Kritiikin Uutisten syksyn aloittaa Ville Hämäläinen kritiikillään Ellun Kanojen antologiasta Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle. Kun pohditaan lukemisen tulevaisuutta, silloin tuskin voi välttää hyväsome–pahasome -dialektiikkaa, ja juuri sitä Hämäläinenkin tekstissään käy läpi. Aiheen parissa painitaan muutenkin Kritiikin Uutisten alkusyksyn tarjonnassa.
Kirjallisuudentutkija Ville Hämäläinen, joka aloittaa syyskuussa Kiiltomato-lehden uutena päätoimittajana, esitti hiljattain Ylen 8 minuuttia -ohjelmassa (Miten suomalaisella kirjallisuudella menee?) toivomuksen, että suomalaisessa kirjallisuudessa voisi tavata autofiktiobuumin ja kokemuksellisuuden ylitarjonnan sijasta enemmän myös puhdasta kuvittelun juhlaa, jossa hyödynnettäisiin haastaviakin kirjoittamisen tekniikoita.
Tätä Hämäläinen lupasi myös tulevassa päätoimittajapestissään vaalia: Kiiltomadossa tulee vastedes olemaan enemmän dialogisuutta ja kritiikin muotoa koettelevia tekstejä. Myös SARVissa on alkamassa monivuotinen hanke, jossa etsitään kritiikin uusia mahdollisia muotoja. Kenties tämän myötä syntyy tahojen välistä yhteistyötäkin. Joka tapauksessa onnea pestiin Villelle!
• • •
Keväällä Kritiikin Uutisissa käynnistyi 70-vuotiaan SARVin Juhlavuosiesseiden sarja, joka jatkuu nyt ja täydentyy myöhemmin syksyllä vielä pienellä Juhlavuosipodcastien sarjalla.
Korona-aika johti pakotettuun digiloikkaan, eikä se välttämättä ollut mitenkään positiivinen asia taiteen ja sen kokemisen kannalta, kuten Marissa Mehr joutuu toteamaan juhlaesseessään burleskista livestriimauksen ennalta-arvaamattoman hyökykevään jälkeen. (Das Unheimlich ja katsojan kriisi)
Myönnän kyllä itsekin juhlineeni koronapandemian tarjoamaa mahdollisuutta päästä näkemään verkosta laadukkaita Richard Wagnerin Ring-tetralogian tuotantoja ympäri maailman, tai nukketeatteriesityksiä, joita ei ollut livenä mahdollisuus kokea. Mutta viimeistään muutamien etäkokousten jälkeen tuntui, että tälle kaikelle ”etälle” pitää saada stoppi – kommunikaatio katoaa, läsnäolo sen tuomine merkityksineen puuttuu.
Vai voiko verkkokommunikaatio sittenkin yhdistää, tuoda esimerkiksi taiteen kritiikkiä lähemmäksi yleisöä? Heidi Heinonen kirjoittaa juhlavuosiesseessään kirjallisuuden lukupiireistä, jollaista esimerkiksi The Guardian -lehdessä on toteutettu jo vuodesta 2011. Mitä lukupiirivallankumous voisi merkitä ammattimaiselle kirjallisuuskritiikille? (Keskeneräisyys ja virtuaalilukupiirit kirjallisuuskritiikin tulevaisuus?)
Tarja Hallberg puolestaan tarttuu paikkasidonnaista digirunoutta sarvista, ja vääntää kriitikon piskulla otteella homman vastakarvaan: onko olemassa vääriä paikkoja kokea paikkasidonnaista teosta? (Kokeellisia tiloja ja digitaalisia paikkoja)
• • •
Jos ns. ”etä” johtaa joissakin tapauksissa poissaolon tunteisiin ja kokemuksiin, niin Tapani Uusiniitty tarkastelee juhlaesseessään (välillä menneen maailman lajina pidettyä) esitystaiteen muotoa, joka erityisellä tavalla on aina huokunut läsnäoloa: kuunnelma saattoi elää suomalaisen yhtenäiskulttuurin aikana kultakauttaan, mutta jo sen olemuksessa on intiimiyttä, jota moni muu taidemuoto ei helposti tavoita. (Kuuloaisti lieneekin paradoksaalisella tavalla olevan lähiaisti, kun taas näkö kaukoaisti.)
Kritiikin Uutisten alkusyksyn haastattelussa on muodin tutkimuksen professori Annamari Vänskä – eikä tässäkään tapauksessa jäädä digittä! Vänskä nimittäin johtaa tällä hetkellä neljän yliopiston yhteistä tutkimusprojektia, jossa tutkitaan intiimiyttä digitaalisessa ajassa. (Muoti edustaa Annamari Vänskälle kiehtovaa ristiriitojen taidetta)
Kirjoittaja on Kritiikin Uutisten päätoimittaja.