Kritiikin Uutisten kevään teemoista yksi on läsnäolo: Läsnäolon kaipuu on tosiasia, mutta läsnäolon välttämättömyys on sekin yksi hyvinvoinnin ehdoista. Pandemian aiheuttama digitaalinen kulttuurikorvaushoito näyttää tällä hetkellä olevan juuri sitä itseään, korvaushoitoa.
Kritiikin Uutisten syksyn aloittaa Ville Hämäläinen kritiikillään Ellun Kanojen antologiasta Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle. Kun pohditaan lukemisen tulevaisuutta, silloin tuskin voi välttää hyväsome–pahasome -dialektiikkaa, ja juuri sitä Hämäläinenkin tekstissään käy läpi. Aiheen parissa painitaan muutenkin Kritiikin Uutisten alkusyksyn tarjonnassa.
70 vuotta täyttävän SARV:n eli Suomen arvostelijain liiton juhlavuosikirja Kritiikin ääniä alkaa presidentti Tarja Halosen kannustavilla sanoilla. Ponteviin sanoihin kätkeytyy niin suuri viisaus, että saattaisi kuvitella presidentin itsekin hurahtaneen kritiikin tekijöiden joukkoon pitkän työuransa aikana.
Eikö jo toinen niistä askelmista, jotka virittävät ihmisolennossa kiinnostuksen taiteeseen ja kulttuuriin, ole kriitikon näkökulma? (Nimitettäköön ensimmäistä lumoutumiseksi.) Vaikka kaikista meistä ei tule ammattikriitikoita, kuten ei myöskään ammattitaiteilijoita, jokin yliyksilöllinen vaisto ihmisessä viettää siihen suuntaan. Tämän voimavaran kultivoiminen on kulttuurin, niin taiteen kuin sen kritiikin, yksi tehtävä.
Tapaamme Ville Hännisen (s. 1976) kanssa Ravintola Kirkukissa Helsingin Puotinharjussa. Ei ole sattumaa, että hän valitsi kohtaamispaikaksi tämän, rappeutuneessa, entisessä ostoskeskuksessa olevan etnisen ravintolan. Hänninen kun mieluusti hakeutuu syrjään, marginaaleihin. Niin myös kriitikkona, freelance-toimittajana ja tietokirjailijana.
