Sinikka Vuola & Tommi Melender:

Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta

WSOY, 2018. 296 s.

Kirjan alkukuvat viettelevät lukijaa, loppukuvat pyrkivät tyydyttämään hänet, Tommi Melender sanoo Maailmojen loput -esseeteoksessa. Toinen kirjoittaja Sinikka Vuola vertaa kirjan aloittamista rakastumiseen: teoksen maailma on vielä avoin ja siihen on helppo heijastaa toiveitaan. Vuola puhuu myös lukemisesta ja kirjoittamisesta aistillisena sekä kehollisena toimintana.

Lukemisen rinnastaminen aistillisuuteen ja romantiikkaan kuulostaa tänä päivänä melkein arkaaiselta ja vie ajatukset 1970-luvun Roland Barthes’iin. Jos teoksen tekijät noudattaisivat nykydoksaa, he puhuisivat ruoan kieltä, kirjoittaisivat lukemisesta ahmimisena, sanojen maistelusta, lopussa tulisi ähky tai jäisi nälkä.

Juuri kirjojen lopuista Melender ja Vuola keskustelevat laadukkaissa, esseemäisissä puheenvuoroissaan. Niiden lisäksi puhutaan proosan kirjoittamisesta ja lukemisesta, kaunokirjallisuudesta ylipäätään innostuneina, kuin ei haluttaisi alkuunkaan lopettaa. Dialogia seuraa 30 pienoisesseetä, joissa analysoidaan kussakin yhtä romaania ja sen lopetusta.

Kirjoittajat pallottelevat ideoitaan sekä kirjailijoina että lukijoina. Vuolan kohdalla korostuu kokeilevan kirjallisuuden arvostus. Vuola ilahtuu fiktion leikillisyydestä, lajien murtamisesta ja intertekstuaalisuudesta. Melenderin mukaan kaikki riippuu siitä, miten hyvin kirjailija kirjoittaa. Jos proosa tökkii, hän ei lämpene kekseliäille sommitelmille tai ”uusille” keinovalikoimille.

Paras kirjallisuus ei tyynnytä, vaan hämmästyttää. Lukijan saa myös pettää kirjan lopussa, vaikka kirjoittajaoppaat toisin ehdottavatkin.

Jaan Melenderin ja Vuolan käsityksen: paras kirjallisuus ei tyynnytä, vaan hämmästyttää. Lukijan saa myös pettää kirjan lopussa, vaikka kirjoittajaoppaat toisin ehdottavatkin. Melender muistuttaa, että ajatus, jonka mukaan lukija tulee palkita uurastuksestaan kohottavalla lopulla, kumpuaa 1800-lukulaisen romaanin teollisesta logiikasta. Lukijoita helliviä nostattavia loppuja saamme lukea edelleen laatuproosassakin.

Melenderillä ja Vuolalla on kolmaskin rooli, kriitikon. Juuri kritiikin kautta Melenderin ja Vuolan kirjallisuuskäsitykset aineellistuvat kirkkaimmin.

Manuel Puigin teosta Hämähäkkinaisen suudelma Vuola käsittelee seksuaalisen identiteetin monimuotoisuuden kuvauksena. Erityisen hienona hän pitää lopetusta, koska se edustaa rakkauden ja suvaitsevaisuuden voittoa ahdasmielisten sukupuolimääritelmien hirmuhallinnosta. Nathalie Sarrauten romaanit ovat Vuolalle ikuisia haasteita, hyvällä tavalla häiritseviä. Lapsuudessa häntä viehättää teoksen kerronnallinen rajattomuus, jossa ajatukset voivat ilmaantua hetkenä minä hyvänsä. Kirjailijan tuotannon läpikäyvä tavaramerkki kolme pistettä jättää lopunkin auki.

Eräs Melenderin suosikkikirjoista, Don DeLillon Valkoinen kohina, päättyy ostoskeskukseen ja ihmisiin kassajonossa. Päähenkilö on antanut periksi katoavaisuudelleen. Loppu on Melenderistä surumielinen, mutta ei alistunut, sopivan narkoosimainen hypnoottiselle romaanille. Paavo Haavikon sokkeloisen ”vakoojaromaanin”, Barr-nimisen miehen, lopetus ei puolestaan ratkaise mysteerejä eikä tarinan palasia saa sopimaan yhteen, mutta ei tarvitsekaan.

Avioliittohelvetin ehkä tunnetuin kotimainen kuvaus loppuu tarpeettomasti pitkitettynä hymyyn ja uuteen rakkauteen, kevätkin tulee.

Ainoa suomentamaton teos, David Foster Wallacen Infinite Jest, sopii hyvin joukkoon, sillä merkittävän teoksen loppu on merkittävä, nimittäin antiklimaattisuudessaan. Yli tuhatsivuisen teoksen viimeisten 150 sivun aikana valutaan hitaasti kohti päätepistettä, joka ei palkitse. Langanpätkät jäävät solmimatta. Tämän päälle tulee vielä satakunta sivua viitteitä. Ratkaisu tukee teoksen poetiikkaa, Melender kirjoittaa.

Vuolaa ärsyttää genrekirjallisuus, koska se vahvistaa lukijan ennakko-odotuksia, esimerkkinä Helen Fieldingin Bridget Jones – elämäni sinkkuna. Jonesin matka vaikeuksien kautta voittoon on itsestään selvää. Koska muunkaanlainen loppu ei ole mahdollinen, sen laadun arviointi on toissijaista. Erityisen pettynyt Vuola on Maria Jotunin Huojuvan talon päätökseen. Avioliittohelvetin ehkä tunnetuin kotimainen kuvaus loppuu tarpeettomasti pitkitettynä hymyyn ja uuteen rakkauteen, kevätkin tulee. Viihteellinen hymistely on kiusallista luettavaa.

Loppuja muistetaan harvemmin klassikoistakaan, poikkeuksena tietenkin Tuntematon sotilas. Melenderiä harmittaa, ettei Väinö Linna päättänyt romaaniaan lohduttomaan kuvaan, jossa Jalovaara itkee yksin metsässä ”Suomi on kuollut”. Se olisi tehnyt oikeutta sille kirjan ajatukselle, että sodassa on vain häviäjiä. Sen sijaan köllitään myötätuntoisen auringon lämmössä.

En voi itsekään sietää liian aurinkoisia tai sovinnollisia lopetuksia. Sellainen voi mielestäni tahrata kirjan pahasti, mutta kirjoittajat eivät ole niin jyrkkiä. Yksi Maailmojen loput -teoksen ansio on siinä, että se panee pohtimaan omia suosikkiloppujaan. Bret Easton Ellisin Amerikan Psykon protagonisti Pat Bateman istuu juppikavereidensa kanssa klubilla ja katsoo kylttiä, jossa lukee TÄMÄ EI OLE ULOSKÄYNTI. Se kertoo paitsi kirjan päättymisestä myös metatasolla pankkiirisarjamurhaajan suljetusta maailmasta. Lukija ei saa sitä helpotusta, että jokin voisi muuttua.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.