Teksti aloittaa kolmiosaisen kokeellisen esityskritiikkisarjan.

Suuret kysymykset kysytään meren rannalla auringonlaskun aikaan. Ihminen istuu laiturin nokassa, taivas raottaa kantensa ja avaruus katsoo sisään. Ihminen tutkii sydäntään kuten televisiossa: rannoilla, puistoissa, luonnossa. Henkilökohtaisten kysymysten näyttämö on julkinen. Yön saapuessa ihminen tulee tietoiseksi itsestään. Hän kysyy kuka minä olen ja miksi. Aamulla kaikki unohtuu.

Ihminen menee ujostellen Gnab Collectiven Hamlet Private -esitykseen. Esitys pidetään yhdelle henkilölle kerrallaan Mad Housen baarissa. Kun hän huomaa pöydällä pääkallon, hän ajattelee Hamletia. Kun hän huomaa mystisen korttipakan, hän ajattelee selvännäkijöitä ja ennustajia. Pääkallo muuttuu kristallipalloksi. Ihminen tervehtii esiintyjää ja huokaisee salaa helpotuksesta: esiintyjä puhuu suomea. Ihminen käy istumaan ja hänen eteensä asetetaan kortteja. Korttien kuvat viittaavat Hamletin kohtauksiin. Ihminen tuntee näytelmän, mutta ei pidä klassikoista ja harvoin niiden uudelleentulkinnoistakaan. Ihminen pitää nykydraamasta. Hän järjestää kortit mieleiseensä järjestykseen esiintyjän antaman ohjeen mukaisesti. Esiintyjä kysyy, miten valintaan päädyttiin. Ihminen vastaa, että harmonian vuoksi. Esitys jatkuu.

Korttipakkaa sekoittaessa pitää miettiä kysymystä. Mitä tahansa. On banaalia kysyä mitä kello on, ja klisee kysyä elämän tarkoitusta. Kumpikaan ei kiinnosta. Onneksi kysymystä ei tarvitse lausua ääneen. Ihminen sekoittaa pakkaa ja odottelu käy kiusalliseksi. Hän päättää hätäpäissään kysyä vain ”miten?” Se ei ole kovin hyvä kysymys, mutta jättää tilaa tulkinnoille. Ihminen laittaa korttipakan pöydälle. Esiintyjä vetää pakasta yhden kortin, aaveen. Hän sanoo, että kysymyksen alkujuuri on menneessä. Ihminen alkaa ajatella edesmenneitä. Hänestä tuntuu, että kuolleilla on suurempi merkitys nykyisyyteen kuin elävillä. Olisinko minä tässä, jos hän eläisi, ihminen miettii. Ihminen ei ole koskaan saanut viestejä haudan takaa, mutta ymmärtää, että kummitukset häiriköivät niitä, joita kuolema askarruttaa. Hamlet on tästä oiva esimerkki.

Esiintyjä kääntää kortteja pöydälle ja tulkitsee niitä hapuillen. Suurin osa korteista tarkoittaa ystävää tai läheistä. Kuollut puutarha merkitsee sitä, että Ihminen on ystävistään ja läheisistään huolimatta yksin. Rakkaus lienee sen asian hyväksymistä, ihminen tuumii. Esiintyjä kehottaa ihmistä lopulta tutkimaan sisintään ja empimään teoissaan. Se on hyvä neuvo.

Hamletin tarinaa voi erehtyä sanomaan yleismaailmalliseksi, vaikka se sitä tuskin onkaan. Ennustaminen ja selvännäkeminen perustuvat samaan ideaan. Miltei jokainen voi tarvittaessa löytää menneisyydestään jotain merkitsevää ja arvoituksellista. Ihminen problematisoi itseään. Se tuntuu hänestä älykkäältä ja harmoniselta. Hamletin tapahtumiin ja henkilögalleriaan on helppo projisoida merkityksiä. Korteissa on paitsi elämän sattumanvaraisuuden metafora myös kokemusten tarinallistamisen mahdollisuus. Kun tuntee tarinan alun, voi päätellä lopun. Se joka keksi tarinat, keksi ennustamisen.

***

Juli Apponen: Life is hard and then you die – part 3. Kuva: Saara Autere

Ihminen on väsynyt, mutta ei kehtaa haukotella. Juli Apponen istuu Mad Housen näyttämöllä pöydän takana ja lukee lakonisesti sairaskertomustaan suoraan paperilta. Kertomus koostuu toinen toistaan kivuliaammista operaatioista, komplikaatioista ja komplikaatioiden komplikaatioista. Se muodostaa eräänlaisen Jobin tarinan, jota esiintyjä korostaa liittämällä mukaan sivumainintoja lemmikkieläintensä kuolemista ja muista ikävistä asioista, jotka tuntuvat esiintyjän kokemiin fyysisiin kipuihin nähden vähäpätöisiltä. Yleisö nauraa synkälle huumorille myötätuntoisesti, kuinkas muutenkaan.

Katri Tanskanen on tutkinut toiseuden kohtaamista suomalaisissa näytelmissä väitöskirjassaan Yleisö kohtaa toisen – Etiikan dramaturgioita 2010-luvun suomalaisissa näytelmissä (2017). Johdannossa Tanskanen kertoo otsikon ”toisen” viittaavan filosofi Emmanuel Levinasin ajatteluun, jossa Toinen merkitsee paitsi lähimmäistä myös ääretöntä toiseutta. (s. 21) Tanskasen kokoamien ajatusten mukaan Toisen kohtaaminen ei tapahdu tasavertaisesti, vaan Toinen on aina subjektiin nähden ensisijainen samalla kun se on oman haavoittuvaisuutensa vuoksi alisteinen. ”Toisella” Levinas viittaa usein alisteisessa asemassa olevaan ihmiseen, jolloin Toinen on samanaikaisesti subjektin ala- ja yläpuolella, mutta ei koskaan samalla tasolla. (s. 36)

Esityksessä Life is hard and then you die – part 3 Juli Apponen edustaa Toista. Apponen puhkaisee kynällä reiän paperiin. Se on muistutus hänen ruumiinsa hauraudesta. Apponen on, kuten Levinas antaa ymmärtää, yhtä aikaa ala- ja yläpuolella. Sukupuolta korjanneena hän sijoittuu yhteiskunnalliseen marginaaliin ja on kärsinyt kovia kipuja. Hänen kokemusmaailmansa on kuitenkin erityinen ja siksi (tai siitä huolimatta) ihmisen käsityskyvyn ulottumattomissa. Apposelle tekisi mieli sanoa: tiedän miltä sinusta tuntuu, mutta se ei olisi totta. Ihminen tuntee olonsa voimattomaksi kun asiat eivät palaudukaan hänen itsensä määrittämään perspektiiviin. Hänen kykyään ymmärtää Toisen kokemusta on loukattu. Se on pahinta, mitä valkoiselle miehelle voi sattua. Levinas kutsuu sitä toiseuden kohtaamisen aiheuttamaksi allergiseksi reaktioksi. Toiseus hylkii ihmisen pyrkimystä ymmärtää ja hallita kaikkea.

Ehkä katharsis onkin siinä, että voi sanoa toiselle: minä en ymmärrä sinua, mutta rakastan silti.

Ihminen tuohtuu ja alkaa kirjoittaa. Hän aloittaa Mad Housen esityksiä käsittelevän esseensä luvulla, jossa hän suomii nykykulttuuria siitä, että se on korvannut tiedon kokemuksella. Maailma ei voi tulla valmiiksi, jos tieto edellyttää kokemusta, koska se ei mahdollista yksilölle kaiken tietämistä ilman, että omisi toisten kokemukset. Nykyään esim. kuka tahansa mössöaivo, joka on maannut pari kuukautta riippumatossa Thaimaassa, on oikeutettu arvostelemaan länsimaista elämäntapaa, hän kirjoittaa. Ihminen on kiihtynyt ja samalla kun hän syyttää maailmaa tiedon ja kokemuksen sotkemisesta, hän sotkee ne itsekin. Sitten hän alkaa syyttää taiteilijoita empatian kalastelusta ja taidekenttää kärsimyksen muuntamisesta pääomaksi. Kaiken käsittämisen despoottista fantasiaa toteuttaakseen hän pyrkii tekemään itsestään Toisen. Hän ryhtyy puolustamaan heikommassa asemassa olevia, mutta tosiasiassa hän omii heikkouden itselle ja puolustaa itseään. Hän puhuu etuoikeuksistaan syrjintänä ja valittelee hyvää oloaan. Viisi liuskaa valmiina.

Ihminen on tyytyväinen itseensä ja siirtyy käsittelemään esitystä Hamlet Private. Hän muistaa Kuolleen puutarhan merkinneen sitä, että ihminen on ystävistään ja läheisistään huolimatta yksin. Samalla hän muistaa kehotuksen empiä. Hän tutkii sydäntään kuten televisiossa: rannoilla, puistossa, luonnossa. Kenties ennustaja tarkoittikin yksinäisyydellä toiseutta. Rakkaus on yksinäisyyden hyväksymistä ja ihmisen tulee rakastaa lähimmäistä, siis Toista. Ihminen etsii tietoa toiseuden kohtaamisesta ja ymmärtää kärsineensä allergisesta reaktiosta. Sitten hän saa oivalluksen. Ehkä katharsis onkin siinä, että voi sanoa toiselle: minä en ymmärrä sinua, mutta rakastan silti. Ihminen pyytää viikon lisäaikaa esseen palautukselle ja aloittaa alusta.

Helsingin Feministinen Salaseura: Treffit 2.0. Kuva: Saara Autere

Vaikka minä puhuisin eläinten ja kasvien kielellä

Eivätkö tietoisuutemme ylittävät asiat herätäkin kunnioitusta? Ihminen ei ymmärrä esimerkiksi etanan tai viherkasvin kokemusmaailmaa, mutta voi kohdata niiden toiseuden ja rakentaa siten kunnioittavamman suhteen niihin. Every house has a door -kollektiivin esitys Scarecrow tutkii lajien välisiä suhteita ja kommunikaatiota. Näyttämön tapahtumat voi tulkita esitykseksi symbioosista. Esitys tuntuu käsittämättömältä, koska sen tapahtumat eivät tavoittele inhimillisten kokemusten representaatiota. Esitys ei ajattele ihmisten, vaan eläinten ja kasvien kielellä. Tapa, jolla ihminen kommunikoi näyttämötaiteista, ei tunnu tavoittavan esitystä. Hänestä tuntuu kuin hänen jalkansa olisivat meren pohjassa ja pää ulkoavaruudessa. Vastaavanlainen tunne vaivaa häntä usein taiteen äärellä.

Sanotaan, että pitäisi mennä luihin ja ytimiin ja että esityksestä tulisi repiä esiin sen selkäranka. Ihminen ei kuitenkaan usko, että esityksillä tai olioilla olisi monoliittista keskusta tai ydintä, vaan teoksen tulkinta on aina enemmän tai vähemmän keinotekoista. Se on tasapainottelua yleisten ja yksityisten totuuksien välillä, vähän kuin korteista povaaminen. Ihminen päättää ulkoistaa itsensä kolmanteen persoonaan ja rakentaa kritiikkinsä tarinaksi, jonka päähenkilö on esityksissä käyvä kriitikko. Tarina alkaa merenrannalta, mietiskelyn ja itsetietoisuuden kliseestä. Horisontin leikkaava ihminen katsoo pisteeseen, jossa meri ja avaruus sulavat saumattomaksi kokonaisuudeksi, näyttämöksi. Tarina sisältää oraakkelilta saadun kehotuksen sekä erehdyksen ja oivalluksen.

Tarinan ensimmäinen osa päättyy Feministisen salaseuran esitykseen Treffit 2.0, joka vie toiseuden kohtaamisen metatasaolle. Esityksessä kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä tapaavat sijaisruumiiden kautta. He kommunikoivat lavalla olevien näyttelijöiden avulla ja näkevät vain esiintyjän tulkinnan keskustelukumppanistaan. Välillisten ruumiiden läsnäolo, eräänlainen kasvoisuus, herkistää tilannetta eikä sitä voi verrata esimerkiksi anonyymiin chat-keskusteluun. Alkutunnustelun jälkeen osallistujat alkavat puhua tunnustuksellisesti omista ja läheisten mielenterveysongelmista. Molemmat ovat otettuja tilaisuudesta päästä puhumaan julkisesti.

Yllättäen keskustelu taantuu yleiselle tasolle. Osallistujat alkavat puhua siitä, miten omassa sosiaalisessa piirissä ei välttämättä uskalla esittää vastalauseita. Aihe luo odotuksia arvopoliittisista tunnustuksista, mutta sellaisia ei kuitenkaan kuulla. Kenties keskustelijat suojelevat yksityisyyttään, sillä mitään vihjettä siitä, mikä heidän sosiaalinen piirinsä on, ei saada. Vaikuttaa siltä, että osallistujien on turvallisempi avautua yksityisistä asioista kuin esimerkiksi yleisistä mielipiteistä, jotka ovat avoimia konflikteille. Kokemus on tunnistettava – varsinkin jos on yhtä konfliktikammoinen kuin katsomossa istuva kriitikko, joka ei ole koskaan täysin varma muusta kuin omasta kokemuksestaan, silloinkin kun tietää sen vääräksi.

 

Kirjoittaja on kokeileva teatterikriitikko ja Mustekala-verkkolehden päätoimittaja.

 

KIRJALLISUUTTA

Tanskanen, Katri. Yleisö kohtaa toisen – Etiikan dramaturgioita 2010-luvun suomalaisissa näytelmissä. Unigrafia 2017.

 

ESITYKSET

Gnab Collective: Hamlet Private

Työryhmä: Martina Marti, Aino Nieminen & Emma Suominen

 

Juli Apponen: Life is hard and then you die – part 3

 

Every house has a door: Scarecrow

Ohjaus: Lin Hixson

Työryhmässä ja lavalla: Matthew Goulish and Essi Kausalainen

Lavalla myös: Colin Hunter, Emelie Hunter, Ahti Leppänen & Villa Ruscica

 

Feministinen Salaseura: Treffit 2.0

Työryhmä: Amanda Palo, Olga Palo, Kreeta Salminen + muu HFS:n jäsenistö

Jaa artikkeli:Share on Facebook66Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone