Tapaamme Ville Hännisen (s. 1976) kanssa Ravintola Kirkukissa Helsingin Puotinharjussa. Ei ole sattumaa, että hän valitsi kohtaamispaikaksi tämän, rappeutuneessa, entisessä ostoskeskuksessa olevan etnisen ravintolan. Hänninen kun mieluusti hakeutuu syrjään, marginaaleihin. Niin myös kriitikkona, freelance-toimittajana ja tietokirjailijana. Ajan patina rappeutuvissa rakennuksissa kuten taiteessakin kiehtoo ja kiinnostaa huononlaisesti väliaikaisrakennelmaa muistuttavassa nykyajassa viihtyvää Hännistä.

Hännisen ammatillinen identiteetti rakentuu vahvasti kirjallisuuden, sarjakuvien, pilakuvien, monenmoisten käyttökuvien ja kansitaiteen loputtoman kiinnostavaan tutkimiseen ja tulkintaan kulloisenkin ajan kulttuurihistorialliset ja yhteiskunnalliset murrokset huomioiden.

– Nuoresta pitäen minua ovat kiinnostaneet asiat ja ilmiöt, jotka eivät ole saaneet huomiota. 1990-luvun lopussa aloittamani kriitikontyön alkuvaiheista alkaen nuo marginaali-ilmiöt ja vaihtoehtoisuus – tai pikemminkin muiden sellaisina pitämät ilmiöt – ovat rakentaneet identiteettiäni.

– Minulla oli jo tuolloin tarve puolustaa pieniä, vähemmän huomiota saaneita taiteenaloja. Se on keskeinen osa työtäni edelleenkin, kaunosieluiseksi humanistiksi osoittautuva Hänninen kertoo.

Sittemmin marginaali-ilmiöistä on muodostunut keskeinen tarve ja idea hänen työssään, joskin näkökulmat ovat muuttuneet vuosien mittaan.

Suomen Ateenaksikin luonnehditussa Jyväskylässä kasvanut Hänninen on viihtynyt kirjastojen, antikvariaattien ja kirjakauppojen nurkissa paeten kirjojen ja sarjakuvien maailmoihin pienestä pitäen.

– Viihdyn erinomaisesti kirjastoissa, niissä työskentely on elämyksellisempää kuin työhuoneella tietokantojen tutkiminen. Itäkeskuksen kirjasto, Kaisa-talon kirjasto ja Kansalliskirjasto ovat elämäni tärkeimpiä paikkoja. Keskuskirjasto Oodin kirjastoelämöinnistä olen lähinnä huvittunut. Se hehkutus, että nyt meillä on hieno kirjasto, on huvittavaa verrattuna, vaikka Kaisa-talon kirjaston arkkitehtuuriin ja atmosfääriin.

Tietävätkö sarjakuvien ostajat ostavansa taidetta.

Sarjakuvaan Hänninen on ollut koukussa lapsuudesta lähtien. Sarjakuviin hän kajosi ensimmäisenä monipuoliseksi kehkeytyneellä kriitikon urallaankin haluten tuoda esiin sarjakuvan taiteellisia piirteitä. Johtolankana Hännisellä on ollut ja on puolustaa populaarikulttuurin hyviä piirteitä taiteen kentällä.

– Maailma on noista ajoista muuttunut niin, että kiistely korkean ja matalan välillä ei enää ole relevanttia ainakaan entisellä tavalla. Vuosikausia kausia kestänyt sarjakuvan legitimointi taiteeksi on onneksi saavuttanut pisteen, jossa voin sarjakuvakriitikkona tietoisesti kirjoittaa lajista taiteena, muun muassa Sarjainfon päätoimittajana työskennellyt ja lehteen edelleen kirjoittava Hänninen tyytyväisenä toteaa. Eri asia hänen mielestään on, tietävätkö sarjakuvien ostajat ostavansa taidetta ja lukijat viettävänsä aikaa taiteen parissa.

* * *

Historia ja kirjallisuus ovat aina kiinnostaneet Hännistä. Kirjallisuus huomattavasti syvällisemmin kuin kustannusmaailman hektinen julkaisurumba kevään ja syksyn uutuuskirjoineen tarjoaa.

– Nykyaika on sietämättömän uutuuskeskeinen ja pinnallinen. Vailla suurempaa jeremiadisoimisen halua on pakko todeta, että elämme melko kunniattomassa ja lyhytjänteisessä maailmassa. Esimerkiksi kirjallinen julkisuus kiertyy yhä enemmän Finlandia-palkintorumban ympärille. Tämä vie lähes kaiken tilan vähänkään sävykkäämmältä tai jotain muuta esiin nostavalta kirjallisuudelta.

– Kirja-ala, muukin kuin palkinnon ympärillä aktiivisesti toimiva, on lähtenyt palkintohuuman mukaan pelokkaana ja ahdistuneena. Kirjailijoille palkintoehdokkuus on usein lähes elämän ja kuoleman kysymys toimeentulon suhteen, mutta kovin ahdistavaa pettymyksineen ja keskinäisine kyräilyineen. Suurten palkintojen yhteydessä tämä ilmiö näkyy paljaana ja karkeana.

Ville Hännisen lähtökohdat kriitikkona ja ylipäätään taiteesta kirjoittaessa ovat hermeneuttiset.

– Kirjoitan aina taiteen ja taiteilijan lähtökohdista käsin, teos edellä ja ainakin yritän olla esittelemättä liikaa omaa briljanssiani. Olen kuitenkin vuosien mittaan ”otsoistunut” sen verran, että en enää niin tarkoin karta itseni mainitsemista kritiikeissäni, jos se tuo jonkinlaista kaikupohjaa analyysiin, hän luonnehtii viitaten kriitikkolegenda Otso Kantokorpeen.

Kirjoitan aina taiteen ja taiteilijan lähtökohdista käsin, teos edellä.

Hännisen kriitikoneetos rakentuu sellaisten asioiden ja ilmiöiden esiintuomisesta, joista ei juuri kukaan muu kirjoita. Se on kaunista ja kertoo myös siitä, kuinka idearikas kriitikko pärjää ainaisen valittamisen sijaan median murroksessa.

Edesmennyt Niklas Herlin usutti kriitikoita kirjoittamaan ”niin helvetin hyviä kritiikkejä, että niiden perään huudetaan!” Senkin Hänninen tekee, mutta on myös ilmiömäinen aiheiden etsijä ja löytäjä. Freelancerina hän osaa ryöstöviljellä intohimojaan surutta.

– Pyrin kriitikon ja muussakin kirjallisessa työssäni ottamaan maailman vakavasti ja perehtymään huolellisesti asioihin. Kun on kirjoittanut tarpeeksi pitkään taiteesta, on saavuttanut eräänlaisen henkisen suojan niin, ettei pelkää ottaa maailmaa vakavasti. Suren monien kollegoiden asemaa, jotka ovat joutuneet median nykyisen tilanteen vuoksi nöyrtymään ja tyhmentämään itseään. Ja kyllähän se on itsellekin raastavaa, kun tarjoaa jostain todella kiinnostavaa juttua, eikä sitä huolita syystä tai toisesta.

Tämä on Hännisen mielestä surullista ja kovin vaiettu aihe. Tilannetta on vaikea käsitellä kuulostamatta hurskastelevalta. Isot lehdet ovat luoneet järjestelmän, jossa kuka tahansa on korvattavissa. Toimittajien kierrätys tehtävistä toisiin johtaa helposti siihen, että kukaan ei lopulta erikoistu mihinkään erikoisalaan. Tämä kaventaa analyyttistä tiedonvälitystä myös kulttuurijournalismissa, Hänninen muistuttaa.

* * *

Vaikka nuoren valtiotieteen ylioppilaan opinnot aikanaan keskeytyivät työn viedessä mukanaan, Hännisellä on yhteiskuntatieteilijän mieli.

– Penkoessani käyttökuvia, minua marxilaisittain ajateltuna kiinnostaa erityisesti se, kuinka keskeisesti talous ja tekniikka ovat vaikuttaneet taiteeseen ja ylipäätään estetiikkaan. Tämä ehkä kuulostaa korskealta, mutta kyllä minulla on vakaumus, pyrkimys nostaa kriitikkona ja toimittajana esiin myös minulle tärkeitä yhteiskunnallisia asioita ja ilmiöitä.

Tätä eetosta Hänninen on toteuttanut myös toimiessaan aktiivisesti eri järjestöissä, muun muassa SARVssa ja Journalistiliitossa. Osin velvollisuudesta ja siksi, että hän uskoo yhdessä tekemisen voimaan.

Jarmo Papinniemen ollessa Parnasson päätoimittajana, hän rekrytoi Hännisen maamme ensimmäiseksi kansitaidekriitikoksi. Eikä voi kuin ihmetellä, miten ehtymätön Hännisen Parnasson artikkelisarjassa pöyhimä kansitaiteen aarrearkku on. Jokaisesta Parnassosta löytyy mitä kiinnostavimpia tarinoita ja analyysejä kansitaiteesta ja taiteilijoista. Hänninen kirjoittaa myös kirjallisuuskritiikkejä lähinnä kaunokirjallisuudesta Parnassoon ja Aamulehteen.

– Jotkut rassaavat autoja, minä rassaan kansi- ja muiden kuvituskuvien taustoja. Se on usein melkoista puskemista umpihangessa ja juuri siksi niin kiehtovaa.

Kirjankansitaiteen kaanonista ei oikein voi puhua. Se on tutkijan luonteen omaavasta Hännisestä vapauttavaa virheidenkin uhalla.

Kritiikin tulevaisuuteen Hänninen suhtautuu varovaisen optimistesti.

– Tosiasiassa minulla ei ole hajuakaan, mitä tuleman pitää. Jos rupean arvailemaan, niin saatan mennä aivan harhaan. Maailma on jo tuhottu ja näköalat ovat kaventuneet. Kritiikin suhteen pahimmista voivotteluista on päästy eroon. Toivon ja uskon, että lähivuosina nuoret kriitikot tuovat lopultakin uusia näkökulmia uusin välinein ja me reliikit seuraamme ilolla perässä, jos pystymme. Olen lapsesta saakka ollut fanaattinen lehtien lukija. Siinä vaiheessa, kun printtilehdet lakkaavat ilmestymästä – mitä en todellakaan toivo – lakkaan olemasta, Hänninen huokaa.

Siinä vaiheessa, kun printtilehdet lakkaavat ilmestymästä – mitä en todellakaan toivo – lakkaan olemasta.

Joiltain osin taiteesta kirjoittaminen on hänen mielestänsä, jos ei nyt parantunut, niin ainakin muuttunut.

– Ajoittain törmään hyvinkin kiinnostaviin kritiikkeihin. Pitää myös muistaa, että kritiikin ”kulta-aikoina” koko instituutio oli melkoisen jäykkä, tosikkomainen ja miehinen. Katsoin taannoin Jörn Donnerin vetämää kriitikkokeskustelua Ylen Areenasta. Se oli näkökulmiltaan ja keskustelutavoiltaan melkein puistattava. Onpa ilo elää 2020-lukua!

Hännisen kollega huomautti taannoin, että Villestä on tullut haaveellinen. Eikä hän tätä kielläkään.

– Tämä on tarkka havainto, joka perustuu varmaankin teksteihini välittyneeseen, minulle luontaiseen haikeaan melankoliaan, joka ohjaa voimakkaasti kaikkia tekemisiäni. Olen yrittänyt kääntää tämän voimavaraksi. ”Kaihon maa se tuolla päivän kirkkaudessa kangastais”, Kai Hyttinen laulaa yhdessä  lempi-iskelmässäni.

* * *

Ville Hänninen on myös teini-ikäisen neitosen isä. Hänen elämänsä mullistui melkoisesti, kun pieni tyttö tupsahti tähän maailmaan 14 vuotta sitten. Jopa Hänniselle tärkeä Angoulêmen sarjakuvafestivaali Ranskassa jäi ensimmäistä kertaa uran alun jälkeen väliin lapsen syntymää odotellessa.

– Lapsi on tuonut sellaista herkkyyttä ja syvällisyyttä elämääni, jota edes taide ei pysty tarjoamaan. Herkkyys ja tuo kollegan mainitsema melankolinen haaveellisuus ovat hienovaraisia ja tärkeitä ominaisuuksia myös kriitikon ja kirjailijan työssä ja ylipäätään elämässä. Tyttäreni ei tosin juurikaan työtäni arvosta, ei pidä sitä minään, Hänninen kuittaa huvittuneena ripaus hellyyttä äänessään

Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja ja kriitikko.