Rikon nyt kaikkia hyvän kirjoittamisen sääntöjä ja puhun aiheesta, josta en tiedä paljoakaan, enkä oikeastaan myöskään hirveästi välitä: tekoälystä.

Juuri nyt, kirjoittamishetkellä, on käynnissä Israelin toimeenpanema palestiinalaisten kansanmurha, jota mikään kansainvälinen yhteisö tai protestiliike ei näytä pysäyttävän, sekä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajo, johon mikään määrä lakkoilua ei näytä tehoavan (oli myös onnettomat presidentinvaalit, joiden tuloksena Suomella on nyt presidentti, joka vaikuttaa epäilyttävästi tekoälyn luomukselta), minkä vuoksi ajatukseni sinkoilevat vähän minne sattuu, mutta yritän parhaani mukaan punoa nämä kaikki langat vielä yhteen.

Tässä tekstissä tekoäly saa ottaa haukut niskoilleen kaikesta siitä, mikä maailmassa on pielessä.

Joo varmasti: on miljoona esimerkkiä miten tekoälyä voi käyttää johonkin hyvään, mutta tässä tekstissä tekoäly saa ottaa haukut niskoilleen kaikesta siitä, mikä maailmassa on pielessä.

Palataanpa ensin ajassa taaksepäin: kollektiivisesti jaetun nostalgisen valemuiston mukaan varhainen Internet muistutti unimaailmaa, missä ihmisten tukahdutetut pelot ja vaistot pääsivät esiin ihmiskunnan hallusinatorisena painajaiskuvakavalkadina.

Toisin on nykyisen valvonta- ja turvallistamiskulttuurin hallitsemassa internetissä, missä filtterit ja rajoitukset ovat tehneet siitä halujen hautausmaan ja siveyden tyyssijan. Esimerkiksi Applen uusilla VR-laseilla ei pysty katsomaan pornoa – mistä tietämättömät ostajat ovat olleet raivoissaan (”$3,500 chastity belt”).

En sano, että tarvitsisimme lisää pornoa ja väkivaltaviihdettä.

Yhteiskuntana meidän olisi pitänyt kehittyä ohi pornosta ja väkivallasta.

Tosiasiassa tekoälyn suosituin käyttötarkoitus kuitenkin liittyy nimenomaan naisvihan muotojen äärettömään mahdollistamiseen (esim. Taylor Swift -deepfake).

Psykologisesti vastustan kuitenkin kieltoja; uskon että on oltava parempiakin tapoja vaikuttaa ihmisten käytökseen.

Samaan aikaan kun koneet voivat tehdä mitä vaan enemmistö ihmisistä monissa ns. sivistysvaltioissa äänestävät valtaan poliitikkoja, jotka vaativat lisää pakkovaltaa, lisää poliiseja, kovempia tuomioita, muureja ja piikkiaitoja, turvapaikanhakijoille leirejä, rautaa rajalle, Kela-etsivät ovelle, yleistä vyönkiristystä jo valmiiksi kurjuudessa eläville (ja tietenkin, ennen kaikkea: lisää rahaa valmiiksi rikkaille); jonkun tutkimuksen mukaan (en jaksa muistaa minkä, löytyy kyllä googlaamalla) kouluikäiset pojat ovat nykyään poliittisesti konservatiivisempia kuin koskaan ennen, tytöt taas ovat konservatiivisen politiikan uhreja (esim. abortin kriminalisointi on taas in).

Ylipäänsä ns. länsimaiset demokratiat ovat luisumassa kohti totalitarismia, ja toivoisin että joku minua viisaampi, joka olisi lukenut Hannah Arendtin Totalitarismin synnyn kokonaan, voisi selittää minulle miksi helvetissä ihmiset haluavat tulla hallituiksi pakolla.

Tässäpä tämän kolumnini argumentoinnin heikoin lenkki: mitä tällä on tekemistä tekoälyn kanssa?

Väitän että kaikki liittyy mielikuvitukseen, ja sen puutteeseen.

Poliittisen ja taiteellisen mielikuvituksen rajoittaminen ja tukahduttaminen on uusliberaalin ”pehmeän vallan” tapa ohjata väestöjä kohti valtaapitävien toivomia päämääriä, ja tekoäly on tämän arkkityyppinen metafora.

Sellaista mitä ei voi kuvitella ei voi kaivata.

Tekoäly osaa kuvitella vain sellaista mitä maailmassa jo on.

Ilman omaa tahtoa, tekoäly on samaan aikaan kaikkea ja ei mitään, kuva, kuvastin ja musta aukko.

Tekoäly ei osaa luoda, se yrittää vain miellyttää käskijäänsä tarjoamalla salaisiin laskelmiin perustuvia valistuneita arvauksia.

Tekoälyn maailmassa ei ole oikeaa tai väärää.

Ihmisen arvokkuus nousee kyvystä tehdä väärin, jonka myötä on mahdollista valita tehdä oikein. (Arvokonservatiivinen lähtökohtani: uskon oikeaan ja väärään.)

Tekoäly voi olla tuhoamassa luovilla aloilla työskentelevien toimeentulomahdollisuudet (tekoäly voi varastaa näyttelijän kasvot ja äänen, kuvittajan piirrostyylin, kirjailijan maneerit, muusikon soundin jne.), mutta taiteen kannalta se ei ole tekoälyn vastenmielisin piirre.

Pahinta tekoälyssä on sen keskeisin ominaisuus: liika tottelevaisuus.

Miksi?

Niin kuin seksi, on taidekin kitkalla leikkimistä.

Liika kitka saattaa sattua, mutta ääretön liukkaus merkitsee tunnottomuutta.

Mitä paremmin tekoäly toimii, sen liukkaampaa ja siten merkityksettömämpää sen tuottama sisältö on.

Toistaiseksi tekoälyn tuottamissa kuvissa on aina jotain vähän pielessä, mikä tekee niistä edes jossain määrin kiinnostavia.

Tekoälyn käskemisen kiinnostavuus vähenee mitä täydellisemmin tekoäly onnistuu tehtävässään.

Libidinaalisesta näkökulmasta tekoälyn käskemisen kiinnostavuus vähenee mitä täydellisemmin tekoäly onnistuu tehtävässään, ja ajan myötä kiinnostavuus lähenee nollaa. Yhtä kiinnostavaa kuin yrittäisi kutittaa palaa kuollutta lihaa.

Väitän että kaikki taide perustuu vuorovaikutukseen, seksisanastolla sanottuna vallansiirtoon.

Taiteen tekijä käyttää luomisvoimaansa (aikaa, energiaa) teokseen, jotta teoksen kokija voisi luovuttaa jotain itsestään (huomionsa) teokselle tullakseen vaikutetuksi siitä.

Tekijä ja kokija solmivat siis epäsuorasti eräänlaisen etä-eroottisen sopimuksen kohdata teoksen välityksellä vaikutusten tuottajana ja niiden vastaanottajana (seksisanastolla sanottuna dominoijan ja alistujan roolien kautta).

(Myös itse luomistyö on eräänlaista materiaalin dominointia; myös oman kehonsa dominointia, jaksamisen venyttämistä, omien kykyjensä ylittämistä yms.)

Oleellista on, että suostumukseen perustuvassa sadomasokismissa vallansiirto-dynamiikka lähtee aina liikkeelle alistuvasta osapuolesta, masokistista, joka määrää rajat sille mitä aktin aikana saa ja ei saa tapahtua. Kunnollisen masokistin alistuminen on siten aktiivista, ei mitään mielivaltaisten käskyjen mielivaltaista tottelemista. Toisin sanoen, masokisti luovuttaa valtansa sadistin käsiin koska nauttii siitä.

Tähän ei kone pysty.

Kunnollinen sadisti vuorostaan on kiinnostunut nimenomaan kohteensa sielun värähtelyistä, toisin sanoen vastaanottajan tahdosta vastustaa ja antautua.

Tekoälynkäskijän tahtoa taas ei rajoita muu kuin tekoälyn kehittymättömyydestä syntyvä rajallinen kyky käsittää käskyjä ja jälkiviisaasti luodut keinotekoiset rajoitukset, joiden päämäärä on suojella ihmiskäyttäjiä heidän omilta pimeiltä puoliltaan.

Mitä sofistikoituneemmaksi teknologia muuttuu, sen turhauttavammaksi käy sen banaalius, sen kitkaton tyhmyys.

Oikein harjoitettuna sadomasokismi on kuin taidetta, keino päästä luovalla tavalla käsiksi mielen pimeisiin puoliin.

Tekoälykuvasto taas ei ole edes anti-libidinaalista (sillä haluamisen vastustaminenkin vaatisi halua), se on a-libidinaalista, halutonta, ja siksi sielutonta.

Tässä mielessä tekoälyn tuottama ”taide” on aina vähemmän kuin osiensa summa, se on hiipuva kaiku, ääretöntä merkitystyhjyyttä lähenevä peilitunneli.

Jostain syystä valtaosa ihmisistä, joiden olen nähnyt postaavan someen tekoälyn avulla tehtyjä kuvia ja tekstejä ovat keski-ikäisiä miehiä.

Tuleepa mieleen myös eräs havainto: jostain syystä valtaosa ihmisistä, joiden olen nähnyt postaavan someen tekoälyn avulla tehtyjä kuvia ja tekstejä ovat keski-ikäisiä miehiä, miksiköhän?

Voiko into päästä määräilemään tahdotonta dataorjaa liittyä jotenkin käskyttäjän oman liha-vankilansa puutostilaan – esimerkiksi keski-ikään liittyvään testosteronitasojen laskuun, minkä yleisiä oireita ovat väsymys, alakuloisuus, keskivartalolihavuus ja yleinen haluttomuus?

Voiko olla niin, että nauttiakseen tekoälyn tekemästä sieluttomasta taiteesta, ihmisen on vähitellen itse muututtava sieluttomaksi koneeksi?

Voiko olla niin, että tekoälyn haluttomiin luomuksiin on mahdollista samastua vain jos ei tunne omaa haluaan tai ei kunnioita sitä?

Onko syy siihen että tekoäly puhuttelee meitä (jos puhuttelee), että niin paljon tässä ajassa on perusolemukseltaan halutonta, steriiliä ja sielutonta (kuten maamme uusin presidentti)?

Maailma ilman kitkaa, missä mikään ei saa hiertää, missä erimielisyyttä paetaan omiin filtterikupliin, missä konfliktinsieto on nollassa, tarkoittaa demokratian loppua.

Ärsytys on opettaja.

Siksi taiteen kyky ärsyttää ja tuottaa kitkaa on tärkeämpää kuin koskaan.

Taiteen kyky ärsyttää ja tuottaa kitkaa on tärkeämpää kuin koskaan.

Ehkä automaattitaiteelle voisi luoda oman automaattiyleisönsä, kuin Slavoj Žižekin kuvitelmassa täydellisistä treffeistä: sähköllä toimiva kumipenis laitetaan sähköllä toimivaan kumivaginaan, koneet suorittavat täydellisen yhdynnän, minkä aikana ihmisille avautuu tilaisuus kohdata epätäydellisinä, inhimillisinä, ilman epärealistisia odotuksia.

Kun ”täydellistä” taidetta (eli viihdettä) voi saada kotikoneelle mittatilaustyönä rajattomasti (esim. loputtomasti Marvel-elokuvia!), taiteessa voi taas keskittyä siihen, mikä on ihmisille ominaista: virheet, traumat, säröt, perversiot, unet, tunteet, ihmeet, rakkaus, totuus.

Sen sijaan että koneita koulutetaan yhä enemmän keskivertoihmisen kaltaiseksi, tarvitaan sivistysopetusta, jolla ihmisiä koulutetaan nauttimaan taiteesta, jota ei määritä automatisoitavissa olevat kaavat.

Vain sen voi parantaa minkä tiedostaa.

Tekoälyn dystopiaa ei nujerreta kielloilla ja rangaistuksilla vaan vakavalla itsetutkiskelulla ja hartaalla taidekasvatuksella.

Ihmisen pimeät puolet ovat välttämättömiä, mikä ei tietenkään tarkoita että kaikkia pimeitä impulsseja täytyisi totella, mutta niiden totaalinen torjuminen ja lakaiseminen maton alle vain antaa niille lisää valtaa.

Tietämättömyys ja välinpitämättömyys ja tottelevaisuus johtavat kohti totalitarismia. Parempi maailma tarvitsee ihmisen mielikuvitusta ja halua.

Juuri nyt olisi tärkeää, että ihmiset ajattelisivat omilla aivoillaan ja opettelisivat uskomaan parempaan maailmaan (Vapaa Palestiina! Hallitus alas!), koska tekoäly ei tule tekemään sitä meidän puolestamme.

 

• • •

 

Johannes Ekholmin aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

Selitä tai kuole. Miksi kulttuurikeskustelu niin usein muistuttaa poliisikuulustelua? (4.9.2023)

Oleileminen ja aika (2.11.2023)

Miehet jotka vihaavat miehiä (10.12.2023)

 

Johannes Ekholm on vuodesta 2013 lähtien kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia, esseitä ja kaunokirjallisuutta, sekä ollut muulla tavalla mukana erinäisissä taideprojekteissa – näytellyt, ohjannut, toiminut dramaturgina. Hänen esikoisromaaninsa Rakkaus niinku (Otava, 2015) sai Kalevi Jäntin palkinnon. Hänen esikoisnäytelmänsä Kaspar Hauser (Q-teatteri, 2015) arvioitiin lehdistössä sukupolvitapaukseksi ja se palkittiin Thalia-palkinnolla.

Kuva: JE

 

 

 

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone
bursa escort