KAISU MIKKOLA 1942-2018.

Tämä teksti on julkaistu aiemmin SARVin Kriittinen piste -vuosikirjassa (2018, toim. Ville Hänninen).

 

Sanomalehti Kalevan kulttuuritoimituksen päällikkö emerita Kaisu Mikkola lipuu viehättävään oululaiskahvilaan. Kun Mikkola on sukeutunut näyttävästä turkista, muhvista ja muista tamineista, päähine pysyy tiukasti korvilla. Sillä kuten kaikilla hänen toimillaan on merkityksensä.

Vuolaan puheensa alkajaisiksi Oulun yliopiston kunniatohtori vetäisee juttua ihan hatusta, kunnes päätyy paljastamiinsa taideväärennöksiin. Kauniin venäläishatun mallin Mikkola kaappasi Ilja Glazunovin maalauksesta Taidehallin näyttelyssä. Myöhemmin hän tarkensi mallia Glazunovin teosten näyttelyssä Oulussa ja huomasi niiden olevan väärennöksiä.

Keskustelu kääntyy Suomen kuninkaan sata vuotta sitten suunniteltuun kruunuun, jonka alkuperäisen mallin Mikkola monien vaiheiden jälkeen jäljitti. Kun pääkappaleet on käsitelty, pääsemme puhumaan hänen komeasta urastaan.

Valtakunnallisesti tunnetulla Mikkolalla on ollut vahva rooli suomalaisen kulttuurin kentällä. Hän oli maamme ensimmäisiä maakunnallisia kulttuuritoimittajia, joka perusti Kalevaan kulttuuriosaston viisikymmentä vuotta sitten. Uransa alusta lähtien hän nosti esille erityisesti Pohjois-Suomen taidetta niin paikallisten lukijoiden kuin valtakunnalliseenkin tietoisuuteen.

Näyttävästi ja tyylikkäästi pukeutuvan, uljasryhtisen Mikkolan kiinnostus taiteeseen, estetiikkaan ja kulttuuriin kumpusi käsityöläissuvun perintönä. Hänen isoisänsä ja isänsä olivat räätälimestareita. Äidin puolelta hän polveutuu vanhasta, kittiläläisestä Junttiloiden kanttorisuvusta, joka on kunnostautunut kuvataiteenkin kentillä. Mikkolan veli, Juhani Tuominen on taiteilija ja hänen puolisonsa on kuvataiteilija Matti Mikkola. Myös heidän Antti-poikansa on saanut kuvataidekoulutuksen.

Kriitikon työnsä Mikkola aloitti jo tyttölyseoaikoina kirjoittamalla Oulun Teini -lehteen kuvataidekritiikkejä. Sittemmin hän sai toimitusharjoittelijan paikan oululaisesta Liitto-lehdessä ja myöhemmin Kalevasta, jonne opintojen jälkeen jäi.

Varsinaiset kulttuuriosastot vakiintuivat suomalaisiin sanomalehtiin vasta 1960-luvulla. Mikkolan työ kulttuuriosaston perustajana sujui myötätuulessa. Lehden silloinen toimitusjohtaja Aaro Korkeakivi ymmärsi kulttuurisivujen merkityksen pohjoissuomalaisen kulttuurikeskustelun virittäjänä, ja Mikkola sai käyttöönsä hyvät resurssit. Seurauksena lehden kulttuurisivut kukoistivat ja saivat lukijoita myös etelän maalikylistä.

Kulttuuriväki arvosti Kalevan kulttuurisivuja, ja kritiikkeihin tartuttiin hanakasti. Kalevaa tilattiin vaihtoehtona ja täydentämään Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen kulttuuriantia. Mikkolan johdolla Kalevan kulttuurisivuja toimitettiin kunnianhimoisesti ja raikkaasti, tuolloin vielä marginaalissa rämpivät taiteenlajitkin huomioiden, jyvät akanoista seuloen. Kaleva oli edelläkävijöitä arkkitehtuuri- ja lastenkulttuurikritiikin sekä kiistellyn alakulttuurin ruotijana.

Myös Viron kulttuuri, pohjoinen estofilia oli hyvin esillä. Mikkola toimi muun muassa Runon Siltaa Ouluun järjestävän työryhmän puheenjohtajana ja palkkasi kulttuuriosaston kolumnisteiksi Lennart Meren ja Jaan Kaplinskin.

Räväkät kolumnistit aiheuttivat päänvaivaa lehden johdolle. Pahimmillaan tilanne kärjistyi niin, että lehden päätoimittaja irtisanoi kaikki Mikkolan palkkaamat kolumnistit. Yksi legendaarisimmista oli Hannu Taanila. Hänen kanssaan Mikkola joutui leivättömän pöydän ääreenkin, kun Taanila rohkeni kirjoittaa, että poliisi lyö. Kemin poliisit tekivät rikosilmoituksen kunniansa loukkaamisesta, vaikkei Taanila heihin viitannut, vaan Helsingin tinanappeihin.

Puolustin pohjoissuomalaisia taiteilijoita ja tapahtumia, varsinkin silloin, kun olin varma, että he ovat parempia kuin muut, tai ainakin yhtä hyviä.

Pitkän uransa aikana Mikkola ehti rekrytoida liudan eri taiteen alojen nuoria nousevia kriitikoita lehden avustajiksi. Erityisen hankalaa oli löytää arkkitehtuurin, Mikkolan sydämenasian, kriitikoita. ”Useimmat arkkitehdit olivat rakentamisen hulluina vuosina jäävejä arvostelemaan toistensa töitä, ja tienasivat paljon paremmin suunnittelemalla gryndereiden ehdoilla taloja kuin kirjoittamalla kritiikkejä”, Mikkola kertoo.

Hänen ensimmäinen alaisensa kulttuuritoimituksessa oli Kari Karemo, Ylen mainion toimittajan Tuomas Karemon isä. Karemo marssi Kalevaan tuomaan vastinetta tuolloin Suomussalmella opettajan työskennelleen runoilijan Risto Ahdin kritiikkiin. Kävi ilmi, että Karemo tunsi erinomaisesti dekkarit ja sarjakuvat. Myöhemmin selvisi, että hän oli loistava ja hauska musiikkikriitikkokin. Mikkola usutti Karemon sellaisiinkin kulttuuritapahtumiin, joita ei aikaisemmin oltu huomioitu Kalevassa, puhumattakaan etelän lehdistä.

Karemo sai luvan mennä syrjäiseen Kuhmoon, jossa viriteltiin kamarimusiikkiin keskittyvää festivaalia Seppo Kimasen tuolloin utooppiselta vaikuttaneesta ideasta. Kaleva oli ensimmäinen lehti, jossa Kuhmon kamarimusiikki nostettiin esille. Karemo ehti kirjoittaa sieltä arvosteluja usean vuoden ajan, ennen kuin Helsingin Sanomien Seppo Heikinheimo ehätti paikalle.

Karemo kuten myöhemmin muutkin Kalevan kriitikot saivat ideoida ja kirjoittaa arvostelunsa vapaasti Mikkolan olkapäähän nojaten. Lehden kulttuuriosaston kukoistukseen kiinnitettiinkin huomiota, ja Mikkolaa houkuteltiin vuosikymmenten aikana etelän valtalehtiin, muun muassa Aamulehden kulttuuriosaston päälliköksi. Hän kuitenkin noudatti kutsumustaan pohjoissuomalaisen kulttuurin esiintuojana eikä pitänyt meteliä etelän median kutsuhuudoista.

Mikkolasta oli tärkeää pitää esillä ja puolustaa pohjoisen taiteilijoita, muun muassa Timo K. Mukkaa ja Kalervo Palsaa. Mikkola kiinnitti aikanaan huomiota myös tuolloin vielä täysin tuntemattomaan Kristian Smedsiin. Hän katsoi tiitteränä esityksiä jo silloin, kun Teatteri Takomon esityksissä oli enemmän väkeä näyttämöllä kuin katsomossa.

”Testasin Smedsin ajattelua palkkaamalla hänetkin Kalevan kolumnistiksi. Puolustin pohjoissuomalaisia taiteilijoita ja tapahtumia, varsinkin silloin, kun olin varma, että he ovat parempia kuin muut, tai ainakin yhtä hyviä. En esimerkiksi epäröinyt nostaa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon esiraadissa ehdokkaaksi Erno Paasilinnaa, joka saikin ensimmäisen palkinnon vuonna 1985.”

Finlandia-diktaattorina 2007 Mikkola palkitsi oululaissyntyisen Hannu Väisäsen Toiset kengät. Väisänen oli Mikkolan työuran aikana ollut Kalevan kulttuuriosaston kolumnisti, ja etukäteen metelöitiin, että Mikkolan kädet ovat sidotut. Tekeepä hän niin tai näin, kohu nousee. Tämä ei olisi Mikkolaa vähemmän voinut kiinnostaa. Palkintopuheessaan hän ironisesti näpäytti, että eihän siitäkään koskaan nurista, kun helsinkiläinen valitsee voittajaksi helsinkiläisen.

Pohjoissuomalaisen kulttuurin esille tuominen ei rajoittunut Kalevaan. Mikkola antoi muutenkin äänensä kuulua tärkeiksi pitämissään asioissa. 1970-luvun alussa hänet pyydettiin Suomen Kulttuurirahaston komiteaan, joka kehitti kulttuurijournalismin koulutusta. Työnsä ohella hän oli Sanomalehtien liiton järjestämän valtakunnallisen sanomalehtikoulun komitean jäsen. Se pyrki edistämään lehtien lukutaitoa ja tunnetaan parhaiten koulujen sanomalehtiviikoista. Hän toimi myös Taiteen keskustoimikunnassa ja näyttämötaidetoimikunnan puheenjohtajana.

Tinkimättömänä kriitikkona tunnettua Mikkolaa on luonnehdittu tunteita herättäväksi tahtonaiseksi, ja sellainen hän toden totta on. Kaikkia ei ole miellyttänyt taipumus turhamaisuuteen ja diivan elkeet. Hän ei ole asettunut sivurooleihin vaan on määrätietoisesti pyrkinyt olemaan ykkösvaikuttaja.

Mikkola on herättänyt närää antaessaan ymmärtää, että jokin kollega tai asia ei miellyttänyt. Pahat kielet ovat väittäneet hänen aika ajoin kohottaneen itsensä kulttuuritoimituksen kirkkaimmaksi tähdeksi tai moittineet eläkkeellä kirjoitettuja kolumneja kaunaisiksi tilityksiksi menneistä ja luopumisen tuskasta. Mikkola ei moisesta piittaa vaan täräyttää entistä syvemmällä rintaäänellä, että Kalevan nykyinen kulttuuriosasto on näivettynyt, eikä aiheuta minkäänlaista debattia.

”En minä työssäni kenenkään yksityisyyttä ja motiiveja pohtinut vaan keskityin taiteeseen ja kulttuurin ilmiöihin. Mutta kyllähän minulla itsepäisenä ihmisenä oli erimielisyyksiäkin viiden eri päätoimittajan kanssa. Potkuja rapisi tuon tuosta, mutta aina he minut takaisin houkuttelivat. Tuolloin talossa teknisenä johtajana ja kulttuuriosaston kolumnistina toiminut Antti Tuuri aina kyseli, miten on potkujeni laita. Ei niiltä nimittäin välttynyt hänkään”, Mikkola kertoo huvittuneena.

Edesmenneiltä tonkineesikissoiltaan hän sanoo oppineensa paljon suhteessa persoonaansa, negatiiviseen palautteeseen ja ylipäätään elämään. ”Kissojen elämänasenne ja suhteellisuudentaju ovat kadehdittavia. Ne osaavat vetäytyä omaan ylvääseen rauhaansa välittämättä vähääkään, vaikka tuli vähän möhlittyäkin. Kissat viis veisaavat, mitä niiden tekosista meuhkataan. Ne eivät myöskään mielistele ketään, mutta jos ne jostakusta pitävät, niistä saa mitä hurmaavimpia, rakkaita ystäviä.”

Lehtien palstoilla tilaa saavien taiteilijoiden ja kulttuurihenkilöiden pitää olla kauniita ja kaikin puolin edustavia tai lähes kylä- ja umpihulluja.

Nuoria Mikkola kannustaa hakeutumaan kriitikon uralle vain, mikäli heillä on intohimoa kirjoittaa ja nostaa esille itselleen tärkeitä asioita. Kriitikon on seistävä sanojensa takana ja pystyttävä perustelemaan arvostelunsa, kirjoittipa hän miten hyvänsä.

Kritiikin ja kulttuurijournalismin nykytila ei emeritalta juuri kiitosta saa. Hän on harmissaan, että Pohjois-Suomen entisenä valtalehtenä tunnettu Kalevakin on kulttuurin osalta vain lähinnä Oulun tapahtumiin keskittyvä paikallislehti. Samat kritiikit julkaistaan kaikissa Lännen Median lehdissä.

”Lehtien monopolisoitumisen myötä moniäänisyys on kadonnut. Toitotetaan, että enää ei ole olemassa yhtenäiskulttuuria, joten entisenlaiseen kulttuurijournalismiin ja kritiikkiin ei ole paluuta. Kulttuurijournalismi on pakotettu ennalta arvattaviin kaavoihin. Tekstit ovat lyhentyneet ja kuvat suurentuneet. Henkilökeskeiset jutut ovat jättäneet jalkoihinsa analyyttisen kulttuurijournalismin ja kritiikin. Surkeinta on, että lehtien palstoilla tilaa saavien taiteilijoiden ja kulttuurihenkilöiden pitää olla kauniita ja kaikin puolin edustavia tai lähes kylä- ja umpihulluja.”

Mikkolan mukaan nykyään ei kirjoiteta siitä mitä tehdään, vaan siitä kuka tekee. ”Kriitikoiden pitäisi etsiä ja nostaa marginaalissa olevia taiteilijoita ja taidetta esille silläkin uhalla, että oma maine kärsii. Hillitön varovaisuus ei hyödytä ketään. Kulttuuriosasto voisi olla lehti lehdessä, eikä piitata julkaisijoiden suppeista taidenäkemyksistä.”

Mikkola jäi eläkkeelle vuonna 2005 ja nimitettiin SARVin kunniajäseneksi vuonna 2012, mutta on ollut sen jälkeenkin monessa mukana ja kirjoittanut kritiikkejä ja kolumneja muun muassa Parnassoon ja Teatteri-lehteen. Nyt lehtityö on jäänyt, mutta Mikkola on entisenlaisella tarmolla ollut elvyttämässä oululaista Merikoskikerhoa, joka edistää pohjoisen kulttuuria ja taidetta keskustelu-, esitelmä- ja taidetilaisuuksilla. ”Toimimme kulttuurin nopean toiminnan joukkoina. On tärkeä tunnistaa, mihin ihminen kulttuurisesti kuuluu ja mikä tuntuu omalta.”

Edesmennyt Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi totesi aikoinaan: ”Kaisu on pohjoinen luonnonvoima, aktiivinen, räväkkä ja näkemyksellinen. Hän oli legenda jo 1980-luvun lopulla, kun aloittelin kirjallisuuskriitikkona.”

Laittamattomasti sanottu.

 

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Jaa artikkeli:Share on Facebook31Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone