Olen joskus luonnehtinut itseäni sosiaalidemokraattiseksi anarkistiksi, ja siinä yhteydessä nostanut yleisen kirjastolaitoksen esimerkilliseksi instituutioksi, joka toteuttaa sivistyksellisessä ja kulttuuripoliittisessa mielessä juuri tätä mainittua ideologiaa.

Julkinen, mutta jännittävästi myös yksityinen, – ja olennaisesti epäkaupallinen – kulttuurinen tila, jossa pitkät kirjahyllyt ja asiantunteva henkilökunta tarjoavat mahdollisuuden loputtomiin löydöksiin ihmiskunnan kulttuurihistorian parissa. Instituutio joka mahdollistaa ajattelun vapauden ja laajat näkymät jättiläisen hartioilta, jottei jokaisen sukupolven tarvitsisi tehdä aina samoja, itselleen ja muille tuhoisia virheitä.

Kirjastonhoitajat, jotka pyyteettömästi mutta oman kulttuurisen erityisosaamisensa avulla ohjaavat seikkailijaa kirjallisen, painetun kulttuurin, ihmisen tärkeimmän muistiteknologian, maailmassa.

* * *

Helsingin keskustaan noussut Oodi on herättänyt, sen suunnittelun varhaisvaiheista lähtien, huolta siitä, miten käy pääkaupunkiseudun paikalliskirjastojen rahoituksen ja elinvoiman. Sillä laadukkaat lähikirjastot ovat suomalaisen kirjastoinstituution keskeinen vahvuus.

Huolia ei ainakaan vähentänyt Oodin valmistumisen myötä Helsingissä toteutettu uudistus, niin sanottuun tekoälyyn pohjaava innovaatio, jonka myötä kirjat ja muut teokset jäävät ”kellumaan”: lainatut teokset eivät enää palaudu lähdekirjastoonsa, vaan jäävät sinne minne ne palautetaan –  tekoäly ”hoitaa loput”. Tällainen kulttuurisen hallinnan digitalisoitumiskehitys saattaa tuottaa hyvin arvaamattomia tuloksia. Osa niistä voi olla positiivisia.

Ei kuitenkaan kukaan vakavasti otettava vapaan markkinatalouden puolestapuhuja haluaisi antaa tekoälylle valtaa ohjata edes taloutta vastaavalla tavalla. Tekoäly kyllä ohjaa pörssejä, mutta kuten tiedämme, finanssimaailma on nykyään täysin irtautunut talouden realiteeteista, jotka koskevat todellisia ihmisiä, ja vaikkapa todellista yrittäjyyttä.

Kirjojen vapaa kelluttaminen pääkaupungin kirjastoissa voi esimerkiksi johtaa siihen, että joistain lähikirjastoista katoaa huomaamatta se löytämisen mahdollisuus, jota tarvitaan kun varhaisnuori alkaa varovasti hivuttautua lastenosastolta aikuisten kirjallisuuden pariin, tunnustellen etsimään, löytämään ja yllättymään. Tämä on tärkeä käännekohta yksilön elämässä.

Selkeänä vaarana niin sanotulle tekoälylle luovutetusta työstä on nähtävissä se, että kirjastonhoitajien määrän vähentäminen käy yhä helpommaksi, ja jäljelle jäävien työnkuva muuttuu kellutuksesta aiheutuvien anomalioiden tai vastaavien (markkina)häiriötekijöiden korjaajiksi, ehkäpä lähinnä koodailemaan parannuksia systeemiin. Asiantuntijuus oman työpaikan kokoelman suhteen katoaa, kuten myös kulttuurityössä olennainen ihmiseltä-ihmiselle-ulottuvuus.

Jo pidemmän aikaa kirjastoinstituutiota – muun muassa – on ajettu Suomessa yhä yritysmäisempään suuntaan. Niinpä kokoelmien kellutustakin on mainostettu esimerkiksi sloganilla ”palauta kirja siihen kirjastoon jonka kokoelmaan haluat vaikuttaa”. Näin kirjaston käyttäjää mairitellaan: kuluttajana saat itse valita ja tehdä vielä samalla hyviä (?) tekoja, digi hoitaa loput. Anarkistista tosiaan – vai onko?

* * *

Miksi kirjoitan näin pitkään kirjastoista ja kirjastonhoitajista? Siksi että mutatis mutandis, muutettavat muuttaen, tässä on yksi skenaario myös taidekriitikoiden ongelmakentästä digitalisaation ja tekoälyn aikakaudella. Kokeilkaa!

Ja entäpä kun sinfonioita säveltävät nykyään vaikkapa revontulet tekoälyn avulla? Tavallaan kaunis kuva atmosfäärin ja teknologian yhteisestä pyrinnöstä. Mutta näen tässäkin paralleelin kriitikoiden tai laajemmin kulttuurityöläisten, erityisten ihmisiltä-ihmisille-työtä tekevien ammattilaisten haasteista oman elinkeinonsa, viljelystyönsä, parissa.

Kulttuurin alalla työn muutoksen ei tulisi tarkoittaa sitä, että lopulta päädytään käytännössä korjaamaan tekoälyn kelluvan vallan alla syväalgoritmien tuottamia sotkuja. Tai toivottomaan kapinointiin arvaamatonta konetta vastaan.

Ja nyt seuraa kirjoituskutsu: Kritiikin Uutiset tulee keväällä julkaisemaan juttusarjan aiheesta digitaalisuus ja kritiikki. Artikkeleita aiheesta voi tarjota lehteen 15.4. asti osoitteeseen kritiikin.uutiset@sarv.fi.

Suomen arvostelijain liitto, Demos Helsinki ja Kansallisteatteri järjestävät Lavaklubilla 8.4.2019 kello 18 aiheeseen liittyvän tapahtuman, jossa eri tavoin taidekritiikin ja tekoälyn suhdetta työssään käsitelleet kriitikot ja taiteilijat keskustelevat siitä, miten koneet ohjaavat kritiikkiä ja miten kritiikki voi ohjata koneita. Lisätietoja Tekoäly ja taidekritiikki -tilaisuudesta täältä.