Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 3/2012.

 

Samaan aikaan kun Helsinki viettää 200-vuotisjuhliaan Suomen pääkaupunkina ja juhlii asemaansa maailman muotoilupääkaupunkina, se käy läpi rajuinta muutosta sataan vuoteen. Muutokset koskevat ennen kaikkea Helsingin pitkää rantaviivaa: Jätkäsaarta, Telakkarantaa, Kalasatamaa ja Eteläsatamaa.

Juhlapuheiden, näyttelyiden ja puheenvuorojen sattuminen yhteen näiden suurten muutosten kanssa on nostanut esille kysymyksen siitä, miten kunnianhimoisia kaupunkisuunnitelmia voidaan toteuttaa onnistuneesti. Miten kiinnittää uuteen käyttöön vapautuneet alueet jo olemassa olevaan kaupunkirakenteeseen? Myös muualla maailmassa kehitetään entisiä satamaja teollisuusalueita asuinympäristöiksi. Miten saadaan Helsingin kehitteillä olevat kaupunginosat erottumaan edukseen kansainvälisistä hankkeista, jotka monesti toistavat geneerisiä kaavoja? Onnistuneen kaupunkikehityksen kannalta, ja aiheesta käydyn keskustelun ymmärtämisen kannalta on tärkeää myös ymmärtää Helsingin historiaa, sen eri kulttuurisia ja sosiaalisia kerrostumia, sekä siihen liitettyjä mielikuvia.

Vuosisadan takaisesta kirjallisuudesta löytyy kiinnostavia oivalluksia vuoden kohutuimpiin hankkeisiin, kuten uudestaan syntyneeseen pilvenpiirtäjäkysymykseen (esimerkiksi Kalasatamassa) ja Guggenheim-säätiön Helsinki-projektiin. Vaikka viime mainittu hanke kaatui kaupunginhallituksessa, siitä käyty keskustelu on edelleen kiinnostavaa, koska siinä toistui tyypillisiä Helsinkiin liitettyjä mielikuvia, tulevaisuusvisioita ja argumentteja, joilla kaupunkikehitystä on toistuvasti perusteltu.

Melkein vuosisata sitten ilmestyi Maila Talvion romaani Niniven lapset, jonka henkilöiden käyttämä retoriikka muistuttaa erehdyttävästi tänä vuonna kuultua. Teos piirtää moniulotteisen kuvan vuosisadan alun Helsingistä ja sen liikemaailmasta: kustannustoiminnasta, finanssi- ja teollisuuspiireistä sekä kaupunkisuunnittelusta. Romaanin nimi vihjaa, että siinä esitetty kaupunkikokemus suhteutuu vuosisadanvaihteen dekadenssiin ja maailmanlopun tunnelmiin, mutta toisaalta siinä myös jo ennakoidaan Eliel Saarisen Suur-Helsinki -suunnitelma. Romaanin loppua kohden teoksen urbaani maailma suistuu lopullisesti raiteiltaan. Nuori Leo Teräs, romaanin kuvaaman nousukasperheen vanhin poika, suunnittelee yhdessä muiden pääkaupungin keinottelijoiden kanssa mullistavaa projektia, jolla on tarkoitus muuntaa koko kaupungin olemusta ja joka tietenkin tulee myös kohentamaan suunnittelijoiden yhteiskunnallista ja taloudellista asemaa. Jo Teräksen nimi viittaa hänen teknologian palvontaansa ja koviin arvoihinsa.

Romaanin kertoja suhtautuu Teräksen ja muiden suunnitelmiin epäilevästi: alusta alkaen on selvää, että suurenmoisen suunnitelman takana on pelkkä rikastumisen halu, ja kertojan näkemys hankkeesta on vahvasti ironinen. Keinottelijoiden tarkoituksena on rakentaa suuri sivistyslinna Kruununhakaan, aivan kaupungin historiallisen keskustan tuntumaan. Helsinki ei esiinny romaanissa omalla nimellään, vaan kantaa nimeä Suur-Kaupunki, mikä on yksi teoksen monista ironisista viitteistä Helsingin nousukasmaisuuteen. Leo Teräs muotoilee ajatuksensa suuresta hankkeesta seuraavasti:

Kerrassaan suurenmoinen suunnitelma! No, sellainen, että Suur-Kaupunki sen toteuttamisen avulla todella kohoaisi eurooppalaisten miljoonakaupunkien tasalle. Sillä mitäpä Suur-Kaupunki tähän asti oli ollut muuta kuin pahanpäiväinen pesä. Mutta jos tämä suunnitelma saataisiin toteutetuksi, niin siitä yhdellä iskulla tulisi todellinen suurkaupunki.

Mitäpä Suur-Kaupunki tähän asti oli ollut muuta kuin pahanpäiväinen pesä.

Katkelmassa esitetään tuttu väite, että Suomen pääkaupunki tarvitsee näyttävää rakennusprojektia ollakseen kiinnostava. Suurenmoisen suunnitelman perusteena ei ole se, että kaupunki tai sen asukkaat todella tarvitsisivat hanketta, vaan se, että (kuvitteellisten) ulkopuolisten silmin tällainen projekti olisi tarpeen. Teräs ja kumppanit ovat tietyssä määrin Wau -arkkitehtuurin tiennäyttäjiä: if you build it, they will come. Kun muualla maailmassa on kaikenlaista näyttävää, pitäisi sellaista saada myös Helsinkiin. Kuten teoksessa myöhemmin todetaan: ”Tuollainen komea laitos oli kuin olikin tarpeen vaatima jokaisessa suurkaupungissa, joka tahtoi pysyä aikansa tasalla.” Projektin vastustajat sen sijaan eivät oikein ole ajan tasalla, mutta heidän vastarintansa esitetään turhaksi: ”se tulisi enemmin tai myöhemmin tännekin, siinä ei auttanut ei niin mikään!” (NL, s. 334) Kun ulkopuoliset paineet aiheuttavat rakennusvimman, tarvitaan myös ulkopuolinen katse antamaan hankkeelle hyväksyntänsä:

Jo kun laivalla lähestyttäisiin Suur-Kaupunkia, täytyisi jokaisen ulkomaalaisen, silmät selällään, kysyä, mikä linna se sieltä loisti. Eivät mitkään Suur-Kaupungin entisistä rakennuksista olisi mitään tämän rinnalla. Syysiltoina voisi palatsi toimittaa suorastaan majakan virkaa, aivan kuten siellä Amerikan pääkaupungissa se Vapauden patsas. Se valaistaisiin nimittäin aivan erikoisilla lampuilla. Valaistus koko kaupungissa kävisi yleensä tämän valopalatsin vuoksi tarpeettomaksi.

Tuleva rakennus hahmotellaan kirjaimellisesti ulkopuolisen katseen kautta, sillä suunnitelma tulee muuttamaan ratkaisevasti Helsinkiä meriteitse lähestyvän edessä avautuvaa panoraamaa. Leo Teräksen käyttämä retoriikka vetoaa siihen, että suunnitteilla olevalla rakennuksella on esikuva New Yorkissa – Vapauden patsaan monumentaalisuus toimii siellä, joten miksi ei kokeiltaisi näyttävää arkkitehtuuria myös Suomen pääkaupungissa? Toinen tuttu argumentti on se, että projekti tulee olemaan yleishyödyllinen: kaupungin valaistus muuttuisi sen myötä tarpeettomaksi. Kertojan ironisesta äänestä päätellen on kuitenkin selvää että todellisuudessa vain harvat tulevat hyötymään tästä hankkeesta. Hankkeen työnimen vaihtuessa myös sisältö muuttuu. Rakennuksen nimeksi on aluksi suunniteltu Sivistyslinnaa, mutta nimi muutetaan ensin komeammaksi Kristallipalatsiksi, ja lopulliseksi nimeksi tulee Ninive. Koko kansan sivistyslinnasta tuleekin voittoa tavoitteleva ”konsertti- ja huvilinna”. Suunnitelman tiellä olleet vanhat puuhökkelit – asukkaat mukaan lukien – joutuvat väistymään modernisaation tieltä. Valtamediassa ylpeillään pääkaupungin tulevasta maamerkistä, ”joka jo pitkän ajan kuluessa on kypsynyt kaupunkiemme etevinten liike- ja rahamiesten mielissä”. Otsikot julistavat: ”Kaupunkimme saa pian uuden ylpeydenaiheen, joka todella nostaa sen Euroopan metropolien rinnalle.”

Historiansa aikana Helsinki on toistuvasti esitetty keskenkasvuisena kaupunkina, joka on jotain vailla päästäkseen todellisten suurkaupunkien kerhoon.

Suunnitelma ei kuitenkaan toteudu. Juhlatunnelma muuttuu synkeydeksi, kun ulkomailta saapuva laiva ei tuokaan ihastuksissaan olevia turisteja vaan uutisia maailmanlaajuisesta kriisistä. Ensimmäinen maailmansota on syttynyt.

Historiansa aikana Helsinki on toistuvasti esitetty keskenkasvuisena kaupunkina, joka on jotain vailla päästäkseen todellisten suurkaupunkien kerhoon. Jo sata vuotta sitten kirjoitetussa romaanissa Helsinki näyttäytyy alaikäisenä todellisiin suurkaupunkeihin verrattuna. V.A. Koskenniemi ja Maila Talvio vertaavat Helsinkiä Tuhkimoon, ja Runar Schildt kirjoittaa Helsingistä nousukkaana, joka viettää vielä teinivuosiaan. Mielikuva on elänyt läpi 1900-luvun, ja elää vielä tänäkin päivänä. Vuosisadan kuluessa on toistettu samat mielikuvat epäkypsästä, historiattomasta Helsingistä, ja aikuistumiseen ei riitä, että Helsinki kehittyisi sisältäpäin, asukkaidensa toiminnan kautta, katu-, tori- ja korttelitasolla. Siihen tarvitaan ”suurenmoista suunnitelmaa”, jonka perusteeksi kelpaa hyvin, että se on joskus toiminut jossain muualla. Ulkopuolinen esimerkki oikeuttaa suuretkin muutokset, riippumatta siitä, syntyvätkö ne paikallisten tarpeista.

Kaunokirjalliset kaupunkikertomukset voivat tuoda uusia (vai pitäisikö sanoa: vanhoja) oivalluksia kaupungista käytyyn keskusteluun. Jos peilataan tämän vuosisadan alun keskustelua 1900-luvun alun käytyyn retoriikkaan, huomaa, miten ajatukset kaupunkiympäristön kehittymisestä ja siitä käyty keskustelu ovat pysyneet samojen ihanteiden piirissä Suomen kaupunkilaistumisen alusta lähtien.

Uskon, että kaupunkikertomuksista ammentamalla on mahdollista myös edistää kaupungin kehittymistä ihmisläheisemmäksi. Jos haluamme, että Helsingissä käynnissä olevat suurenmoiset ja joskus melkeinpä suuruudenhullut kehityshankkeet onnistuvat myös tulevien asukkaiden näkökulmasta ja monipuolisesti toimivan arkisen kaupunkirakenteen kannalta, olisi hyvä, että geneeristen ideoiden sijaan tutkisimme niitä tarinoita ja kertomuksia – kaunokirjallisia ja muita – jotka tulevat kaupungin sisältä, kaupunkilaisten omista elämistä kaupungin monivivahteisessa historiassa. Lopputuloksena voisi olla kaupunkikehitys, joka ei pelkästään yllätä ja miellytä kaukaa tulevaa, vaan joka ilahduttaa myös niitä ihmisiä, jotka elävät arkeansa kaupungissa senkin jälkeen, kun juhlavuoden hälinä on laantunut.

 

Kirjoittaja on Belgiasta Suomeen muuttanut kirjallisuuden tutkija.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone