu vielä oikeita asioita, mutta yleensä harrastepuolella, jossa ei ole mitään pyrkimystä.

”Näen ainoaksi oikeaksi taiteilijaksi sellaisen kaverin, joka on päivät pizzakuskina ja suorittaa illat jotain sisäisestä ilosta. Siitä syntyy jotain, vaikka se olisi karmeannäköistä, koska se on rakkauden anti.”

Taiteilijat ovat menettäneet osaamisen

Artefaktitaiteet ovat viime vuosina saaneet yhä selvemmin tapahtuman luonteen. Niistä on tullut prosesseja ja esityksiä. Halosen mukaan taustalla on havaintojen tekemisen puute ja osaamattomuus. Kun ei tiedetä mitä tarkoittaa havainto, tehdään mitä hyvänsä sattuman ohjaamana.

”Jos tehdään havainto, se tehdään propagandasta, hoetaan jotain ismiä. Taidetta ei voi synnyttää näin. Taide syntyy katsojassa, ja hänessä ei voi syntyä mitään, jos taide on tyhjää. Taiteellinen idea on oivallus totuudesta, jossa harha hälvenee. Sitähän esimerkiksi katharsis on.”

Havaintojen puutteen lisäksi nykytaiteen riipaksi Halonen nimeää tekniikan puutteen, osaamattomuuden. Kuvataiteilijat eivät tee yksinkertaista maalausta, koska he eivät osaa.

”Sata vuotta sitten oli helpompi tehdä erikoisia kuvia. Nyt kun kaikki paikat ovat kuvia täynnä, tyhmempikin tajuaa että uutta on vaikeaa löytää. Sitten kun pitäisi kuvata ihminen, siihen ei enää kyetä uskottavaksi, ja kuva koristellaan performanssilla ja tapahtumalla. Tämä on yksinkertainen tosiasia. Sellaisia tyyppejä, jotka voisivat tehdä kuin Michelangelo tai Rembrandt, ei ole. Kestää monta kymmentä vuotta, että sellaisen taitoon pääsee.”

Paraatiesimerkkinä taiteen tyhjyydestä Halonen pitää Marina Abramovic´in performanssia The Artist is Present, jossa hän istui kolme kuukautta museossa tapaamassa ihmisiä.

”Koko taideteollinen maailma katsoi sitä kuin infantiilit, jotka halusivat etsiä sisältöä, jota ei ole. Yhdentekevästä ajatuksesta tehtiin tuote, josta ihmiset innostuivat. Miljoona ihmistä itkee. Alkaa syntyä jotain. Se on tavallaan järjetöntä. Tällainen valtava maailma syntyi tyhjästä. Se on mielisairasta ja kaltaisesi journalistit osallistuvat sen rakentamiseen.”

Identiteetti on yhdentekevä

Halosen mukaan ihmiset ehdollistuvat mielihyvää tuottaville asioille ja käyttävät niitä todellisuutensa välikappaleena, lihavat lapset syövät, jalkapalloilijat pelaavat – kaikki on suorituskeskeistä.

”Sekä isäni että Jouko Turkka opettivat minulle, että jos vituttaa, lähde lenkille. Sitten mä tein niin, mä juoksin koko ajan. Se ei ollut mikään ratkaisu, se tuotti mulle vääränlaisen identifikaation.”

Vuosikymmeniä Halonen piti identiteettiä tärkeänä asiana. Kulttuuriteollisuus korostaa identiteettiä voimakkaasti. Esimerkiksi dokumenttiteollisuus ja kirjallinen kulttuuri ovat usein leimallisesti identiteetin etsimistä. Todellisuudessa kaikki eriytyminen on kuitenkin luonnotonta.

”Olen pitänyt Suomen historiaa teoksissani esillä vain sen takia, että en näe muuta keinoa paljastaa eriytymistä. En silti halua määritellä mitään kansallista eriytymistä tai identiteettiä. Eriytyminen on nationalismia, se on kammottavaa. Eriytyminen polveutuu ruotsalaisimperialistisesta järjestelmästä, jonka keskellä nyt elämme. Järjestelmä itsessään tuottaa hierarkioita, se on este tasa-arvolle.”

Eriytyminen on suomalaisen järjestelmän perusta, joka tuottaa hierarkiaa.

”Me opetamme lapsia eriytymään. Jos joku on jonkun mielestä vastenmielinen, esimerkiksi haisee pahalle, häneen suhtaudutaan heti eriytyneesti. Me luomme ihmisten välille hierarkioita mielipiteillämme. Jos ajatellaan suuria taiteilijoita, tai vaikka Nelson Mandelaa tai Mahatma Gandhia, niin he ovat nimenomaan yhdistäneet ihmisiä. Järjestelmämme pakottaa eriytymään, mitä taideteollisuus tukee. Kaikki, jotka todella yrittävät jotain, tuomitaan marginaaliin. Taideteollisuudessa on mahdoton saada aikaan mitään merkittävää. Ymmärsin tämän hyvin Kalevalan kanssa.”

Suomesta on tullut kirjallinen kulttuuri lyhyessä ajassa. Suomenkielisen kirjallisuuden syntymästä tähän päivään on tapahtunut huikea kehitys. Tämä ei kuitenkaan ole Halosen mielestä keskeistä.

”Tietenkin se on hyvä, että informaatioyhteiskunnassa on lukutaitoisia ihmisiä. Mutta kirjallisen kulttuurin lopputulos on järjettömyys, sanaleikkikaaos, joka näkyy kirjamessuissa. Mitään viisautta sieltä ei löydä. Kirjallisuus ei ole pelastanut meitä. Jossain kohtaa täydellisestä tietämättömyydestä noustiin kaupungistumisen myötä, ja silloin kommunikaation ja lukutaidon merkitys korostuivat. Silloin sivistys, kirjoitus- ja lukutaito, hahmottamisen taito, olivat tärkeitä – mutta vain johonkin pisteeseen asti. Lukutaidon ajatellaan kasvattavan ja sivistävän meitä lineaarisesti ja ikuisesti, mutta se on harhaa.”

Edes Kalevalasta ei ole identiteetin pohjaksi

”Se on Elias Lönnrotin keksimä satu. Kalevalainen identiteetti on indoeurooppalaisen hierarkkisen kuningasvaltajärjestelmän tulos. Todellinen Kalevala on sen sijaan tuhansien vuosien esi-isiemme perintönä kasaantunutta tietoa. Kalevalasta voidaan erottaa pyhät tekstit aikalaisviihteestä.”

Halonen ehdottaakin, että Kalevalaa verrattaisiin eri uskontojen pyhiin teksteihin ja tutkittaisiin, mikä siitä on viihdettä ja mikä ehkä-pyhää. Jälkimmäistä voitaisiin käydä läpi ja miettiä, onko siellä jotain voimaa. Puhutteleeko se meitä.

Kalevala-elokuvasta sen sijaan tuli allegorinen moraliteetti, jossa käytetään tekstiplansseja alleviivaamaan viestiä. Miksi näin tapahtui?

”Se vaan tapahtui. Kun teimme elokuvaa, yksi ja sama aihe oli totuus, ja sitä pyrittiin lähestymään kalevalaisen mytologian kautta. Sen totuudellinen idea tai oppi on ihan sama kuin Veda-kirjallisuudessa tai jossain konfutselaisuudessa. Tästä tarinasta yritettiin saada ulos taideteoksen syntyminen. Se pyrkii tuottamaan katsojalle katharsiksen, joka kohdistuu totuuteen ja harhaan. Elokuvan idea on osoittaa harha ja tosi.”

Halonen kokee ensimmäistä kertaa tehneensä elokuvan, josta hän on puhunut 30 vuotta. Kalevalassa on vähiten pyrkimystä olla sujuva, pyrkimystä esittävän taiteen tarinankerronnalliseen kokemiseen.

”Elokuvan idea oli, että missä on elämä, kun katsoo taideteosta? Elämä ei ole teoksessa, vaan katsojassa. Ihminen yrittää heittäytyä kuolleeseen taideteokseen, tavallaan uppoutua sinne omasta elämästään. Tämä elokuva heitti koko ajan palloa takaisin katsojalle. Pakotti katsojan tekemään ratkaisuja. Jatkanko mä tätä, vai olenko mä tietävinäni? Elokuvasta sai sen mitä halusi, paskan tai oivalluksen, kuten elämässäkin. Muun muassa Kaija Juurikkala kirjoitti elokuvasta aivan loistavan arvion.”

Viihteessä katsoja uppoutuu näkemäänsä, ja aivot menevät narikkaan.

”Se ei ole muuta kuin hypnoosi. Samalla tulee omaksuneeksi kaikenlaista kulttuuria, väkivaltakulttuuria, toiminnanratkaisukulttuuria, seksististä kulttuuria – ja sen jälkeen on entistä tyhmempi. Kalevalassa me päästiin profeetalliseen totuuteen, se oli ihan käsittämätöntä. Mitään muuta mahdollisuutta taiteella ei voi tällä hetkellä olla. Kaikki muu on viihdettä.”

Kritiikki perustuu maailmankuvaan

Kritiikki on Halosen mukaan sitä, että ymmärtää jotain aiheesta. On ihan samantekevää, mitä mieltä on mistäkin.

”Hyvä kriitikko voi tehdä sivistystä, hän ymmärtää taidelajien historian ja sen kokemisen idean, että miltä teos tuntui, mitä se antoi ja ei antanut. Olennaisin kysymys on, onko teos ymmärtänyt jotain todellisuudesta. Todellinen kriitikko on toisinajattelija, joka näkee arvoja laajasti, näkee yhteiskuntaa, miten se toimii, mikä siinä on hyvää ja pahaa – ja mihin kritikoitava teos osallistuu siinä.”

Kritiikki osallistuu käsitteenmuodostukseen ja on parhaimmillaan dialogista.

”Tää on mun mielestä keskeisintä kritiikissä. Nyt on tapahtumassa jotain tietoisuuden kasvamista. Syntyy uutta tietoisuutta. En ole kiinnostunut mistään tai kenestäkään, joka jauhaa kulttuuriteollisuuden sisältöjä muka uudella tavalla tai ’uudella moraalilla’, moraali on moraali, ja se on aina ollut sama. Länsimaisen ajattelun idiotismia on se, että moraali muuttuu. Se tarkoittaisi että totuutta ei ole olemassa.”

Kritiikin pitäisi Halosen mukaan puolustaa sitä, että maailmassa tapahtuu jotain uutta tietoisuuden kasvamista.

”Kriitikko kertoo mitä tapahtuu ja sanoo että, älkää saatana menkö tuhoamaan sitä.”

Kritiikki on Halosen mukaan järjetöntä, jos se keskittyy negatiivisiin asioihin. Se on kuolleisiin ideoihin keskittymistä. Totuuden näkökulmasta se on pelkkää ajanhukkaa. Mutta kritiikki voi keskittyä myös positiivisiin asioihin. Se voi nostaa ja kirkastaa merkityksiä.

”Siksi mä olen siitä kiinnostunut.”

Kirjoittaja oli Kritiikin Uutisten päätoimittaja vuosina 2011-2014.