Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 3/2014.

 

Aina kulttuurikritiikki ei hyväile. Silloin taiteilijaa sattuu ikävästi, vaikka piti koskettaa kivasti tai ymmärtää viisaasti.

Kritiikin tulisi olla ainakin rakentavaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kriitikon pitäisi suurin piirtein toistaa se mitä taiteilija on teoksella tarkoittanut. Teoksen tulkinnalta toivotaan ennakkoluulottomuutta, mutta avoimuus ei ulotu tulkinnan sävyyn, jonka tulisi olla kunnioittava, vähintään lempeä. Tämä on ymmärrettävää. Kukapa nyrkistä haluaisi. Samalla täytyy ymmärtää, että taiteilija liikkuu alueella, jolla pitää varautua vastaanottamaan mitä tahansa.

Negatiivisessa kritiikissä sen sijaan kiinnitetään huomiota siihen, mitä taiteilija ei tarkoittanut, mutta mikä on silti kaikkien nähtävissä. Ja niin suuret ajatukset voivatkin paljastua valtaviksi latteuksiksi, kauniiksi tarkoitettu kitschiksi, ylevä banaaliksi, herkkyys herkistelyksi jne. Negatiivinen kritiikki on laadun tarkkailua.

Haukkuminen on niin helppoa, sanotaan. Päinvastoin. Kielteistä kritiikkiä joutuu perustelemaan myönteistä enemmän.

Usein kuulee, että tyly kritiikki voi tehdä kertaheitolla tyhjäksi vuosien työn. Kriitikon tehtävänä ei ole kuitenkaan arvioida taiteilijan uurastusta, vaan työn lopputulos. Rahoittajat laskekoot työtunteja.

Latistava kritiikki loukkaa taiteilijan tunteita, parahdetaan. Joku voi loukkaantua, toinen ei. Tai sitten ajatellaan, että lyttäävällä kriitikolla on paha mieli ja hän haluaa kostaa jotain. Molemmissa tapauksissa taiteen tekeminen ja sen arviointi palautetaan yksilöiden tunteisiin. Silloin ohitetaan taide. Jää myös ymmärtämättä, että kritiikin kohteena ei ole taiteilija, vaan taideteos.

Tunneargumentti saattaa sumentaa myös kriitikon. Toimittaja Ville Blåfield kertoi Nyt-liitteen kolumnissaan tavanneensa taiteilijan, jota Blåfieldin kritiikki oli satuttanut. Tieto tästä satutti puolestaan Blåfieldiä. Kolumnista tuli katumusharjoitus: kriitikkokin voi kasvaa ihmisenä ja tunnistaa sanojensa murhaavan tehon, vähän niin kuin supersankarikin katuu, jos on erehtynyt käyttämään voimiaan väärin.

Se, että joku pitää taiteilijaa lähtökohtaisesti liian heiveröisenä kestämään kritiikkiä, ei kieli inhimillisyydestä, vaan liian heiveröisestä ihmiskuvasta.

Pitää myös muistaa, että murskakritiikki ei ole viimeinen sana. Taiteilijalla on aina mahdollisuus antaa takaisin kritiikin kritiikkinä. Sitä voisi esiintyä enemmänkin.

Se, että joku pitää taiteilijaa lähtökohtaisesti liian heiveröisenä kestämään kritiikkiä, ei kieli inhimillisyydestä, vaan liian heiveröisestä ihmiskuvasta.

Negatiivisella kritiikillä on positiivisia arvoja.

Se palauttaa todellisuuteen. Tyrmäyskritiikki muistuttaa itsetyytyväiselle taiteilijalle, että olisi korkea aika lopettaa älyllinen laiskottelu ja ryhdistäytyä.

Nykyisessä ummehtuneessa pakkosuopeuden ilmapiirissä tyrmäävä kritiikki voi olla raikkaan tuulahduksen paikka. Se on yritys ylittää ainakin hetkeksi jokapäiväinen tylsistyminen.

Negatiivinen kritiikki voi olla pahaksi teokselle, johon se kohdistuu, mutta hyväksi taiteelle. Se voi olla jopa taiteen pelastus.

Kriitikko ei ole taiteilijan tukihenkilö, kustannustoimittaja, valmentaja, kaveri tai syli. Kritiikki ei ole kriitikon ja taiteilijan vuoropuhelua. Kritiikki on kasa väitteitä, joilla yritetään valistaa ja viihdyttää yleisöä. Liikaa sitäkään huomioimatta.

Ja jotta totuus ei unohtuisi, niin negatiivisuus ei kerro vielä mitään kritiikin tasosta. Kielteinenkin kritiikki voi olla aneemista, löperöä ja ohiampuvaa. Silloin kriitikon pitää skarpata. Taiteilija ja lukijat ansaitsevat parempaa.

Kriitikonkaan ei pidä kuvitella liikoja vaikutusvallastaan. Aina on se mahdollisuus, että iskeväksi aiottu kritiikki ei tyrmääkään muita kuin kriitikon itsensä.

 

Kirjoittaja on freelancekirjallisuuskriitikko.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone