Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 3/2014.

 

Vuonna 1933 Adolf Hitler nousi valtaan. Alkoi kuumeinen toiminta, jotta koko yhteiskunta saataisiin hallintaan. Natsiaktivisteja tunkeutui kaikille aloille. Maaliskuussa ilmestyi näkyville julistus siitä, mitä Saksan taiteilijat odottavat uudelta hallitukselta. Julistuksen takana oli natsien kulttuurijärjestöjen katto-organisaatio, ja julistuksessa vaadittiin, että ”bolshevistinen epätaide ja epäkulttuuri on tuhottava”, ja tarjouduttiin samalla ”kokeneina sotilaina tämän kulttuuritaiston etulinjaan”. Samalla vaadittiin, että ennen kuin hylätyt työt poltettaisiin, ne olisi asetettava näytteille pelottaviksi esimerkeiksi.

Entartete Kunst -näyttelyiden vyöry levisi kautta koko Saksan 1933 – Mannheimissa, Nürnbergissä, Dessaussa, Stuttgartissa, Dresdenissä. Kulttuurin rappio oli monien mielestä todellinen uhka – jo 1920-luvun alussa taide oli ollut natsien kiinnostuksen pääkohteita. Kaikkien Saksaa koetelleiden onnettomuuksien takaa nähtiin todelliset juutalaiset, juutalaiset naruja vetelemässä.

Tämä kytkettiin kommunismiin, joka oli ”juutalaisten organisoima maailmanrutto”.

Vaikka ryssävihalla Suomessa on aivan eri historialliset syntytaustat, on tässä vihassa nähtävissä joitakin yhteisiä kohtia. Ehkä siinä on yksi selitys suomalaisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden samastumiselle kansallissosialistiseen kulttuuriherätykseen. Toinen osaselitys on tietenkin se, että Suomi oli virallisesti Saksan aseveli – mailla oli yhteinen vihollinen.

Avantgardistinen taide vääntyneine perspektiiveineen oli natsien silmissä uhkaavan tuhon airut. Kaaos, jonka he luulivat näkevänsä, oli heistä selvä todiste sielun ja järjen rappiosta.

Vuonna 1928 oli Perustettu Alfred Rosenbergin johdolla natsien ensimmäinen kulttuurijärjestö, ”Kansallissosialistinen seura Saksan kulttuurin puolesta”. Kuuden perustajajäsenen joukkoon kuului SS:n päällikkö Heinrich Himmler, ”naurava hyeena”. Myöhemmin järjestö sai uudeksi nimekseen ”Saksan kulttuurin taisteluliitto”. Taistelu modernia taidetta vastaan alkoi pian muistuttaa hygieenisiä toimenpiteitä.

Moderneista teoksista löydettiin mielisairauden merkkejä. Niiden tekijät kuuluivat siis hullujenhuoneeseen. Yksi kulttuuritaisteluliiton näkyvimpiä jäseniä, taideteoreetikko Paul Schultze-Naumberg, lähti tammikuussa 1931 laajalle esitelmäkiertueelle. ”Saksan taiteessa raivoaa taistelu elämästä ja kuolemasta aivan kuten politiikassakin, ja tähän taistoon on käytävä yhtä tiukalla päättäväisyydellä”, hän julisti. Rainaesityksessään Taistelu taiteesta hän esitteli taidehygieenisen visionsa. Hän valitsi lääketieteen historiasta tautien runtelemia tapauksia, vertasi niitä modernin taiteen luomuksiin ja kuvitteli voivansa näin todistaa ihmisen alennustilan ja taiteen välisen yhteyden.

Schultze-Naumburgin mukaan taide ei ainoastaan kuvastanut rodun terveyttä – ja tässä hän esitti antiikin ja renessanssin esikuvina – vaan taiteen tehtävänä oli myös, kuten kreikkalaisten marmoriveistoksissa, antaa muoto kansan kaipaamalle rodun täydellisyydelle. ”Näitä kuvia katsoessaan kukaan ei voi olla ajattelematta niitä hirmuisen rujoja ihmisiä, joita on klinikoilla, hullujenhuoneissa ja muissa paikoissa, mihin kootaan ihmissuvun sairaat ja degeneroituneet”, Schultze-Naumburg totesi modernien teosten äärellä. ”Jokaiselle sielullisesti puhtaalle ihmiselle lienee selviö, että tässä asiassa on päässyt vallalle ajatustapa, joka on juurittava ikiajoiksi uudesta Saksasta.”

Näyttelyssä hahmottuivat jo tuhoamispolitiikan edellytykset. Lääkärin ei tarvitsisi enää rajoittua parantamaan vain yksilöitä, vaan hänestä tulisi ”kansanruumiin” lääkäri, biologinen sotilas. Vuoden 1933 laki teki mahdolliseksi pakkosteriloinnin mielisairaille, asosiaalisille ja perinnöllisesti sairaille. Se oli vasta alkua tulevalle prosessille, joka levisi räjähdysmäisesti. Maaliskuussa 1935 Berliinissä avattiin näyttely Elämän ihme. Siellä lääkäreistä tuli rotupolitiikan esitaistelijoita. Taistelussa puhtaan veren puolesta käytiin hyökkäykseen juutalaisia, rotujen sekoitusta ja rappiota vastaan.

”Kauneustajumme ensimmäinen näky olkoon: terveys”, totesi Hitler. Lääketieteen tuli sopivin keinoin taata tämä kauneus. Lääkäristä tuli estetiikan asiantuntija ja esteettisistä ongelmista lääketieteellisiä.

Natsilaisen biolääketieteen pioneerien päämäärä oli selvä, kuten Mein Kampf jo osoitti: ”Valtio, joka rotumyrkytyksen aikakautena vaalii parhaita rotuaineksiaan, kohoaa vääjäämättä maailman valtiaaksi. Tätä älkööt kannattajamme unohtako vertaillessaan pelokkaasti uhrien suuruutta mahdolliseen päämäärään.” Ja Gerhard Wagner, Kolmannen valtakunnan ylilääkäri vakuutti, että ”Johtajan ohjeiden mukaisesti lääkärikunta täyttää tulevaisuudessakin tehtävänsä eli uuden saksalaisen ihmisen luomisen.” Kirjailijatkin kokivat olevansa Hitlerin kulttuurisotilaita.

 

Työn kauneus, maailman ihannointi

Vuoden 1935 puoluepäivillä julkaistiin laki saksalaisen veren suojelemiseksi, Nürnbergin lait. Saksalaisten ja juutalaisten väliset avioliitot kiellettiin. Parantumattomasti sairaat päätettiin tappaa. 1936−1937 toteutettiin tohtori Wagnerin elokuvasuunnitelma. Elokuva Menneisyyden uhrit esitettiin kaikissa elokuvateattereissa. Se propagoi ”luonnollisen valinnan lain” puolesta – arvottoman elämän on annettu lisääntyä liikaa. ”Perimältään terveitä ihmisiä on asunut pimeillä kujilla ja puoliksi lahonneissa mökeissä. Idiooteille ja vähämielisille on rakennettu palatseja, eivätkä nuo sairaat pysty edes tajuamaan ympäristönsä kauneutta. Nämä tuhannet ”vähä-älyiset mokeltajat” ovat ”eläintenkin alapuolella”, ja joukko lisääntyy. ”Loputtomat hirviöjoukot marssivat kansamme riveihin. Suunnaton onnettomuus maineikkaalle kansalle, joka näin kulkisi jättiläisaskelin kohti loppuaan”, kerrotaan elokuvassa.

Maailman ihannointi oli natsi-ideologian peruspilareita. Joskus kauan sitten maailma on ollut puhdas, mutta rotujen sekoitus ja rappio ovat sen lianneet. Vain paluu entisiin ihanteisiin voisi nostaa yhteiskunnan taas kukoistukseen. Hitler oli alkanut kerätä 30-luvun alussa taidekokoelmaa. Se paljastaa Hitlerin rajoittuneisuuden ja heijastelee hänen maailmankuvaansa ja ihanteita. Ehkä Hitler ajatteli, toteaa hyvässä televisiodokumentissaan Tuomiopäivän arkkitehtuuri ruotsalainen Peter Cohen, että kokoelma olisi peruskivenä museolle, jonka hän haaveili rakentavansa kotikaupunkiinsa Linziin. Hän itse valitsisi näytteille tulevat teokset. Hän yksin päättäisi, mikä on suurta taidetta.

Nimenomaan museonrakentajana Hitler halusi luoda natsi-Saksan ensimmäisen suuren taidetapahtuman heinäkuussa 1937. Münchenin uudessa taidetalossa järjestetty ensimmäinen suurnäyttely sai 15 000 teosta, joista jury valitsi mielestään parhaat. Pettyneenä ja raivoissaan juryyn Hitler otti vastuun itselleen. Heinrich Hoffman, Hitlerin valokuvaaja, joka tunsi hyvin Hitlerin maun, sai tehtäväkseen koota Hitlerin mieleisen näyttelyn. Mainostettiin ”uutta, todellista saksalaistaidetta” tässä ”Saksan taiteen talossa”. Varsinkin veistoksille oli varattu tilaa. Arno Brekerin ja Josef Thorakin työt edustivat tyyliä, joka oli tyypillistä kansallissosialismille.

Kirjailijatkin kokivat olevansa Hitlerin kulttuurisotilaita.

Hitlerin avajaispuheen mukaan oli kyse muustakin kuin uudesta taiteesta eli Saksan ”taidehulluuden ja kulttuurituhon” loppumisesta: ”Nyt alamme käydä armotonta puhdistussotaa kulttuurimme viimeisiä rappeuttajia vastaan.” Seuraavana päivänä avattiin ”rappiotaiteen” näyttely. Joseph Goebbels oppaanaan Hitler oli jo ehtinyt varmistua näyttelyn iskuvoimasta. Oli määrä antaa kuolinisku ”juutalaiselle kulttuuribolshevismille”. Esillä oli 130 lainsuojattoman avantgardistin teoksia: Oskar Kokoschka, Emil Nolde, Franz Marc, Max Beckmann, Jankel Adler, Ernst Ludwig Kirchner. Näin Saksan taide oli saanut puhdistuskylvyn.

Natsien into kaunistaa todellisuutta ulottui elämän kaikille aloille. Tämä pyrkimys sai järjestäytyneet kehykset ”Työn kauneuden virastossa”. Kriitikko Timo Valjakka on kiteyttänyt taidetorpedoinnin luonteen Helsingin Sanomissa nasevasti: ”Kyseessä oli historian suurisuuntaisin yritys brutaalilla tavalla tuhota taide, kansakunnan identiteetin peili.”

Elokuvapropaganda puhui ”kauniitten ja säädyllisten” työpaikkojen puolesta. ”Kyse ei ole vain ulkonaisista seikoista. Toimitusjohtajan tulee tajuta, että ihmiset ovat tehtaassa tärkeämpiä kuin koneet. On kyse uudesta, voimakkaasta elämäntunnosta. On kyse työtätekevän ihmisen työnilosta.” Työn kauneuden evankeliumi oli siisteys. Sen tunnussana: ”Puhdas väki puhtaassa yrityksessä.”

”Työn kauneus” oli työläisen vapautta siisteyden avulla. Natsien johtava lääkäri Gerhard Wagner kiteytti sen: ”Jos luokkataistelu halutaan poistaa, työ ja sen tekijät pitää vapauttaa lian häpeästä.” Työmiehen esteettinen herääminen vapahtaisi hänet proletaarisuudesta ja yhteiskunta vapautuisi luokkaristiriidoista. Yhteiskunnassa toteutuisi unelmoitu idylli, josta kaikki ruma olisi kitketty pois, jonne lika ja kaaos ei enää yltäisi, jonka ihmiset olisivat kauniita ja terveitä ja pyrkisivät samaan päämäärään. Tämän uuden historiallisen kauden tunnusmerkiksi piti pystytettämän uusia rakennuksia. Rakennussuunnitelmista tuli mammuttimaisia. Ne uskottiin Albert Speerille. Hitler hukutti Speerin luonnoksiinsa, ja heidän neuvottelujensa välisinä öinä Hitler piirsi tarkkoja luonnoksia ideoistaan.

Kaavailtu rakennustoiminta oli olosuhteiltaan epätodellista: yli neljääkymmentä Saksan kaupunkia varten laadittiin monumentaalisia suunnitelmia. Valtakunnankansliaa luonnostellessaan Hitler päätti korjata myös alppimajansa Berchtesgadenissa asemaansa paremmin sopivaksi. Hän otti nyt kokonaan vastuun uuden Berghofin suunnittelusta.

Vanha talo säilytettiin uuden rakennuksen osana. Lopputulos oli harrastelijamainen. Mutta Hitlerin ylpeys oli alas laskettava ikkuna, maailman suurin, pinta-alaltaan, 32 m2. Berghof oli omituinen sekoitus monumentaalisuutta ja pikkuporvarillisuutta. Maailman suurin alas laskettava oli ilmeisesti maailman suurin mökinikkuna, pikkuporvarin unelma jättiläiskoossa, Cohen kiteyttää. Tämä aukko maailmaan, ikkuna kuin taulu, oli myös Hitlerille jonkinlainen esteettinen ihanne. Vuoret ja vuoristot olivat hänen lempiaiheitaan. Hitler osteli runsaasti vuoristoaiheisia tauluja.

 

Natsikuvanveistoa ja eutanasiaa

Heinrich Hoffman toimi nyt yksin näyttelyjurynä ja Hitler nimitti hänet professoriksi 1938. Saksan taiteen talon jokavuotisessa näyttelyssä Hitler osti yhteensä 372 teosta. Avajaispuheessaan hän ylisti Myronin Kiekonheittäjää. Se oli tuotu Roomasta Saksan taideaarteeksi.

Hitlerin puheen huipentuma on tällainen: ”Te kaikki tunnustatte, miten ihana ihminen jo muinoin oli ruumiillisessa kauneudessaan ja että voimme puhua edistyksestä vasta kun emme vain saavuta tätä kauneutta vaan ehkä jopa ylitämme sen. Olkoon tässä teille mittapuu oman aikamme saavutuksille. Kilvoitelkaamme kauneuden ja ylevyyden puolesta, jotta kansamme ja sen taide kestäisivät samalla tavoin vuosituhansien kriittisen arvostelun.”

Nimenomaan tämä taiteen ja ihmisen yhdistäminen korotti kuvanveiston natsivaltion arvostetuimmaksi taiteeksi. Kuvanveistäjät, kuten Breker ja Thorak, eivät olleet pelkkiä kuvataiteilijoita, he olivat uuden ihmistyypin luojia. Tehtävänä oli antaa kuva päämäärästä. Saavuttaakseen tämän päämäärän natsit ryhtyivät pian hyvin konkreettisiin toimiin. Eutanasiaa alettiin soveltaa kaikkialle. Natsien rotupolitiikassa käsite sai kokonaan uuden merkityksen.

 

Valloituksia, suunnitelmia, tuhoa

Linzistä oli tuleva uusi maailman kulttuurin keskus. Ensitöinä Wienin juutalaiset taidekokoelmat takavarikoitiin. Kun Saksa hyökkäsi Puolaan, siviilimurhat aloitettiin sodan varjolla. ”Kansanruumiin” tervehdyttämiseksi murhasta tuli tärkein hoitokeino. Kaasukammiot, krematoriot, keskitysleirit lisääntyivät ja niitä paranneltiin tehojen nostamiseksi. Lääkärit väärensivät nimikirjoituksia ja käyttäytyivät kuin rikolliset.

Murhaamisen olisi voinut hoitaa kuka tahansa poropeukalo, mutta ”arvokkaan arjalaisveren” puolesta. Lääkäreillä oli tässä valtavassa esteettisessä tehtaassa julma kaksoisrooli: toisella kädellä parantaa, toisella tappaa. Kaupunkeja valloitettiin, sota jatkui, vankeja otettiin laumoittain. Speer tarvitsi rakennuksille valtavia orjatyömääriä. Speerin suunnitelma Berliinin uudistamiseksi oli valmis.

Tulevan maailmanvaltakunnan pääkaupungin jättimäinen pienoismalli oli näytteillä. Pariisi oli vallattu ja nyt Hitlerille oli suunniteltu oma riemukaari, kaksi kertaa niin suuri kuin Pariisissa. Speer oli piirtänyt sen Hitlerin luonnoksesta. Linzin tulevassa kulttuurimetropolissa rakennustyöt olivat käynnistyneet. Hitler piipahti joskus yllättäen kotikaupungissaan. Taidehankkijat varastivat pitkin Eurooppaa teoksia kuuluisilta taiteilijoilta: Leonardo da Vinci, Rembrandt, Jacob Jordaens.

Kun Ateena valloitettiin, Hitler kielsi pommittamasta kaupunkia. Hän purki sydäntään vuolaasti Goebbelsille: hänen sydämensä kuului antiikille. Antiikki oli Hitlerille pakkomielle. Se oli esikuvana yhteiskunnalle, jonka hän halusi luoda. Sparta oli hänestä ”historian selvin rotuvaltio”, ja Rooma ”Historian suurin tasavalta”.

Hitlerin mielestä natsivaltio ei tuhoudu koskaan, jos saadaan luoduksi synteesi Ateenasta, Spartasta ja Roomasta. Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon. Hän tunsi itsensä politiikan Robert Kochiksi arvioidessaan juutalaisvankien laumoja. ”Koch löysi basillin ja näytti lääketieteelle uuden tien. Minä olen paljastanut juutalaisen basilliksi, joka tuhoaa yhteiskuntaa.” Saksalaisjoukkojen edetessä Venäjän tasangoilla maan suurimmassa kuvanveistoateljeessa aherrettiin uutterasti. Thorak työsti valtaisaa veistosryhmää Nürnbergin puoluepäiväaluetta varten. Sinne suunniteltiin 16,5 km2:n ”ideologista maisemaa: tammimetsää, kalkkikiveä ja graniittia. Speer ja Hitler olivat kehittäneet ns. ”raunioperiaatteen” suunnitellessaan 1934 Zeppelin-kenttää.

Tärkeät rakennukset suunniteltiin siten, että ne raunioituisivat kauniisti kaukaisessa tulevaisuudessa. Speerin luonnoksissa rakennukset olivat osittain raunioina ja muratin peittämiä.

Antiikki oli Hitlerille pakkomielle. Se oli esikuvana yhteiskunnalle, jonka hän halusi luoda.

Jo kauan ennen valtaannousuaan Hitler oli valinnut puoluepäiväalueen historialliseksi maaksi. Hän oli lausunut: ”Jos arkeologit joskus täällä kaivaessaan osuvat lapiollaan graniittiin, he paljastakoot päänsä nähdessään valtavan näyn aatteesta, joka järisytti maailmaa.”

Orjuuttamis- ja tuhoamissuunnitelmat leimasivat Hitlerin sodankäyntiä. Idän sotaretkessä oli siirtomaasodan piirteitä kuin sotaa olisi käyty jotain eksoottista, teknisesti kehittymätöntä kansaa vastaan. Sodankäynnin idea paljastui tuhansien vuosien taakse. Hypermodernilla sodalla oli antiikkiset tavoitteet. Mieleen nousevat puunilaissodat, Karthagon hävittäminen. Voitto ei riittänyt. Päämääränä oli tuhota vihollisen olemassaolon perusteet hävittämällä kokonaiset kaupungit väestöineen. Leningrad oli hyvä esimerkki: Moskovan varalle oli samanlaisia suunnitelmia: se pyyhkäistäisiin olemattomiin ja paikalle rakennettaisiin jättimäinen tekoallas.

Mutta sotaonni alkoi kääntyä. Sodan toissijainen tavoite alkoi hahmottua: juutalaisten tuhoaminen. Wannseen kokouksessa tammikuussa 1942 – samoihin aikoihin kun Euroopan kirjailijaliitto perustettiin Weimarissa kansainvälisen PENin vastapainoksi – päätettiin Euroopan juutalaisten kohtalosta.

 

Täiden hävittäminen

Usko saksalaiseen kulttuuriin oli ollut juutalaisten oljenkorsi. He olivat kunnioittaneet Goethen ja Schillerin Saksaa. He uskoivat, että se toimisi esteenä barbariaa vastaan. Vuonna 1933 Saksan väestöstä oli juutalaisia vajaa prosentti eli 500 000 henkeä. Yli puolet heistä oli lähtenyt maasta viimeistään jo vuonna 1941. Euroopan 11 miljoonaa juutalaista eivät tajunneet uhkaavaa vaaraa. Miten niin käsittämätöntä olisi voinutkaan tajuta. ”Toinen Saksa” vaikeni tai oli maanpaossa.

Kolmannessa valtakunnassa tapettiin jo täyttä päätä ihmisiä tilan raivaamiseksi ”uudelle kulttuurille”. Mielisairaitten kaasutuslaitokset sijaitsivat lähellä taajamia. Krematorioiden savu näkyi kauas, ja savupiipuista lennähtäneitä hiustupsuja päätyi kaduille. Humalaiset T4-miehet puhuivat kapakoissa sivu suunsa. Elokuussa 1941 Hitler käski lopettaa liian silmiinpistävät toimet ja tuhopolitiikan salassapito tiukkeni entisestään.

Organisaatio, jolle Hitler uskoi tuhopolitiikan toteuttamisen, SS, oli tavallaan natsismin etujoukko. Sen johto tuli yhteiskunnan huipulta: juristeja, lääkäreitä ja muita akateemisesti koulutettuja, joita SS-johtaja Heinrich Himmler oli rekrytoinut. Paraatiesimerkkinä Reinhard Heydrich, taitava miekkailija, innokas violisti ja yksi tuhopolitiikan pioneereista. Syksyllä 1941 Himmler ja Heydrich valtuuttivat Robert Langen käynnistämään tuhoprojektin seuraavan vaiheen. Hänen menetelmänsä oli yhdistetty kaasukammio ja ajoneuvo. Moottorin pakokaasut johdettiin tavaratilaan, uhreja kuljetettiin muutama kilometri ja sitten lasti purettiin suoraan joukkohautaan.

Propagandafilmi toitotti ihmisiä röntgenkuvaukseen. Näin saataisiin lähinnä tietoja juutalaisista ja stetoskooppeineen valkotakkiset SS-”hoitajat” ottivat vastaan käsittelyyn tulevia uhreja. ”Juutalaisbasillin löytäminen on maailmanmullistavimpia keksintöjä. Meidän on jatkettava Pasternakin ja Kochin aloittamaa taistelua. Luvuttomat sairaudet aiheuttaa yksi ainoa basilli: juutalainen! Me tervehdymme, kun kitkemme pois juutalaiset.”

Näin sanoi Hitler helmikuussa 1942, samoihin aikoihin kun Christian Wirth, joka oli asentanut ”eutanasia”-aktion kaasukammiot, tuli tuomaan asiantuntemuksensa SS:n käyttöön. Wirth piti kaasutusauto-Langea amatöörinä ja rakennutti itään ensimmäiset kiinteät kaasukammiot, joista sitten kehiteltiin moderneja kuolemanleirejä ja esteettisiä tehtaita.

Tämän mahdollisti löytö – Auschwitzissa tehtiin kokeita eräällä sinihappopohjaisella hyönteismyrkyllä Zyklon B:llä. Propaganda jauhoi juutalaisvihaa. Juutalaisia verrattiin täihin ja rottiin, jotka levittävät kuolettavia tauteja.

Täiden torjunta ei ole filosofinen kysymys. Kysymys on puhtaudesta.

Propagandafilmi Der Ewige Jude – jonka ensi-ilta oli marraskuussa 1940 Berliinissä – saavutti siinä juutalaisvastaisen lakipisteensä. Tämä oli sekä propagandasodan finaali että joukkotuhojen alkusoitto. Voimakkaasti vaikuttavien kuvien lisäksi filmissä on kertojanääni, joka vakuuttelee:

”Vaarallisinta juutalaisuus on siellä, missä sen sallitaan puuttua pyhimpiin asioihin, kulttuuriin, uskontoon ja taiteeseen, joista se esittää julkeita arvioitaan. Pohjoisen ihmisen kauneuskäsitykset ovat juutalaiselle luontaisesti käsittämättömiä ja tulet sellaisina ikuisesti pysymäänkin. Puhtaita ja siveitä saksalaisia taide-elämyksiä juureton juutalainen ei kykene aistimaan. Se mitä hän pitää taiteena kutkuttaa hänen turmeltuneita hermojaan. Sen täytyy lemahtaa mädältä ja sairaalta, olla luonnotonta, groteskia, perverssiä tai patologista. Näitä parantumattomasti sairaiden aivojen houreita juutalaiset taideteoreetikot tarjoilivat saksalaisyleisölle hienostuneen taiteen huippuna.”

Eräs toinen propagandafilmi suositteli sinihappoa tuholaistorjuntaan selkein vihjein. Huhtikuussa 1942 Himmler totesi yksityisessä puheessaan SS-upseereille: ”Antisemitismi on kuin täiden hävittämistä. Täiden torjunta ei ole filosofinen kysymys. Kysymys on puhtaudesta. Antisemitismissäkin on kyse hygieenisistä toimenpiteistä. Pian olemme täittömiä. Niitä on jäljellä enää 20 000. Sitten niistä päästään koko Saksassa.”

Ei siis ollut sattuma, että hyönteismyrkystä tuli natsien tärkein ase juutalaisia vastaan. Auschwitzin komendantti Rudolf Höss piti luonnollisena, että tuholaismyrkkyä käytettiin ihmisiin. Höss toimi ”hienotunteisuudesta”.

 

Mentaalikosmetiikkaa ja Karl Mayn teoksia

Natsien kauneudenpalvonta oli tavallaan mentaalikosmetiikkaa. Kuva idyllistä oli kuin verho, jonka takana murhaajat voivat hääräillä. Yhteiskunta oli todellakin ”kuin teatteri”.

Tappaminen muistutti hygieenisiä toimenpiteitä ja esimerkiksi Auschwitzissa haluttiin antaa lääketieteellinen vaikutelma. Järjestelmä jopa pakotti uhrit itse hoitamaan tuholaitoksia, säästi pyövelit likaisen työn kauheuksilta.

”Joukkomurhat olivat johdonmukainen lopputulos Hitlerin kunnianhimoisista aikeista luoda uusi ihminen. Natsien kaudenpalvonnan kosmetiikka löysi tiensä kaasukammioihin. Murhaaminen oli biologinen lähetystehtävä, pyhä kunnianosoitus puhtaalle verelle. Kuolemantehtaat olivat antropologisia puhdistuslaitoksia, joiden tarkoitus oli kaunistaa maailmaa.” Niiden avulla toteutettiin arjalaista estetiikkaa.

Hitler oli antanut määräyksen, että sotilailla piti olla – ainakin upseereilla – miekan lisäksi Karl Mayn kirjoja intiaanitaisteluista. Hitlerin suhde todellisuuteen oli omalaatuinen. Karl May oli Hitlerin mielikirjailija, joka ei ollut käynyt kuvaamissaan eksoottisissa maissa, eikä hänellä ollut kontakteja vieraisiin kansoihin.

Käytännön kokemukset puuttuivat kuten myös matkustamaan tottumattomalta Hitleriltä. Sodan aikana Hitler viittasi Mayn kirjoihin osoittaakseen, ettei tarvinnut tuntea aavikkoa osatakseen johtaa joukkoja Afrikassa. Mayn kokemuksen puute oli hyvin Hitlerin tiedossa. Silti hän ei pitänyt kirjailijaa haihattelijana, vaan vakavasti otettavana tietolähteenä.

Hitleristä May oli Cohenin todistuksen mukaan kamarivisionääri, joka ”selvänäkijän lailla oivalsi kaukaiset todellisuudet”. Hyvä mielikuvitus riitti. Hitlerin mielestä May todisti, ettei tarvinnut matkustaa tunteakseen maailman. Natsidiktaattori oli kyvytön ottamaan etäisyyttä mielikuvituksensa tuottamiin näkyihin. Tämä itsekritiikin puute ilmeni erityisesti vieraiden kansojen tuntemuksessa – suhtautuminen juutalaisiin oli kuvaavaa.

Antisemitismin klassikko ”Siionin viisaiden pöytäkirja” – väärennetty dokumentti, joka yritti todistaa juutalaisten pyrkivän maailman herruuteen – vaikutti Hitleriin kuin ilmestys. Kysymyksen teoksen aitoudesta hän sivuutti kokonaan. Hitlerin ristiriitainen strategia osoittaa, miten täysin hän oli mielikuviensa vallassa. Schopenhauerillekin maailma saattoi olla vain tahto ja mielle, kuten hänen teoksensa osoittaa.

Koska juutalainen rotu oli säilynyt puhtaana, he olivat maailmanvalloituksessa arjalaisten pahimmat kilpailijat. Ja Hitleristä oli mahdoton ajatus käydä sotaa tekemättä tilejä selväksi tämän kuvitellun perivihollisen kanssa. Mitä enemmän saksalaisuhreja sota vaati, sitä tärkeämmäksi tuli juutalaisten tuhoaminen. Tappio sodassa ei merkinnyt Hitlerille natsismin loppua. Saksan näyttävä häviö inspiroisi tulevia sukupolvia. Juutalaisten tuhoaminen antaisi hetkellisesti heikentyneelle Saksan kansalle mahdollisuuden nousta raunioista.

 

Historian kaunistelu

Kun Neuvostoliiton armeijat alkoivat edetä kaikilla rintamilla 1943, Saksan joukot vetäytyivät ja SS sai uuden tehtävän. Himmler oli käskenyt hävittää saksalaisten tekemien joukkomurhien jäljet. Työn suoritti kiertävä erikoisyksikkö, Sonderkommando 1005. Saksan sotakoneiston luhistuessa Sonderkommando ryhtyi kaunistelemaan historiaa. Ennen uusien alueiden joutumista venäläisten haltuun joukkohaudat oli avattava, ruumiit poltettava ja luurankojen jäännökset jauhettava tomuksi luumyllyssä. Hautapaikat oli naamioitava kylvämällä niihin rikkaruohoa.

Muutenkin sodan runtelemassa Saksassa valmistauduttiin evakuointiin. Taideteokset vietäisiin suolakaivokseen Itävallan alpeille. Niitä ei kuitenkaan ehditty räjäyttää, ei myöskään Pariisia. Hitler vetäytyi Berliinin valtakunnankanslian bunkkeriin. Siellä Herman Giesler luovutti Hitlerille lopullisen pienoismallin Linzin uudelleenrakentamiseksi helmikuussa 1945. Hitler syventyi tuntikausiksi tutkimaan epäonnistuneiksi tuomittuja suunnitelmia.

Linzin projektista jäi jäljelle vain epäonnistunut yritys tuhota suunnitellun museon taideaarteet. Fyysisestä ja psyykkisestä rappiostaan huolimatta Hitler säilytti jonkinlaisen otteen ympäristöstä. Uhkaava katastrofi tuntui antavan hänelle uusia voimia. Tappion häpeän kompensoisi tuhon valtavuus. ”Täydellisestä tuhosta versoo uusi oras”, Hitler sanoi.

”Jos sota hävitään, Saksan kansa häviää. Ei ole tarpeen huolehtia Saksan kansan alkeellisimmista hengissäpysymisen ehdoista. Tästä taistelusta jäävät jäljelle vain alempiarvoiset, sillä hyvät ovat kaatuneet.” Hitlerin valittu kansa oli pettänyt hänet. Nyt se sai tuomionsa.

Ma väisty en,

vaikka jättäis kaikki

Lippuni kannan

yksin, horjuen. Hymyssä suin

vaikka hourailenkin

Tää lippu kaatuu

Rinnallani vaan

ja ylvään käärinliinan siitä saan!

Baldur von Schirach kirjoitti nämä säkeet jo vuonna 1939 Hitlerin sanojen pohjalta.

 

Aivan kuin draaman loppunäytös olisi tärkein, Cohen sanoo, sillä kaikki oli aloitettava tavallaan lopun hahmottelusta. Hitlerin mielestä tuho oli taiteen ylevin aihe. Aina kun hän Bayreuthissa katseli Jumalhämärän finaalia, Jumalten linnan sortumista liekkeihin, hän tarttui aition pimeydessä Winifred Wagnerin käteen ja suuteli sitä haltioissaan. Se oli hänen esteettinen elämyksensä, katharsiksen kokemuksensa.

Nyt tästä draamasta oli tullut Hitlerille todellisuutta. Loppukohtaus olisi hänen vihoviimeinen näyttämöllepanonsa.

 

Lopuksi

Tappion jälkeen tuli tyhjyys. Hitlerin kuoltua kansallissosialistinen liike luhistui. Ei enää taisteluun kannustavia iskuja, ei vastarintapesäkkeitä. Natsismi menetti puhtinsa yhdessä yössä. Mutta se näyttää kytevän edelleen maailmassa ja leimahtavan liekkeihin Euroopassa. Kochin esineet luovat varjoja, piilottavat sanat ja kätkevät julmuuden. Mutta jotakin valoa tulee tatuoidun, ihmisnahasta tehdyn varjostimen läpi.

Buchenwaldissa kaikkien tatuoitujen vankien käskettiin ilmoittautua sairastuvalla. Syytä ei tiennyt aluksi kukaan, mutta arvoitus selvisi pian. Ne joilla oli ihossaan tatuoijan taiteen koristeellisimpia luomuksia, surmattiin ruiskeella, jonka antoi kapo nimeltä Karl Beigs. Ruumiit luovutettiin patologiselle osastolle, joka nylki ja preparoi ihon. Valmiit nahat annettiin komendantin puolisolle, Ilse Kochille, joka valmistutti niistä lampunvarjostimia, kirjankansia ja hansikkaita.

 

Kirjoittaja on ollut Suomen arvostelijain liiton jäsen vuodesta 1969.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone