Lahdessa tehdastyöläisperheessä varttunut Heikki Hellman (s. 1955) ei ole noussut uralleen, dosentiksi ja Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päälliköksi akateemisesti sivistyneestä perheestä, vaan on tehnyt niin sanotun luokkaretken. Hän on vasta sukunsa toinen ylioppilas ja sukunsa ensimmäinen yliopistossa opiskellut yhteiskuntatieteiden tohtori. Yhteydenpito sukulaisiin ja nouseminen kulttuuripiireihin ei ollut kovinkaan helppoa näistä taustoista. Lukion loppusuoralla koulussa hyvin menestynyt nuorukainen luki Pertti Hemánuksen kirjan Joukkotiedotus piilovaikuttajana – ja vaikuttui.

– Kirja oli minulle käänteentekevä. Se vaikutti alitajuisesti siihen, että lähdin opiskelemaan Tampereen yliopistoon tiedotusoppia. Kulttuuritoimittajan työstä en tiennyt siinä vaiheessa juuri mitään, mitä nyt tunsin pari Etelä-Suomen Sanomien kulttuuritoimittajaa. Toimeni kulttuurin parissa oli lähinnä huhkimista Nostoväkinäyttämön roudarina, silloinen tyttöystäväni nimittäin näytteli kyseisessä teatterissa, Hellman kertoo.

Hellmanin opiskelu huomattavaa luokkanousua tarjonneessa Tampereen ”punaisessa” yliopistossa osui poliittisesti kiihkeälle 1970-luvulle.

– Tuota aikaa on demonisoitu ehkä liikaakin taistolaisaikana, mutta se oli äärimmäisen kiinnostavaa ja vireää aikaa, ja Tampereen yliopisto oli oikein hyvä opiskelupaikka monin tavoin. Liikuin taistolaisjengin liepeillä, vaikka en suoranaisesti siihen kuulunutkaan. Lähes kaikki lähimmät opiskelutoverini olivat taistolaisia. Opiskeluvuosinahan identiteetti varsinaisesti muodostuu. Silloin hahmottuu mitä haluaa, mikä kiinnostaa ja mihin haluaa suuntautua.

– Tuolloin kehkeytyi ajatus siitä, että voisin työskennellä jotenkin kulttuurijournalismin parissa. En opiskellut erityisemmin mitään ”nautintoaineita” draamakirjallisuutta lukuun ottamatta. Keskityin kaikkeen typerään kuten kunnallispolitiikkaan varmistaakseni, että valmistumisen jälkeen ylipäänsä saa työpaikan, Hellman sanoo.

Koin olevani etuoikeutettu, sillä sain kokea kulttuurijournalismin kulta-ajan, jolloin resurssit lisääntyivät, kulttuurisivujen määrä kasvoi ja meille annettiin vapauksia.

Valmistuttuaan Hellman toimi vuoden assistenttina yliopistolla, jonka jälkeen kesätoimittajaksi Helsingin Sanomiin päässyt toimittajanalku kutsuttiin lehden kulttuuritoimittajaksi. Hän ei varsinaisesti ollut minkään taiteenalan asiantuntija, mutta omasi toimituksellista osaamista. Kulttuuriuutisten ja -juttujen kirjoittaminen sujui. Kritiikkejä syntyi lähinnä tietokirjallisuudesta. Marja Niiniluodon jäädessä eläkkeelle vuonna 1984 Hellmanista leivottiin uutispäällikkö. Pekka Tarkka toimi tuolloin kulttuuritoimituksen päällikkönä. Tarkan vetäydyttyä tehtävästä tuli Hellmanista hänen seuraajansa syksyllä 1989, jolloin lehti täytti sata vuotta.

– Koin olevani etuoikeutettu, sillä sain kokea kulttuurijournalismin kulta-ajan, jolloin resurssit lisääntyivät, kulttuurisivujen määrä kasvoi ja meille annettiin vapauksia. Saimme toimia autonomisesti ja tehdä halumaamme kulttuurijournalismia. Työmme sisältöjen perään ei huudeltu, kulttuuritoimittajiin luotettiin, kunhan vain teimme työmme hyvin ja pysyimme annetun budjetin raameissa, Hellman kiittelee.

Avustajia lehdessä oli kymmenittäin, osa kirjoitti juttuja lähes päivittäin, jotkut kerran vuodessa taiteenalasta ja asiantuntijuudesta riippuen. Suuri osa avustajista oli jo vanhastaan Helsingin yliopiston väkeä. Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus olikin välillä kuin yksi yliopiston laitos.

Hellmanin aloittaessa työnsä kulttuuritoimituksessa työskenteli parikymmentä täysipäiväistä kulttuuritoimittajaa, hänen lopettaessaan jo melkein neljäkymmentä – silloin kulttuuriosaston alaisuuteen olivat siirtyneet myös elokuvatoimittajat, radio- ja tv-sivut sekä henkilösivut.

Uudenlaisia paineita ilmaantui 2000-luvun alkuvuosina, kun SanomaWSOY:ssa alkoivat puhaltaa konsernituulet ja lehden johto alkoi määrätietoisesti uudistaa lehteä. Kulttuurin kohdalla se tarkoitti pyrkimystä lisätä toimituksen ja vähentää avustajien valtaa. Hellmanin mukaan se vähensi myös kulttuuritoimituksen omaa autonomiaa, koska kulttuuritoimituksesta tuli uutislehden elimellinen osa.

Vuonna 2006 Hellman siirtyi reportteriksi lehden sunnuntaitoimitukseen. Kulttuurin esimiehenä häntä seurasi Saska Saarikoski.

– Tunnen kuitenkin olevani etuoikeutettu. Ehdin työskennellä niin monien legendaaristen kulttuuritoimittajien kanssa, Hellman toteaa.

– Ehkä tärkein kaikista oli ”kobrista vanhin ja valkoisin”, karismaattinen Marja Niiniluoto. Hän perusti kulttuuritoimituksen 1960-luvun puolivälissä ja oli minua paljon varhaisempaa sukupolvea, mutta nuori ja valpas mieleltään. Hän saattoi sanoa sanan tai pari, mutta ylipäätään antoi meidän tehdä, mitä lystäsimme. Marja oli äitee” jota kaikki arvostivat. Hän puolusti aina omaa toimitustaan ja suodatti valtaosan ulkoisista paineista niin, ettemme välttämättä edes kuulleet niistä. Marjasta leivottiin Helsingin yliopiston kunniatohtori ansioistaan kulttuurijournalismin kehittäjänä.

– Pekka Tarkka oli pitkään läheinen työtoveri ja tärkeä esikuva kirjoittajana. Arvostin paljon hänen terävää kirjoitustyyliään, joka oli hyvin ekonominen ja modernistinen. Minua nimitettiinkin Pikkutarkaksi. Suurimmat erimielisyytemme johtuivat siitä, että pidin muun muassa populaarikulttuurista ja halusin nostaa sitäkin esille kulttuurisivuilla. Tarkka ajatteli eri lailla ja suhtautui vaatimuksiin laajentaa kulttuurisivujen ilmettä pisteliäästi. Pekan oli vaikea nähdä taiteellista merkitystä muussa kuin perinteisissä taiteissa, siis kirjallisuudessa, klassisessa musiikissa, kuvataiteessa ja teatterissa. Arvomaailmamme eivät kaikilta osin kohdanneet, vaikka toisiamme arvostimmekin.

Minua nimitettiinkin Pikkutarkaksi.

Pekka Tarkka julkaisi tänä syksynä muistelmansa, kirjan Onnen Pekka (Otava). Siitäkin käy ilmi, että Tarkka oli toimituksensa kanssa usein napit vastakkain. Kun kulttuuritoimitus helmikuussa 1986 piti vetäytymisseminaarin Tukholmassa, yön tunteina tunnelmat kiristyivät. Tarkka hermostui väkeensä ja ilmoitti erottavansa melkein koko toimituksen.

– Se ei tainnut olla edes ainoa kerta, mutta palattuamme kotiin me palasimme myös töihin hyvässä järjestyksessä, Hellman muistelee.

– Pekan kohdalla muistetaan usein vain se, kuinka hän nosti osaston pääjutuksi aina kirjallisuusjutun. Tosiasiassa Pekka oli kuitenkin taitava journalisti. Hän ihaili ruotsalaisia ja brittiläisiä lehtiä ja uudisti kulttuurisivuja monella tapaa. Hän toi sivuille pikku-uutiset, uusia palstoja, ajankohtaisuutta. Ei hän mikään kapeakatseinen kirjallisuusmies ollut ruoria pyörittäessään. Hän toi editoriaalista ajattelua toimitukseen – ja se aiheutti tietysti törmäyksiä.

Hellman korostaa sitä, kuinka tavattoman paljon heidän omien alojensa kiteytynyttä asiantuntemusta Tarkkaan, Jukka Kajavaan, Seppo ”Mätämuna” Heikinheimoon, Kirsikka Moringiin, Markku Valkoseen, Leena Maunulaan ja moniin muihin Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajiin henkilöityi.

– Hehän olivat nähneet, kuulleet tai lukeneet lähes kaiken omaan alaansa liittyvän. Tätä kaipaan, kun seuraan nykyistä kulttuurijournalismia ja kritiikkiä. Samanlaista asiantuntemusta ja kykyä sen ilmaisemiseen sekä kirjoittamisen taitoa ei nyt oikein löydä. Nykyään kritiikki ja kulttuurijournalismi kärsii fanittamisesta. Taidetta käsitellään kapea-alaisesti pääsemättä sen yli tai ohitse laajempiin yhteyksiin, Hellman suree.

– Seppo Heikinheimo kirjoitti muutaman ystävällisen sanan minusta kirjassaan Mätämunan muistelmat. Tulin hänenkin kanssaan hyvin toimeen, vaikka hän oli todella ristiriitainen henkilö. Työtoverina hän oli arvaamaton ja hankala, mutta ihmisenä parhaimmillaan valloittava, pahimmillaan taas silkkaa painajaista. Kun hänen mielialansa alkoivat vaihdella yhä jyrkemmin, yhteistyö kävi yhä hankalammaksi. Olin virkavapaalla, tekemässä väitöskirjaa, kun tieto hänen itsemurhastaan kantautui toimitukseen. Sen täytyi olla toimitukselle raskas hetki, vaikkei lopulta yllätys.

30 vuotta Helsingin Sanomien palveluksessa riitti Hellmanille ja hän palasi opinahjoonsa Tampereen yliopistoon, jossa toimi journalistiikan vierailijaprofessorina vuodet 2008–2009 ja vuodesta 2011 alkaen Viestinnän, median ja teatterin yksikön (CMT) johtajana.

Vierailijaprofessorina hän opetti tutkivaa kulttuurijournalismia. Tämä sekä Aamulehden silloisen päätoimittajan, nykyään EVAn johtajana toimivan Matti Apusen paljon keskustelua herättänyt ja kulttuuriväkeä tuohduttanut kolumni Kulttuurijournalismi in memoriam innostivat Hellmanin tutkimaan kulttuurijournalismia yhdessä alasta sittemmin väitelleen Maarit Jaakkolan kanssa.

Kulttuurijournalismissa käytetään rikkaammin ja monipuolisemmin journalismin keinoja kuin aikaisemmin.

– Kulttuurijournalismissa käytetään rikkaammin ja monipuolisemmin journalismin keinoja kuin aikaisemmin. Tässä suhteessa kulttuurijournalismin taso on parantunut. Kulttuuritoimituksissa on nykyään journalisteja, jotka kirjoittavat hyvin ja kiinnostavasti ja rakentavat juttunsa taiten. Yksinkertaisesti nykyään meillä on parempia kulttuuritoimittajia kuin aikaisemmin.

– Uutistoimittaja toimisi epäprofessionaalisesti, jos hän sitoutuisi intohimoisesti aiheisiinsa, kulttuuritoimittajan intohimoa pidetään suorastaan hyveenä, Hellman muistuttaa.

Toisaalta myös yleisjournalismi on viime vuosina muuttunut – ja paradoksaalisesti perinteisen kulttuurijournalismin suuntaan. Kun pahin klikkausjournalismivillitys on onnistuttu selättämään, kaikilta toimittajilta on entistä enemmän alettu edellyttää asiantuntemusta, henkilökohtaista panosta, näkemyksellisyyttä, ja valmiutta subjektiivisiin kannanottoihin.

Nykyisen taidekritiikin tasoa Hellman arvostelee.

– Taiteen kritiikki ei ole kehittynyt, se on kaikkein huonoimmissa kantimissa. Tämä johtuu siitä, ettei kritiikkiä journalismin lajina arvosteta riittävästi sen autonomian murennuttua. Kovaa journalismia perinteisesti suosineissa uutisorganisaatioissa pehmeäksi koettu kulttuurijournalismi jää alistettuun asemaan.

Tästä esimerkin tarjoaa hänen mukaansa vaikkapa STT, jossa kulttuuritoimittajan tehtävät käytännössä lopetettiin muutama vuosi sitten. ”Resurssimme ovat pienentyneet, ja meillä ei ole enää toimittajia, jotka tekevät vain kulttuuria”, päätoimittaja Mika Pettersson selitti tuolloin.

Asiat, joita kulttuuritoimittajat nostavat lehdissä esiin eivät välttämättä ole relevantteja taiteen kannalta, vaan jonkun aivan muun, esimerkiksi julkisuuden ja markkinoiden.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitusta kutsuttiin aikoinaan monimielisesti Häkäläksi. Se oli aivan oma maailmansa, henkisesti erillään muista toimituksista, mutta yhteydet taiteen kenttään toimivat elimellisemmin kuin nykyään.

– Ennen oltiin taiteen kentän edustajia lehdessä, nyt ollaan journalismin edustajia taiteen kentällä. Tässä piilee se vaara, että ne asiat, joita kulttuuritoimittajat nostavat lehdissä esiin eivät välttämättä ole relevantteja taiteen kannalta, vaan jonkun aivan muun, esimerkiksi julkisuuden ja markkinoiden.

– Kulttuurijournalismissa kirjoitetaan aivan liikaa kaikesta muusta kuin taiteesta sinällään, taiteen substanssin kustannuksella. Kriitikoista ja kulttuuritoimittajista on tullut kauppiaita, jotka kouhkaavat taiteen menestyksen ja markkinoiden puolesta. Taidetta ei tuoda niinkään esiin sen sisällön vaan sen menestyksen kannustamana. Tämä on taiteen kannalta aivan turhaa, kyllähän menestysteokset joka tapauksessa pääsevät esille mediassa.

Hellmania huolestuttaa, että kritiikeissä taiteen tuntemuksen ja sen tuomien kokemusten vähäisyys korvataan aivan liian usein tyhjyydellä.

– Usein itsevarmuus ja sanomisen palo korvaavat kokemuksen tuoman valmiuden arvostelujen kirjoittamiseen. Voisiko sanoa sivistymättömyys. Ei kyetä kontekstoimaan kulloistakin teosta, ja lukijalle kohdistettu informaatio ja arvottaminen jäävät usein luvattoman vähäisiksi. Tosin eihän kovin nuorilla kriitikoilla tietenkään voi olla kokemusten mukanaan tuomaa syvällisempää taiteen tuntemusta. Kriitikon pitäisikin olla vähintäänkin yli viisikymmentävuotias, Hellman vitsailee.

Internetiin yhtenä taidekritiikin julkaisualustana Hellman suhtautuu mahdollisuutena, mutta ei pulmattomana. Suurin ongelma on, kuinka löytää asiantunteva ja hyvä kritiikki verkon viidakosta. Yllättäen Hellman on sitä mieltä, että alati laajeneva verkkokirjoittelu, jossa kuka tahansa voi esittää mielipiteensä mistä tahansa, myös taiteesta, koituu lopulta lehtikritiikin hyväksi. Sillä mitä enemmän hälyä, sitä tärkeämpää on, että lehdistä voisi lukea ammattitaitoisesti kirjoitettua, asiantuntevaa kritiikkiä – jos sitä vain kirjoitettaisiin.

– Hyvän kritiikin pitäisi olla samalla tavoin ammattimaista ja luotettavaa kuin mikä tahansa muu hyvä journalismi. Juuri tässä, ansaitussa luotettavuudessa, on printtimedian voima. Aina löytyy lukijoita, jota haluavat syvempää tietoa ja arvioita myös taiteesta, vaikka hieman pessimistisesti kritiikin tulevaisuuteen suhtaudunkin. Kaikki se, mikä on ollut arvokasta ja hyvää, tuntuu menettävän asemansa nykyisessä markkinavetoisessa hälinässä, myös laatujournalismi. Muun muassa Yleisradiolle on käynyt niin.

Heikki Hellman on tehnyt pitkän ja komean uran kulttuurijournalismin parissa toimittajana, kulttuuritoimituksen päällikkönä, opettajana ja tutkijana rakkaudesta kulttuuriin.

– Kyllä minä olen sielultani yhä journalisti ja tutkijanakin ikään kuin journalismin kentällä. Pyrkimyksenäni on aina ollut tehdä osaltani jotain kulttuurikentän hyväksi. Tuoda esille taiteen sisältöjä itseisarvoisesti ilman mitään kaupallisia intressejä. Minun tehtäväni ei ole tuottaa vähäistäkään hyvää Suomen kauppataseelle, mutta sitäkin enemmän taiteelle ja kulttuurille ylipäätään. Sillä niiden kautta voimme hahmottaa elämäämme paremmin.

 

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Jaa artikkeli:Share on Facebook740Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone